Piti saamani eilen kortisonipiikki olkavarteeni klo 10.30.Pakkasin miehen pyörätuoliin,tilasin taksin ja menoksi.En saanut piikkiä,lääkäri töpeksi ja ohjasi minut "kiireittensä vuoksi" päivystykseen,jota ei ollut koko talossa.Tilasin taksin ja tulimme kotiin.Lääkäri soitti ja selitteli... Ehdotti,jos tulisin uudestaan.En tietenkään.Neljä omakustanteista taksimatkaa samana päivänä pyörätuolimiehen kanssa olisi ollut liikaa,kun oli myös epävarmaa,saanko pari minuuttia kestävää pistosta silloinkaan.Luottamukseni kunnalliseen terveydenhoitoon sen kuin rapistuu.
Enemmän olen kuitenkin huolissani niiden miesten terveydestä,jotka ovat jumissa Chilen kaivoskuilussa ja yli 700m syvyydessä.Puistattaa minua klaustrofobiaista pelkkä ajatteleminenkin.Miten heillä tulee käymään henkisen tasapainon? Nyt jo on joissakin kavereissa masentumista.Vaikka ovat kaukana minusta,tunnen suurta myötätuntoa näitä 33 miestä kohtaan,joiden kohtalo on kuitenkin varsin epävarmaa niiden kuukausien aikana,jotka arvellaan kestävän,kunnes saadaan ensimmäinen mies ylös.Pakistanin tulvauhrit tarvitsevat myös pikaista apua.Sitäkään tilannetta en ainakaan minä osaa kuvitella,kun ainoa "tulva" on pihan painaumassa rankkasateen jälkeen. Mitä minun pienet vastoinkäymiset kunnallisen terveydenhuollon kanssa ovatkaan näiden rinnalla? Kuin hyttysen ininää.
Syksy on paikalla! Se tuli yllättäen aikaisuudellaan vaan ei aivan varkain,sillä kohta sen aika olisi kuitenkin.Tuli kylmän myötä,sateitten ja pian hyytävienkin tuulien myötä.Kesämekot ja sandaletit kaappiin,miehen olkihatut säilöön ja jokaisen kohdalla haikeat hyvästit kesälle.Ikkunat eivät enää ole yötä myöten auki,ampiainen ei eksy sisälle,pääskyset kaikonneet.Puut valmistautuvat heittämään kesäpukunsa,horsmat rantaraitilla nuokahtelevat viimeisiään,paidattomia miehiä ei loju nurtseilla lämmittävien auringonsäteitten helliminä.Aina se tuntuu ikävältä sanoa suvelle näkemiin moniksi pitkiksi kuukausiksi,joihin mahtuu kokonainen pimeä talvikin lumituiskuineen,auran äänineen ja hitaine etenemisineen pyörätuolin kanssa,kun pienikin lumikokkare tekee kululle tenän.Silloin ikävöi kesää,laskee viikkoja sen tuloon ja muistaa kepein mielin helteet ja armottoman paahteen,joista tuli ärräpäitäkin pahimpaan aikaan lasketeltua.
Hepi tulee meille viikon päästä.Tarjoan Flygande Jakobia.Ruotsalainen uuniruoka,joka yleensä on ollut succés sitä tarjotessani.Helppo tehdä ja voi isoksi osaksi valmistaa etukäteen.Sitten vaan viinipullo auki ja eikun syömään.Hepi itse on mestariruuanlaittaja.Monta vuotta sitten oli mieheni joulunajan sairaalassa ja luulin saavani olla yksin kotona ilman joulun häivääkään synkeine ja huolten täyttämine ajatuksineni.Kun Hepi kuuli asian,kutsui minut oitis ja muittamutkitta kotiinsa jouluaterialle.Tätä hänen ja miehensä kutsua en milloinkaan tule unohtamaan.He antoivat minulle sinä vuonna joulun!
Luin netistä thaimaalaisen naisen yrityksestä salakuljettaa tiikerilelujen joukossa laatikossa elävän tiikerinpennun.Se oli nukutettu ja ilmeisen hyvinvoipa kaikesta huolimatta,kun tullivirkailijat havaitsivat salamatkustajan läpivalaisussa. Onneksi pentu selvisi seikkailuistaan ja saa nyt hoitoa,vaikka äitiä ei enää olekaan.Oliko pentu luonnosta vai pimeän eläinkaupan hyllyltä? Ja saako nainen kunnon rangaistuksen? Hänetkin pitäisi sulloa pimeään laatikkoon ja pitkälle lentomatkalle saadakseen tuta,miltä maistuu. Ihminen tekee mitä vain rahasta.Eikä tunteilla siinä ole sijaa.
Sateen tuntu roikkuu ilmassa.Mittarissa ei kymmentäkään plusastetta.Päiväksi luvattu muutama lisää.On kai kaivettava paksumpi takki ulos mennessä sekä miehelle että itselle.Vielä talossa ei lämmitetä.Viileys ja kosteus hiipii sisälle,olkapäätä särkee.Mamman virkattu villashaali lämmittää.Kipupilleri auttaa.Kyllä tämä tästä.
"Kullekin on annettu selviämisen taito.On vain opeteltava käyttämään sitä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti