Ajattelin kirjoittaa Helsingin Säästöpankinrannasta, mutta en kirjoitakaan. Plaratessani netissä blogeja, huomasin Satu Kantojärven kirjoituksen 11.11.2012 samasta aiheesta ja se on hyvä ja kattava kirjoitus. Kantojärvi kertoo oman sukunsa vaiheita blogissaan Totta vai tarua - Satun sukutarinat. Kannattaa tutustua.
Siirryn sitten taas Leo A. Pesosen mukana toisenlaiseen Helsingin historiaan ja siinä tällä kertaa kerron Helsinkiä marraskuisena yönä vuonna 1808 piinanneesta punaisesta kukosta. Ruotsihan seuraavana vuonna joutui luovuttamaan Suomen venäläisille Suomen sodan seurauksena ja täällä olivat jo nyt venäläiset sotilaat isännän elkein. Tulipalo ei suinkaan saanut alkua heidän tulen käsittelystään, vaan palo syttyi leskirouva Dobbinin renkipojan huolimattomasta lyhdyn sammuttamisesta emäntänsä tallivajassa vietyään hevosen unipuulle Isollakadulla, joka nykyisin on Aleksanterinkatu (olen myös kuullut kutsuttavan sitä Suurkaduksi).
Kauppias Lampa heräsi normaalisti seuraavana aamuna klo 5 ja työntyi heti omalle pihalleen säätä kaiketi tutkailemaan. Tuuli oli yltynyt. Rouva Dobbinin tallista nousi paksua savua. Lampa alkoi herätellä naapureita ja huusi jo kadullakin tulen olevan irti. Isoakatua pitkin juoksi minkä jaloista lähti herra Lampa aina päävartiolle asti apua pyytämään. Venäläiset vartijat eivät ymmärtäneet Lampan suomenkielisestä huohotuksesta mitään ja vaja paloi roihuten. Mitenkähän kävi hevosen? Tästä ei kerrota.
Tomera Lampa jatkoi matkaa torin toiselle puolelle palovartijain luo ja "corps de gardessa" palo oli jo huomattu. Palomestari Rautelin oli liikkeellä ja kellotapulissa kumisivat kellot tiedottaen kaupunkilaisille tapahtuneesta. Palokalustoa kiskottiin esille, ruiskut, tikapuut, hevoset sun muut ja riennettiin palopaikalle. Venäläinen sotaväkikin oli komennettu sammutustöihin.
Tulta ei saatu sammumaan. Dobbinin vaja oli entinen ja vain mustat palaneet puut muistuttivat siinä olleen talon. Tuuli kiihtyi myrskyksi ja se edesauttoi tulen leviämistä. Talot olivat tietysti puusta ja 16 taloa revittiin palon alta pois estääkseen sen leviämisen koko kaupunkiin. Sen yön ja päivän ja vielä seuraavankin iltaan asti itäisissä ja pohjoisissa kortteleissa paloi. Jälkisammutuksen parissa uurastettiin 22 päivää. Itäinen Vironniemi oli lohduton näky. Siinä tohinassa meni niin palovahtitalo kuin kauppaneuvos Goviniuksen komea kartano. Isonkadun itäpään kruunun ja yksityisten ihmisten omaisuus meni samaa tietä palaneeksi karreksi maan tasalle.
Pappila sijaitsi nykyisen Ritarihuoneen paikalla, sekin tuhoutui. Rantamakasiinit mennyttä kalua, Pohjoissataman iso laivasiltakin oli entinen. Kivinen meritullihuone säästyi, mutta siitä eteenpäin aina pohjoisen kaupungin rajalle asti kaikki tuhkana. 61 asuintaloa, 16 muuta rakennusta hävisi kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen. Sederholmin talo ja sen naapurit sekä kellotapuli säästyivät punaiselta kukolta. Laskettiin vahinkojen suuruutta ja saatiin summaksi 550 000 ruplaa.
Kauppias Lampa, joka huomasi ensimmäisenä palon, ei varmaankaan vuonna 1808 asunut siinä, mikä nyt on nk. Lampan talo Pohjoisespa viidessä, koska se valmistui vuonna 1817. Siinä talossa aloitti mm.Stockmann toimintansa. Nykyisin kai Lampan talon omistaa Hartwall ja kunhan saadaan asemakaava valmiiksi, alkaa talossa taas uusi elämä.
Puiset talot kautta aikain ovat saaneet tuta punaisen kukon voiman ja tosiaankin voi tapahtua, että renkipojan toheloiminen lyhdyn kanssa saa aikaan näin mittavaa tuhoa. Miten kävi renkipojan, sitä ei tämä tarina kerro. Tukkapöllyä? Jalkapuuta? Pari mojovaa korvatillikkaa rouva Dobbinilta? Ainakin hän oppi, että kun paloherkässä tallivajassa sammuttaa lyhdyn, on se tehtävä huolellisesti. Tämän takuulla muisti renki Johan Lindgvist, joka nukkui yönsä rouva Dobbinin leivintuvassa sotamies Feodor Tubaroffin kanssa.
Tämmöistä oli siis Helsingissä 16. päivänä marraskuuta ja sen jälkeisinäkin päivinä vuonna 1808, kun tulipalo rajusti runteli kaupunkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti