TYYTYMÄTÖN JA TYYTYVÄINEN

Ystäväni sairaskertomus puhelimessa masensi. Kroonikko, sairastanut 25 vuotta. Olin juuri tullut sairaalasta ja televisiossa meni Kyläsairaala. Puoliso eilistä ja monia edellispäiviä väsyneempi. Olisin tahtonut puhua miehen lääkityksestä, mutta hoitaja, joka kuului "huoneen tiimiin" ei ollut oikein halukas juurikaan mitään kertomaan. Lypsämällä sain tietää fysioterapeutin käynnistä ja siitäkin, että puoliso oli istunut pyörätuolissa. Hoitaja ei uskonut minun yksin hoitamistani kotona. Mikä ihme siinä asiassa oikein mättää? Käyhän teillä kotiapu auttamassa? Auttamassa??? Kerroin kaupungin säästötoimenpiteistä ,jotka tuntuvat olevan hussilaisille uppo-outo asia. Luulevat avun olevan todellista apua. Kerroin, mitä toimenkuvaan kuuluu. Sanoin senkin, että sekin vähäinen apu on tervetullutta roskien viemisineen (jos siinä on asiakkaan vaippa), syöttämisineen ja lääkitsimisineen, pesemisineen, jos asiakas on täysin riippuvainen tämän kaltaisesta avusta. Me emme ole.

Kotisairaanhoidon, joka yhdistetty "kotiapuun", lääkäriä emme ole tavanneet puoleentoista vuoteen. Eli olemme omillamme jatkuvasti ja ulkopuolisen avun armoilla.Jaksan aina kiukustua tästä aiheesta ja siitäkin, kun minua, omaista ja omaishoitajaa, ei valistettu siten kuin olisin tahtonut puolison hoidossa. Olen aina saanut asiallisia vastauksia ja minut on pidetty ajan tasalla sekä lääkärien että hoitajien taholta. Eräässä ovessa lukee osastonhoitaja. Olisiko tämä avomielisempi? Sitten on vielä seniorilääkäri, joka erikoistunut geriatriaan. Tavattavissa vain harvoin ja silloinkin aamuisin. Mutta minä en anna periksi. Eivät tätä vielä tiedä. On vielä osastonlääkäri. Semmoinen tytteli, näyttää 15v. Väitti valmistuneensa vuosia sitten ja kuulleensa tämän huomautuksen nuoresta monesti ennenkin. Vastaili minulle niukinnaukin katsomatta tietokoneelta. Mistä muisti ja menikö oikein? Salaperäistä sakkia.

Harmistuin niin, että näytin heti osaamiseni. Pyysin luvan ottaa pyörätuolin käytävästä ja lähteä puolison kanssa ajelulle käytävään.Ainoa asia, jota en osannut, oli vuoteen kaide. Niissä on yhtä monta mekanismia kuin on vuodettakin. Räpläsin kaikkia osia, mutta mistään ei kaide laskeutunut. Siihen piti pyytää apua ja sain. Sitten tapahtumat menivät kuten kotonakin ja lykin miestä käytävällä. Pyrimme avonaisesta ovesta parvekkeellekin, mutta tukkeena oli tyhjiä pahvilaatikoita. Ehkä partsi olikin tarkoitettu henkilökunnan tupakointia varten. Muita parvekkeita ei ole, sanottiin. Annoin päivähuoneessa puolisolle kahvia ja kolme keksiä. Kahviaika oli ohi ja mieheni oli jätetty ilman. Kyöräydyimme takaisin huoneeseen ja autoin miehen vuoteeseen. Ehkä joku henkilökunnasta näki ja tuli ainakin se todistetuksi, että saan miehen pyörätuoliin ja pois.Huomenna todistan enemmän. Mutta mitä ihmeen ihmettelemistä siinä oikein on, että pärjään mieheni kanssa aivan hyvin kotona ja tiedän itse täysjärkisenä ihmisenä, kun en enää jaksa? Sekin aika tulee.

Seuraavaksi kehuja. Olen muuten tyytyväinen tähän osastoon. Vuodepotilaita enimmäkseen, ei siis niitä muistisairaita hiippailemassa ja pyrkimässä toisten vuoteisiin. Yleisesti ottaen hoitajat miellyttäviä, paitsi se tämän päiväinen, ammattinsa taitavia ja nyt kun päivitetään lääkitystä, saavat senkin ehkä kuntoon. Osin kun on niitä samoja lääkkeitä, joita mies syönyt vuosikausia. En vain saanut tietää, mitä kokeilevat ja miksi. Mielestäni omainen on oikeutettu kuulemaan. Työväsymys näyttää kuitenkin tälläkin osastolla olevan ja sen huomaa ikävä kyllä. Missä ovat ne iloiset työn iloa puhkuvat entisaikojen valkeat sisaret, joilla riitti hymy jos kaksikin potilaalle ja ehtivät kuunnella vastauksen kysymykseen "mitä tänään kuuluu"? Se ilo kuuluu olevan hoitajien kahvihuoneessa, vaikka ovi on visusti suljettu.