Nykyisin ruotsinkielinen vähemmistö Suomessa saa kynsin ja hampain pitää kiinni oikeudestaan olla ruotsinkielinen. No, venäjä tuppaa hiukan väliin ja onkin, näin väitetään, hyvänä kakkosena heti suomen jälkeen. Ruotsinkielisiä saattaa ihan vähän ketuttaa.
Nelisen sataa vuotta kun mennään taaksepäin Helsingissä, niin asetelma olikin niin, että suomenkieliset jäivät paitsi oikeudesta saada tulla kuulluksi suomenkielellä. Jumalanpalveluksetkin pidettiin ruotsiksi ja siitähän syntyi isohko kieliriita, kun vaadittiin suomea käytettäväksi Herran huoneissa. Suomenkielisiä oli toki enemmistö, mutta köyhän sorttista väkeä ja vailla valtaa. Ruotsinkieliset olivat vaurasta porvaristoa ja vielä usein ulkomaalaistaustaisia saksalaisine sukunimineen. He olivat päättäjiä silloisessa Helsingissä. Kaupungissa oli kuusi raatimiestä, joista yksi suomenkielinen. Hallintoviroissa syrjittiin suomenkielisiä, ja jos onnistui päästä valituksi, oli asema alempaan virkamieskoneistoon kuuluvaa.
Kirkkoherroja velvoitettiin pitämään myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia, mutta pidettiinkö ja kuinka usein, sitä ei tiedä susikaan. Sitten onni urkeni 1656 ja suomenkielinen puolipäiväsaarna oli kuin olikin pidettävä jokaisena kolmantena sunnuntaina ja iltasaarna joka kymmenes lauantai. Arvata saattaa, että laiminlyöntejä tapahtui, kun maistraatin päätöstä halveksittiin ja Jumalaa palveltiin edelleen ruotsiksi pappien saamista sakoista huolimatta.
Suomenkieliset eivät olleet tyytyväisiä ja jaksoivat panna kampoihin. Ei apua, ei tulosta. Ruotsiksi saarnattiin. Sitten peräänantamattomat suomenkieliset ottivat yhteyttä Viipurin piispaan Nils Nycopensikseen. Piispa ei ollut aluksi suomenkielisten puolella, mutta alkoi harkita asiaa ja lopulta määräsi, että sunnuntaisin suomenkielisten tulee kuulla omalla kielellään katkismussaarna iltajumalanpalveluksessa.
Helsingin pormestari ja raati saivat piispan määräyksen paperilla ja suomenkieliset jäivät odottamaan parannusta. No, ja sitten kävikin niin, että suomi oli hiukan hakusessa, eikä pappien kieli suomeksi kääntynytkään. Alettiin haikailla omaa ehtaa suomenkielistä pappia, jonka ääni jyrisisi saarnastuolista ihan puhtaalla suomenkielellä. Hallitukselta anottiin 1664 kahdeksan tynnyriä viljaa suomenkielisen kappalaisen saamiseksi seurakuntaan. "Viipurissakin on suomalainen kappalainen, miksi ei meillä?". Hallitus suuressa armossaan suostui viljan antoon, mutta se ei riittänytkään. Papisto oli ja pysyi ruotsinkielisenä. Aika kuitenkin näytti, että ruotsinkieli hissukseen sai väistyä kirkkosaleissa ja suomenkieliset saivat kuulla omaa äidinkieltään pyhäkön pankeillä. Tänään ovat sekä ruotsi että suomi sulassa sovussa ja Helsingissä on rukoushuoneita muillekin vanhan testamentin uskontokunnille.
Näin siis ennen meitä aikojen hämärissä. Stadin Friidu kävi Leo A. Pesosen matkassa "Retkeilyllä Helsingin historiassa" (Otava 1946)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti