Tässä istun heräilemässä yön jäljiltä.Voimakkaan tuulen äänet kadulla avasivat silmäni kesken unien joskus neljän maissa aamulla.En saanut enää nukutuksi.Eilen valittelin selkää.Tänään on himpun verran parempi ja siinä kunnossa,että uskaltaudun pyörätuolin kahvoihin.On pakkokin.Nämä ovat niitä päiviä,kun apu olisi tervetullut.
Äitini iäkkäältä serkulta ei tullut tänä vuonna joulukorttia.No minähän huolestumaan oitis.Soitin.Hyvissä oli voimissa,semmoisissa kuin sen ikäinen on.Henkisesti mahdottoman pirteä.Kroppa vain kremppaa.Juttelimme kauan kuten monesti ennenkin vuoden aikana ja minun tuli sukuani ikävä.On sukuja,jotka pitävät yhtä ja sitten on sukuja,jotka ovat laajenneet kuka minnekin omiin ympyröihinsä ja elämäänsä.Tällä äitini serkulla on tiivis rinki ympärillään,kun naapurustossa asuu lapsia perheineen.Sanoi nytkin tuntevansa olonsa turvalliseksi auttavien käsien ollessa tarvittaessa aina läsnä.Niinpä,ajattelin ja pienoinen suojaton tunne hiipi mieleeni.Se meni ohi,vaikka useammin putkahtaa esille ajan kuluessa.
Kuulun siihen ikäpolveen,jota kasvatettiin kurissa ja Herran nuhteessa.Hyvien ja kohteliaiden tapojen oli kuuluttava jokapäiväiseen elämään.Eritoten piti muistaa kiittää saamistaan lahjoista jouluina ja syntymäpäivinä.Muutenkin olla sekä suvun että tuttavapiirin vanhemman väen kanssa tekemisissä muinakin aikoina.Otin opit onkeeni.Aikuistuttuani soittelin silloin tällöin ja useammin,kun jäivät lapsettomina yksin puolison poistuttua viereltä.Kummini kuuluivat tähän kategoriaan ilman muuta kuin myös vanhempieni muutama vanha ystävä.Kävin tapaamassa,auttelin.Tein tämän omasta tahdostani.Olivathan hekin "auttaneet" minua olemalla lapsenvahtina,opettaneet elämää omalla tahollaan,seuranneet kasvamistani ja kehittymistäni,olleet lähellä.Nyt heitä ei enää yhtäkään ole.
Nykyaika ei enää pidä tärkeänä tämmöisiä kontakteja.Nuorilla on perheet,harrastukset,opinnot,vaativa työ,omat menot ja elämä.Eivät ehdi kysyä vointia tai edes tarkistaa sitä,ollaanko elossa.Jotkut lähettävät automaattisesti joulukortin kerran vuodessa.Siinä kaikki.Ei ole aikaa.Tätä en ole milloinkaan uskonut,kun joku sanoo puhelimessa "on ollut niin kiire,etten ole ehtinyt soittaa". Niin kiire,että ei vuodenkaan aikana ole ollut kertaakaan aikaa uhrata paria minuuttia puhelimessa? Minullakin on ollut menoa ja elämää,puoliso,koti,työ,harrastukset,vanhat huolenpitoa vaativat vanhemmat.Silti on jäänyt hetki,jolloin on voinut pirauttaa voinnit kysyäkseen.No,voihan tämä iäkäs henkilö itsekin soittaa.Totta kai.Mutta kun yhteydenpito vuodesta toiseen jää näin yksipuoliseksi,ei enää halua.Alkaa tuntea itsensä tarpeettomaksi ja hylätyksi.Tällä lailla tuntevia iäkkäitä ihmisiä on Suomessa tuhansia.Yksinäisiä.Ja kuitenkin useimmilla on nuorempia ja terveempiä ihmisiä joko suvussa tai tuttavapiirissä,ystävien lapsia ja naapureita.Missä he ovat?
Kirjoitin kirjeen vanhalle luokkatoverilleni.Sain häneltä jouluksi tervehdyksen valokuvineen.Hän kuuluu niiden neljän luokkatoverini joukkoon,joita haikailen kotiini vierailemaan.Alkaa hävettää saamattomuuteni.Varsinkin silloin kun rupattelen puhelimessa C:n kanssa ja asia tulee puheenaiheeksi.Jos sitten tänä keväänä... Olisi niin mukavaa nähdä heidät kaikki neljä,ennenkuin itsekukin kremppaannumme siihen tapaan,ettei enää ole mahdollista.Älä jätä huomiseksi sitä,minkä voit tänään tehdä.
Mutta nyt hommaamaan inva-autoa,puoliso suihkuun ja kaupungille.Lakkasiko sade?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti