TASAVERTAISTA?

 Heräsin aamulla kolmelta ja ryhdyin laittamaan kahvia. Kyllä se siihenkin aikaan maistuu. Tähän aikaan on oikeastaan hauska herätä varhain, kun ei olekaan pilkkosen pimeää. Parvekkeelle ei voi vielä silloin yöpaidassa mennä. Eikä muutenkaan, vastapäinen talo lähellä ja täynnä ikkunoita. No, jos panee aamutakin päälle.

Meinasi eilen tulla pissat housuun katsellessani Suomi-Saksa jääkiekkoa. Vaikka aluksi olin Saksan puolella, nosti isänmaallisuus päätään ja paninkin sormet ristiin kotimaani puolesta ja voitimmehan me 2-1. Hyvä Suomi! Olipa jännittävä kamppailu. Tänään Suomi-Latvia.

Reilusti yli puolen välin olen jo "Satakielessä". Kirjan päähenkilöt Scout ja Jem ovat jo melkein teini-iässä, mutta elämä silti yhtä seikkailua. Eletään 1930-lukua Maycombissa. Naapurit katsovat nenän varttaan pitkin Scoutin isää, joka lakimiehenä puolustaa oikeudessa mustaa miestä. Lapsetkin saavat koulussa tuta nahoissaan pitkät ja vihamielisetkin katseet. Ovat hyvää vauhtia oppimassa, mitä ihon tumma väri merkitsee. Kirja tuntuu erittäin  ajankohtaiselta. Emme kai milloinkaan koe ihmisiä tasavertaisiksi, on ihon väri mikä tahansa.

"Ja kyllä, olemme kaukana valmiista
kaukana virheettömästä.
Mutta emme pyrikään muodostamaan
täydellistä liittoa.
Luomme liitollemme tarkoituksen,
omistamme tämän maan
kaikille kulttuureille, väreille, ihmisluonnoille,
olemisen olomuodoille.
Ja niin kohotamme katseemme
pois siitä, mikä meitä erottaa,
siihen, mikä meitä odottaa.
Kuromme kuilut umpeen,
sillä tiedämme,
että tulevaisuus nousee kaiken edelle
vain työntämällä eripura taka-alalle."

(Ote Amanda Gormanin runosta, jonka hän lausui 20.1.2021 presidentti Joe  Bidenin virkaanastujaisissa. Kirjasta "Kukkula jolle kiipeämme", Tammi 2021)

KUKKULA JOLLE KIIPEÄMME

 Nyt minulla on Amanda Gormanin runo kansien välissä. Runo, joka lausuttiin 20.1.2021 Washingtonin Capitol-kukkulalla. Olen ymmärtänyt, että Tammelta on tulossa vielä runokokoelmakin suomeksi "The hill we climb and other poems." Jään sitä odottelemaan. Tämän nyt ostamani Gormanin runon ja kirjan nimi on yllättäen vaihtunut. Tähän asti Tammi itsekin puhunut "Vuori jota nousemme" ja nyt kirjan kannessa on "Kukkula jolle kiipeämme". Kirjan myyjä erehtyi. Sanoi kirjan sisältävän Gormanin puheen eikä runon. Nimilehdellä lukee: "Virkaanastujaisruno kansakunnalle". Ehkä hän tutustuu teokseen, koska minä intin että "runo". Ja runohan tuo on!!

Vein itseni Postiin ja Italian kirje Repin-brosyyreineen on jo matkalla tai oikeammin Postin eräässä laatikossa odottamassa lähtöä. Saapunee, jos vanhoihin merkkeihin on luottaminen, perille ehkä kuukauden kuluttua. Pitäisi jostain selvittää, miksi Euroopan posti on näin hidasta.

Ostin mangoja ja muutaman paraquayon, suomalainen nimi "lattapersikka". Viimeksi se oli donitsipersikka ja sitä ennen vaikka mitä. Tämä Itäkeskuksen paras ruokakauppa on Postin vieressä uudemmalla (Easton) ostoskeskuksen puolella. Piti ostaa myös retiisejä ja ihan pokkana laikkarin unohtaen voirinkeleitä. Maistoin. Mahdottoman hyviä ja tuhansia kaloreita. Sitten pasteerailin taas kotiin ja heitin kengät heti jaloista. Myöhemmin parkkeeraudun partsille lukemaan "Satakieltä", joka siis tutkimusteni tuloksena ei ole satakieli. Tänään jääkiekkoa Suomi-Saksa. Koska tunnen suurta rakkautta Saksaa kohtaan, saatan pitää sille peukkuja.

Pitäisi imuroida.Kukaan ei kuitenkaan pakota, että jätän sen puolen ahkeroinnin jälleen kerran tuonnemmaksi. Mutta pyykkikoneen panen töihin. Lounaaksi olin ottanut pakastimesta purjo-perunakeiton ja sen söin jo. Pehmeää ja makoisaa. Huomenna taas broileria, jota tein eräänä päivänä uunissa. Päällä pöperöä, jossa vaikka mitä valkosipulista ja tuoreesta timjamista lähtien. Seuraksi retiisivoittoinen salaatti. Vesimelonikin sopii raikkaudeksi. Hyvä tulee!

Taidankin tästä hivuttautua espressokupposeni kanssa partsille ja otan erään linnun mukaan.

BOLLINGERIA LASILLINEN PÄIVÄN KUNNIAKSI

 Humputtelupäivä oli ja se meni. Olin Ateneumissa. Ostin Repin-magneetin, kaksi  katalogia näyttelystä, josta toisen lähetän Italiaan, sekä vielä kunnon kirjan kuvineen ja teksteineen Ilja Repinistä. "Volgan lautturit" keräsi yleisöä  ja  minäkin sen katsoin. Enemmän olin kiinnostunut  paronitar Varvara Uexküll von  Gyldenbandtin muotokuvasta. Kaunis nainen punaisessa asussa. Teoksen kotipaikka Moskovan  Tretjakovin galleriassa. On taas mahtavasti yölukemista, kun vielä lisää siihen Rosebudista ostamani  Leen "Kuin surmaisi satakielen". Olin minä Samppanjabaarissakin. Bollinger samppanjaa, feta-pinaattipiirakka ja Budapest-leivos. Jälkimmäistä en ollutkaan koskaan syönyt. Ystävälliset tarjoilijat hakevat kahvilan puolelta. Molemmathan ovat Fazerin. Tämä kaikki ihanuus siksi, että minulla oli syntymäpäivä ja täytin 25 vuotta. No, vähän päälle. Stockmannilla kuljeskelin ja olisin ostanut sandaalit, joissa ei ole reikää varpaille. Kaikissa on. Juttelin aivan hiljaa tavaratalon neljännen kerroksen kultakaloille ja maleksin vähän siellä ja täällä.

Italiasta soitettiin heti aamulla ja olin iloinen, kun ystäväni oli jo pirteämpi ja nauroikin vähän. Giuseppen kuolemasta jo kuusi kuukautta. Minä jäin leskeksi kuusi vuotta sitten tai se täyttyy syksyllä. Muutama muukin puhelu ja tekstiviestejä tuli ennen kuin suljin virran puhelimesta ja lähdin. Ei passaa antaa soida taidenäyttelyssä, eikä Samppanjabaarissakaan, voi häiritä muita. Kotona vasta puhelimeni avasin. Mässääminenkin loppuu, eikä kotona olisikaan Bollingeria sen enempää kuin leivoksiakaan. Kolttu alkoi heti kiristää. Aina rankaistaan.

Korona aiheuttanut sen, että Espan puistosta nauttivat ovat vähentyneet. Nyt HS:n mukaan jotakuinkin elpymistä. Minäkin haaveilen siellä penkillä istuksimisesta tänä kesänä. Jos olisi eilen ollut lämpimämpi ilma, olisin sinne kipittänyt. Nyt kiiruhdin sisätiloihin. On tässä aikaa. Juteltiin K:n kanssa, jos vaikka yhdessä Stadiin. Joskus. 

Suomi-Italia-jääkiekko-ottelun (3-0 ja Suomella se 3) jälkeen eilen luin hetken "Satakieltä" ja Repinin kirjaa. Jälkimmäinen jälleen aivan mahdoton vuoteessa luettava. Eräs ystäväni on Venäjän matkallaan vieraillut Repinin Kuokkalassa Terijoella, joka nykyisin museona. Sinne Repin muutti myöhemmin ja siellä kuolikin. Vuosi oli 1930. Eräs toinen ystäväni tiesi kertoa Ilja Repinin pojasta oudon tarinan. Juri asui Helsingissä. Kuulemma kulki sandaalit jaloissa  kesät talvet luullen olevansa kaapuineen ja pitkine hiuksineen  jonkunlainen reinkarnaatio Jeesuksesta.  Mene ja tiedä näistä jutuista, saattaa tietysti olla tottakin. Juri Repin kuoli 1954.

Heräsin tänään taas ällistyttävän aikaisin ja jo on minulla edessäni elefanttimukissa aamukahvia. Ulkona sumuista ja hiljaista. Ryhdyn kiittämään saamistani onnitteluista. Muuten jouten kotona. Huomenna ehkä liikkeelle vaikka lauantai onkin. Ja illalla jännitetään Suomi-Saksa-ottelua Riiassa. Olen siellä ollutkin. Laivamatka suoraan Helsingistä ja loppuosa komeasti Väinäjokea pitkin itse kaupunkiin.

Että tämmöistä tässä ja nyt.

JA SITTEN ON MOZART

 Ranskalainen macaron-koju palannut Itäkeskuksen ostoskeskukseen. Menin heti ostamaan. Kävin myös Herkussa. Ei ollut mustakuminaa, vaikka ystävällinen myyjäkin etsi ja haki lopulta näytöltäänkin tullen siihen tulokseen, että mustakuminaa eli ryytineitoa saattaa saada luontaistuotekaupoista. Päätin korvata sen vaikka juustokuminalla tai tavallisella. Mutta ilokseni löysin maustehyllystä kaffir- eli ryppylimetinlehtiä, joita olen jo pitkään kaivannut. Niitä voi joskus tarvita.

Torilta ostin espanjalaisia kirsikoita. Stockmannilla kävin myös. Sen, mitä etsin, sanottiin olevan keskustan Stockmannilla. Onneksi menen sinne tällä viikolla. Aion silloin humputtelemaan koko päiväksi ja siihen kuuluu myös Ateneumin Repin-näyttely.

Aloin lukea jo kerran huolimattomasti lukemaani Antti Vihisen kirjaa  Minä ja Mozart. Soittelin samalla levyltä  Mozartin Taikahuilun säveliä. Vihinen kertoo kapellimestari Daniel Barenboimin sanoneen maailmassa olevan kolmenlaisia säveltäjiä, "hyviä säveltäjiä, kuten Debussy tai Ravel, loistavia säveltäjiä, kuten Wagner, Bach tai Beethoven ja sitten on  -Mozart". Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo ei paljoa perustanut Sobeliuksen musiikista ja sai suomalaiset takajaloilleen ja musiikkiväen vihat päälleen, ettei häntä enää tervehdittykään. Mutta Mozartia Heikinheimo piti arvossa. Saiko Heikinheimo kaikista solvauksista niin tarpeekseen, että siksi teki itsemurhan? Matti Klinge on ehdottanut, että Suomessa olisi liputuspäivä Mozartilla. Ei hyväksytty. Sibeliukselle nousee lippu salkoon.

M:ltä ja A:lta kortti  Imatralta. Kortin mukaan ruoka on hyvää ja säät suosineet. Itäistä Suomea minäkin useasti kolunnut, jo aivan lapsesta asti. Tutut ovat Imatrankosken kuohut ja Valtionhotelli. E:ltäkin kortti Pohjois-Pohjanmaalta. Ihan Hailuodosta vallan. Sielläkin olen muutaman kerran ollut. Kivan lauttamatkan päässä. Siltaa haikailtu vuosikaudet. Hailuotolaiset eivät lämpene ajatukselle. 

Jatkan Mozart-kirjan lukemista. Jos nykyisin keikkaelämä on kovaa ja raskasta, oli se 1700-luvullakin. Majatalot pimeitä ja kylmiä, maanteillä vaunut tärisivät, matkoilla oltiin kuukausikaupalla isä Leopoldin toimiessa managerina ja lasten, Amadeuksen ja Nannerlin, lapsuus jäi viettämättä. Niin se on tänäpäivänäkin "ihmelasten" kohdalla, jotka pannaan kovaan työhön esiintymään jo muutaman vuoden iässä. Amadeus istui cembalon äärellä soittamassa eivätkä jalat ylettyneet pedaaleihin asti. Istuimella oli tyyny, että kädet sentään saatiin koskettimille. Näin hänellä ja sisarellaan kului lapsuusaika, jota ei heillä varsinaisesti edes ollut. Maat ja kaupungit tulivat tutuiksi, hovit, kuninkaat ja kuningattaret. Kaikki riensivät kuuntelemaan Mozarteja.

Panen seuraavaksi soimaan German Dance No 5. Se on romanttista Mozartia.

HYVÄ SUOMI !

 En sitten jaksanut. Yritystä oli Suomen biisiin Dark Side asti. Kuudes sija ei ole huono eli siis onnea sen esittäneelle bändille Blind Channelille. Hyvä Suomi!

Jääkiekko-ottelun Suomi-USA jaksoin katsella, mutta se olikin iltapäivällä. Hieno alku MM-kilpailulle.Voitimme USAn  2-1. Hyvä Suomi!

Hyvä meininki ei sitten jatkunutkaan. Lotosta ei minulle herunnut mitään, vaikka olin jo katsellut uutta kotia itselleni. Ja se koti on kaukana täältä, jonne minä kuulun. Alkaa jo kyllästyttää, eikö vaan? No, ensi lauantaina taas.

Helsingin Sanomissa juttu, että äijä-sana saanut uuden merkityksen. Ennen se tarkoitti mieshenkilöä. Nykyisin nuoriso lisännyt tarkoitukseen kaikki ihmiset. Minäkin siis voin olla äijä. En kyllä tahtoisi. Äijän puolisko on ollut ämmä. Kuten ukon akka ja miehen nainen, tytön poika. Kieli muuttuu, sanojen merkitykset tekevät kuperkeikkaa. Tämä "äijä" yleisnimikkeenä minusta haiskahtaa hiukan nyt siltä, että nuoriso ei tahdo sukupuolieroja ihmisten kesken. Olemmehan panemassa romukoppaan sanat "mies" ja "nainen". Vaateteollisuuskin on trendissä mukana valmistamalla sukupuolettomia vermeitä. Ennen olisi kauhistuttu, jos raavaalla miehellä olisi ollut kukkakuvioinen paita. Eikä takuulla nykyisin ole välttämätöntä pitää tyttövauvaa vaaleanpunaisessa nutussa tai poikaa sinisessä. Pannaan valkoista. 

Ei ihmeempiä tänään. Ihan kotona hissukseen. Jos tahdon kukkien keskelle, menen parvekkeelle. On siellä nyt niin kesäisen rehevää, että hyvää tekee. Parvekehattua ei ole tarvinnut ikävä kyllä. Meteorologi antoi jonkun verran toivoa. Ensi viikolla kipaisen Stadiin, mutta tuskin silloinkaan vielä lierihattua, vaikka niin toivoin. On tässä vielä kesää.

Oulun seudulla vettä satanut kunnolla. Ystäväni E:n maat olleet kahlattavassa kunnossa, kun on menty postilaatikolle tien varteen. Pitäähän Kaleva hakea. Että tietää, miten maa pohjoisella Pohjanmaalla makaa. On siellä joskus joku uutinen Helsingistäkin. Vähänpä asiat kiinnostavat 600 kilometrin päästä.

Kun olen kerran jouten kotona, niin teen itseni suhteen huoltohommia. Tein suursiivouksen purkki- ja putkilolaatkossani, niin että niillä tuotteilla parempaan hehkeään huomiseen.

SATAKIELI SE EI OLE

 Monte Criston kreivi on luettu. Lopussa purjehti kreivi purjealuksellaan kohti auringonlaskua ja minäkin huokaisin ikävästä. Melkein kuitenkin sen takia, että mitä seuraavaksi lukisin, kun luettavaa ei ole. Ensi viikolla kirjakauppaan kyselemään "Kuin surmaisi satakielen". Suomentaja on linnuksi pannut satakielen ehkä runollisuussyistä, sillä alkuperäinen lintu on "mockingbird", joka tarkoittaa  matkijaa (lintu)."To kill a mockingbird" on alkuperäinen kirjan nimi. Satakieli olisi nightingale. Eipä hääppöiseltä kuulostaisikaan "kuin surmaisi matkijan". Mikä lintu muuten on matkija? Joku rastaista? Nehän kykenevät matkimaan vaikka junan vihellystä. "Kuin surmaisi rastaan". Tutkittuani asiaa tarkemmin löysin tiedon Mimidae-heimosta, johon lukeutuu myös  Harper Leen kirjan nimessä mainittu "mockingbird", mutta edelleenkään sillä ei ole mitään tekemistä satakielen kanssa. Tätä juttua voisi jatkaa loputtomiin.

Tänään kaikenlaista kivaa tv:ssä. Päivällä jääkiekkoa MM-tasolla Suomi-USA Latvian Riiassa ja illalla Eurovision song contest Rotterdamissa Alankomaissa. Miten Suomi kummassakin ottelussa pärjää? Yritän malttaa olla pureskelematta kynsiäni. Pidetään peukkuja ja sormiakin vielä ristissä.

Postitin Italian kirjeen, joka vastaus sieltä tulleeseen, jonka huomasin olevan jo hiukan valoisamman vaikka surutalosta lähetettykin. Ystäväni puoliso menehtyi kuusi kuukautta sitten. Toisaalta luulen, että tästä hän ei koskaan oikein selviä. Me ihmiset olemme erilaisia. Ystäväni on aina ollut minua huomattavasti vakavampi. Minä kevyempää sorttia, joka ei suinkaan tarkoita, ettenkö surua tuntisi. On myös oman mieheni kuolemasta paljon pitempi aika, että tottumuksellakin on jo osansa. Olen vakuuttanut ystävälleni, että hänkin tottuu, sillä vaikka kuluneesti sanotaan ajan parantavan haavat, on se kuitenkin totta. Arpia jää, sitä ei käy kieltäminen. Ja pitääkin, ne pitävät muistoja sisällään.

Otin pakastimesta  kana-chili-limekeiton, ettei tämä hauska kilpailupäivä mene ruuanlaittoon. Muutenkin taas innostuin kokkaamaan, mutta en soppia, vaan erilaisia muita kanaruokia esimerkiksi limellä silattua kanaa ja kanabaltia sekä kanaa bang bang. Pitäisi ostaa  kalonjin siemeniä ja mustakuminaa. Herkussa on kyllä ihanan kattava eksoottisten mausteiden, tahnojen ja erilaisten kastikkeiden valikoima. Ei tarvitse enää lähteä Tukholmaan.

Vaatetettuani itseni seikkailen roskikselle. On vietävä toistakymmentä  puusta ja muusta valmistettua mansikkalaatikkoa. Määrä kielii korutonta kieltä, että olen todellakin mansikkafriikki.

KUMMALLISTA LÄHIMAKSUA

 Piti lähteä mansikoiden ostoon eilen. Kaksi laatikollista Herkusta. Torimyyjällä ei ollutkaan. Mutta häneltä ostin lisää yhden valkoisen pelargonian ja siitähän soppa syntyi. Rouvatorimyyjällä oli tuuraajana ilmeisesti noviisi, kun kaikki meni poskelleen maksun yhteydessä. Maksoin kortilla työntäen sen oikeaoppisesti vempaimen sisälle (jota ei ylensä lähimaksutapauksessa tehdä). Kortissani ei ole lähimaksuominaisuutta. Tyttelin mukaan kone päätti että on.  Hetken aikaa tyttelin kanssa olin eri mieltä asiasta, mutta yleensä en kauaa kinaa. Otin kuitin ja pelargonian sekä aprikoosit ja lähdin. Kotona huomasin kuitinkin olevan päin seiniä. Seuraavalla kauppareissulla on mentävä korjaamaan neidin tekemät virheet. Neitonen huikkasi vielä perääni, että minun olisi mentävä pankkiin selvittämään asia. Miksi? En mennyt. Enkä mene.

Italiasta sain kauniin Muchan kortin. Mucha on yksi mielitaiteilijoistani ja muutaman kahvimukini kyljessä on Muchan naisia. Nyt parastaikaa juon van Goghin mukista kahvia ja kuuma juoma vei taiteilijalta toisen korvan. Kerta kerralta aina yhtä lysti juttu. Vaikka ei van Goghia naurattanut korvaansa silpoessaan. Erään teorian mukaan pani korvanpalan kirjekuoreen ja lähetti tutulle ilotaloon.

Olen melkein lopussa Monte Cristo-kirjassa. Eikä ole hetkeäkään lukeminen tuntunut kahlaamiselta. Dantésin kostopuuhia ja muodonmuutoksia on ollut mielenkiintoista seurata. Sitten toiseen klassikkoon. En ole koskaan lukenut Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Sekin kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea ollen vielä tänä päivänä varsin ajankohtainen, vaikka ilmestynyt jo 1960. Minulla ei Leen kirjaa hyllyssäni ole. Ei kuin kysymään sitä ja Gormanin runokirjaa kirjakaupasta. Niillä menee sitten muutama yö.

Join kahvin loppuun ja van Gogh sai korvansa takaisin. Jippii!

Taivas harmaa, mitä siitä näen koivikon latvuston seasta. Sadettakin taas luvassa. Pysyttelen sisällä. Sen verran voin repäistä, että käyn roskiksella. Miten sitä poisheitettävää kertyykin yhden naisen taloudessa? Nyssyköitä on aina monia, kun on tätä lajittelua asukkailla. Ennen viskattiin kaikki samaan ja yhteen syssyyn. Kahvinporot ja limsapullot sulassa sovussa kera sanomalehtien. Elämä oli helppoa ja vähemmän ympäristöystävällistä.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ MONTE CRISTON KREIVI

 En sitten ilmeisesti ole koskaan lukenut ainakaan kokonaan Monte Criston kreiviä, koska en tiennyt sen olevan näin mielenkiintoisen, joka minulle on nyt selvinnyt. Kirjani on WSOY:n kustantama, Lauri Hirvensalon suomentama (1939) ja vuosi on 1945. Lehdet jo niin kellastuneet, että ovat enemmänkin vaalean ruskeita.  Kirja tuoksuu ummehtuneelle ja siinä on liimattuna vanhempieni  yhteinen Ex Libris. Paksuhan teos on kaikkine  711 sivuineen ja kuitenkin Hirvensalo on sen "lyhennellen suomentanut". Kuinka paksu olisikaan , jos olisi kokonaisena käännetty suomenkielelle? 

Google kertoo Monte Criston kreivin suomentajiksi Johan Arvid Salvon 1892  sekä Jalmari Finnen 1912. Kirja ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Otavassa 1892 sivumäärien ollessa 701. Alkuperäisteos ranskaksi vuonna 1844.

Kaikkihan me tiedämme kirjoittajaksi Alexandre Dumas vanhemman. Olen nähnyt Monte Criston kreivin tv-sarjan, jossa Dantesina Gérard Depardieu monta vuotta sitten. Kummallista, kun en jo silloin ole  ottanut kirjaa hyllystä lukeakseni sen kunnolla. No, sainhan nyt nauttia  kuningas Ludvig XIV närkästystä uhoavista sanoista hänen odottaessaan vaunujaan tuotaviksi: "Olen jo melkein odottanut". Totta tai tarua, hymyilytti kuitenkin. Samoja sanoja käytti Monte Criston kreivi joutuessan soittamaan kahteen kertaan palvelijaansa. 

Vielä en ole onnistunut tappamaan miljoonakelloa ja pelargonioitani parvekkeella. Ovat tyytyväisen oloisia ja juovat kiltisti antamaani vettä. Istun siellä päivittäin ja minullakin on hyvä olla. Koivujen lehdet kasvavat aivan silmissä, mutta vielä ei kai saunavihtaa saisi. Äitini isä oli kova saunoja ja teki aina itse vihtansa. Ei käyttänyt mitään kepulikonsteja, vaan vihta oli oikeaoppinen ja aito. Semmoiset miehet eivät olisi koskaan hyväksyneet esimerkiksi narulla sidottua vihtakimppua. Siihen piti norjistaa koivun omaa oksaa ja sillä sitoa. Luin jostain kerran, että näyttelijä Tarmo Manni teki Armi Ratialle aina saunavihdan Bökarsissa ollessaan ja siinä vihdan keskellä oli joku kukkanen.

On aamu ja luvattu ukkosta. Pidän ukonilmoista, kunhan voin olla kerrostalossa turvassa. Mökillä en tuntenut oloani hyväksi. Ryskyi ja rätisi jokapuolella, kallio, jonka päällä mökki oli, tuntui vavahtelevan. Vuosien varrella pariin puuhun iski salama ja kaatuivat säpäleinä maahan. Tuuli rakensi aallokkoa järvelle. Puut huojuivat ikäänkuin kilpaillen, mikä pääsee syvempään luokille. Täällä nautin ukkosista. Mitä enemmän salamoi ja jytisee, sitä hienompaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Itäkeskuksessa asuessani en tosin ole kovinkaan loistavien ukonilmojen todistajaksi päässyt. Katajanokalla joskus oli mahtavaa näytelmää melkein mustien pilvien vyöryessä meren yllä. Salamat leimahtelivat valaisten koko tienoon, hetki hiljaista ja sitten paukkui.

Lähdenkö asioille tänään? Tarkoitus olisi ostaa ainakin mansikoita. Tallinnanaukion vaatimaton torielämä on kesää varten heräilemässä. Mansikkakauppias kertoi, kuinka vielä kymmenisen vuotta sitten tori oli täynnä elämää. Nykyisin minun aikanani on ollut kolme kojua. Onhan meillä vielä Kauppatori ja Hakaniemen tori. Monen mielestä Kauppatori on enää pelkkä turistirysä monine ruokakojuineen ja porontaljakauppiaineen. Lapin tuominen Helsinkiin, on minusta hiukan yliammuttua. Ei ihme, jos joku ulkomaalainen ehdottaa käväisyä Inarissa iltapäiväksi.

 

KODINKONEISTA ILMAN AASINSILTAA TEEKULTTUURIIN

 On se hyvä, että ei suinpäin rynnistä kauppaan, vaan ottaa ja miettii. Näin minulle kävi monitoimikoneen kanssa. Tulin siihen tulokseen, että ostan sitten vasta, jos tulee pakottava tarve eli että esimerkiksi pitäisi viipaloida silakkalaatikkoon viisi kiloa perunoita. Manuaalisesti en sitä tekisi. Sen sijaan että olisin masinan ostanut, siirsin maustelaatikon paikkaan, jossa moulinex oli ollut pölyttymässä. Tällaiseen harkintaan on olemassa joku sananlaskukin, mutta en muista mikä.

Sitten ajattelin teholeikkuria, joka kuului vanhaan moulinexiinkin. Ilallis-,  päivällis-, tai lounasvieraita en enää kutsu. Jos yksi tulisi selviäisin salaatinteosta käsin. Itselleni myös, En siis tarvitse teholeikkuriakaan. Muutama viipale kurkkua, yksi retiisi tulee viipaloitua veitsellä aivan hyvin. Myös uunijuureksia varten juurekset, ei niitäkään kilokaupalla ole. Jos jotain pitää ostaa, niin uusi leikkuulauta tai oikeastaan pärjään vanhallakin.

Eilen istuksin taas partsilla ihailemassa kukkiani. Panin aurinkohatun päähän, vaikka aurinko ei täydeltä terältä paistanutkaan. Hattu kuuluu parvekekulttuuriini. Lokki lensi kauempana. Muita lintuja en nähnyt. Tämä ei ole lintuseutua. Jos muuttaisin, pitäisi ottaa sekin asia huomioon. Tykkään linnuista.

Jäätelökone! Se olisi poikaa. Tulisi varmaankin aivan erimakuista kuin kaupan Ainot. En sitäkään osta. En liioin hankkinut leipäkonetta aikoinaan kuten koko muu Suomi teki. Kaikilla oli leipäkone. Nykyisin satsataan kahvikoneisiin. Ja minulla on sellainen, jolla saa tehtyä cappuccinoa, lattea ja espressoa. Kapseleissa on erilaisia makuja ja erikseen saa myös pienissä pulloissa, joista voi lorauttaa. Ennen oli vain kahvipannukahvia, joista nykynuoret eivät tiedä mitään. Oli muuten taito osata sitä laittaa. Mamma jauhoi ensin pavut myllyssä, joka oli polvien välissä. Kahvinteko alkoi aika alusta. No, joku paahtoikin prännärillä raakoja papuja, mutta mamma ei niin alusta kahvinlaittoa aloittanut. Hänen äitinsä, eli äitini isoäiti, varmasti niin teki. Pannukahvin valmistaminen oli taidelaji ja taatusti jossain vieläkin vannotaan sen nimeen.

Tee on minusta tyylikkäämpi juoma kuin kahvi. Kahvin laittaminenkaan ei ole niin seremoniallista kuin teen. Kahvi lipaistaan nopeasti maaruun, teetä ei oikeaoppisesti koskaan. Sekä valmistus että nauttiminen vie tunteja Japanissa. Jokainen liike on pitkän koulutuksen tulosta. Olen nähnyt teeseremonian alusta loppuun ja sain vielä sitä juodakin. Tunsin olevani kuin elefantti posliinikaupassa.

Jos teepensasta ei hoideta, se hulahtaisi 10 metrin korkeuteen. Hoidettuna on vain puolitoista-metrinen. Ei mikään yksi-vuotinen juttu, vaan tuottaa satoa 50 vuotta. Tämä jalo juoma japanilaisesta teeseremoniasta huolimatta on kotoisin Kiinasta, mutta ehkä japanilaiset kehittivät teen valmistamisesta ja nauttimisesta taidelajin. "Meille tee on enemmän kuin sen nauttimistavan ihannointia; se on elämäntaidon pyhä asia." Näin on sanottu Okakuran Teekirjassa. Zenbuddhalaisuuden aikakautena oli teen nauttiminen huipussaan. Teeseremoniassa päällimmäinen tarkoitus on  mielen rauhoittaminen keskittymisellä. 

Japaniin päästyään tee jatkoi matkaansa Aasian ulkopuolellekin ja saavutti  Euroopan joskus 1500-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla tee oli rantautunut Englantiin. Toki sitä ensin saivat juoda miehet. Perustettiin miehille teenjuontia varten kahviloita. Uutuuden ihannointi laimeni ja pian teetä juotiin monissa kodeissa perheen kesken.

Helsingissä oli minun lapsuudessani Unioninkadulla The English Tearoom. Sisustus oli englantilais-intialaista, ylellisyyden leima kaikkialla. Olin siellä usein äitini kanssa käydessämme Kauppatorilla. Tearoom lopetettiin vuonna 1965. 

MOULINEX EI OLEKAAN IKUINEN

 Jaahas, helatorstai vietetty. Ensi viikolla tynkä-helluntai. Pyhiä oli vuosia sitten kaksi. Vietin eilisen päivän plaraamalla netistä itselleni uutta monitoimikonetta, koska vuosikymmenniä palvellut Moulinex otti ja simahti, kun piti justiinsa laittaa kasvis-kookoscurryyn tarvittavaa tahnaa sipulista, valkosipulista, tuoreesta inkivääristä ja palkochilistä. En viitsinyt kaivaa isoa mortteliani ja niin tyydyin pilkkoman aineet mahdollisimman pieniksi ja panna wokiin odottamaan juurespaloja. On hankittava uusi kone. Kun sitä näin yksin taloudessa asuvakin joskus tarvitsee. 

Illan olin varannut Cary Cooperin länkkärille aikaa, mutta vaikutti kovin hidastempoiselta ja lässähtäneeltä ja oli nähty ennenkin. Kömmin vuoteeseen. Istuin sitä ennen tovin partsilla ja söin mansikoita. Kastelin miljoonakellon ja pelargoniat. Mitään en vuoteessa lukenut, vaan pakotin itseni nukahtamaan. Ällistyin onnistumisestani. Mutta vasta aamulla.

Joanna Lumleyllä tv:ssä muisteluksia vuosien varrella tekemistään matkoista. Nyt oltiin Japanissa ja Venäjällä. Lumley on viehättävä selostaja, antaa tilaa haastateltavilleen ja vaikuttaa siltä, että on kiinnostunut vastauksista aivan oikeasti. Kertoo kaikenlaista kameroiden takaakin, jotka eivät näy tv-katselijalle. Pääsemme ikäänkuin sisäpiiriin.

Lähtisinkä jo tänään monitoimikoneen hankintaan? Olisi hyvää aikaa saada itsensä tällinkiin, kun on vielä varsin varhainen aamu. Aurinko noussut klo 4,44. Tai eihän se nouse,vaan maapallo liikkuu sopivaan kulmaan. Romanttisempaa puhua auringon nousuista ja laskuista. Auringon laskuun ratsasti John Waynekin eräässä elokuvassa ja siitä kohtauksesta tuli ikimuistoinen elokuvahistoriassa.

Minulla ei ole tällä hetkellä mitään lukemista, jos ei lasketa vanhoja aikaisemmin luettuja, jotka syystä tai toisesta saivan osakseen kiinnostukseni. Koska Gormanin runokirja tulee? Pitää käydä kysäisemässä.
"I can hear change humming
In its loudest, proudest song.
I don´t fear change coming.
And so I sing along."
(Amanda Gorman)

ENÄÄ EI KEITTOJA

 Kärpästen herran luin loppuun. Selviytymistarina, josta kolme poikaa ei selvinnyt. Muut pelastettiin autiolta saareltaan. Miltä elämä sen jälkeen maistui, jää lukijan mielikuvituksen varaan? Seuraavaksi palaan Kiven Veljesten luo ja pohdin, mistä kohdasta August Ahlqvist ei tykännyt.

Ei enää soppia. Ne ovat nyt keitetty. Kävin nimittäin vaa´alla ja lopetin sopat siihen paikkaan. Ryntäsin Herkkuun ja ostin laihaa broileria. Nyt siis sitä ja raikasta salaattia, kunnes olen taas itseeni tyytyväinen. Tallinnanaukiolle on ilmestynyt parvekekukkien myyjä. Ilahduin vallan suunnattomasti ja ostin miljoonakelloamppelin ja neljä pelargoniaa. Panin ne jo partsille. 

Sortsikansa on liikkeellä. Sandaalejakin kaivettu kaapin pohjalta ja t-paita on taas muotia. Älkääs nyt, toukokuun puoliväli vasta. No, ollaanhan jossain päin Suomea hellelukemissakin, mutta eihän se vielä kesää tee. Olihan kuitenkin soman näköistä, kevyttä ja suvimaista. Minäkin uskaltaudin ulsterista puolitakkiin. Viilenevää luvattu eli mennään normaaleihin asteisiin.

Vastapäiset talot kadonneet koivikon vihreyden taakse.Näyttää mukavalta.Tänään helatorstai, helluntai ensi viikolla. Helatorstain lisäksi on tänään Kukan päivä. Se oli aina se päivä, kun puoliso pani päähänsä Chevalier-olkihatun. Tapa säilyi vielä pyörätuolissakin alkuvuosina ulkoillessamme. Hattu on yhä tallella eteisen lattiapeilin kulmalla. Ajattelin pitää perinnettä siihen tapaan yllä, että panen tänään omaan päähäni ison aurinkohatun istuessani partsilla. Syön mansikoita ja voin avata vaikka Prosecco-kuohuviinipullon sille päälle sattuessani. Sitten ihailen tuuheaa miljoonakelloani ja pelargonioitani.

Aloin kirjoittaa Italian kirjeeseen vastausta. Uutiset ovat jo vanhoja, jos postilaitoksemme ovat edelleen hitaita. Ja ovathan ne. Aivan kuin ennenmuinoin talviaikaan Suomessa, kun meri oli paksussa jäässä, laivaliikenne pysähdyksissä ja sitämyöten tiedot muusta maailmasta. Kun tuli kevät, höyrylaivat pääsivät tyhjentämään lastinsa, sanomalehtien ja kirjeitten uutiset olivat kuukausia vanhoja. Nyt napistaan pienestäkin viivästymisestä. 

Luin uudesta kikasta, kuinka parfyymi laitetaan iholle. Ilmaan ruiskautetaan pilvi ja juostaan sen alle tai sen sekaan. Kuulemma paras tapa, joka peittoaa oitis ranteisiin spruttauksen. Kun elettiin peruukki-, krinoliini- ja puuteriaikaa, puuterin kanssa tehtiin juuri näin. Puuteripilvi ilmaan ja sitten pikapikaa sen alle saamaan kunnon pölläys. 

SE ON TAAS SOPPAPÄIVÄ

 Runsas kaksi litraa laksaa pakastimessa. Maistoin ja maittoi. Kyllä aasialaiset osaavat. Meidän lihasoppamme ei vedä kylläkään vertoja näille ihanuuksille. Minun  mielestäni. Tämä piti lisätä, etten saa kimppuuni lihakeiton ja suomalaisen ruuan puolustajia. Tänään vähän tavanomaisempaa: purjo-perunasosekeittoa. Jonain toisena päivänä Thaimaan  keittojen maailmaan. On ostettava massamancurrytahnaa. Minulla on erilaisia currytahnoja, aina hankittava uutta. Mikä ero niillä kaikilla on? Kun tämä jo kauan kestänyt soppabuumi menee minulta ohi, niin jää kaikenlaista. Pitää ujuttaa tuttuihin kotimaisiin ruokiin.

Ryhdyin uudemman kerran lukemaan "Kärpästen herraa". Pokkari ja helppo vuoteessa luettava. Elokuva oikaissut monessa kohdin. Juoni kuitenkin suunnilleen sellainen kuin William Golding sen on meinannut 67 vuotta sitten. Yöpöydällä korkea pino kirjoja, joita lueskelen ja joita luettu aiemmin. Kiven veljekset vuokrasivat Jukolan nahkapeitturille ja muuttivat Impivaaran erämaille lakia ja provastia pakoon. Michelangelo on edelleen marmorilouhoksella ja Monte Kriston kreivi viruu Ifin linnassa vankilassa suunnitellen pakoa. Näitä ja muitakin luen samaan aikaan, vaikka en aivan kirjaimellisesti. Amanda Gormanin runokirja ilmestyy vielä toukokuun aikana Tammen kustantamana. Sitten se on pinon päällimmäisimpänä.

Kun oikein katselen koivikkoa ikkunani edessä, siellä viherretään. Eikä aikaakaan, vastapäiset talot puiden takana katoavat näkyvistä syksyyn asti. Onhan se taas niin somaa sitten. Partsillakin on kiva istua ja lukea, kun silläkin puolella on kesä. Ehkä ensi viikolla käyn ostamassa parvekekukat. Näin ystävieni kanssa on kaavailtu. Hieno juttu!

Nukuin jälleen tuskin ollenkaan viime yönä. Luin välillä, nousin ylös välillä, join vettä välillä, söin veriappelsiinin välillä, kiukuttelin välillä. Nämä olivat kaikki huonoja temppuja. Olisi pitänyt maata hiljaa, mieli tyhjänä vuoteessa, täysin rentoutuneena, niin olisin nukahtanut. Ehkä. Valehtelen, jos sanon jo tottuneeni valvomiseen. Moni muukin kärsii samasta vaivasta. Lohduttaako tieto minua? Ei sitten pätkääkään.

Kunhan tästä olen lipitellyt aamukahvin loppuun ja tokenen lisää, alan pilputa tämän päivän keittoaineksia. Illalla Teemalla uusintoina Simon Reeven matkakuvaus Amerikasta ja elokuva Thelmasta ja Louisesta, jotka kummatkin nähty ainakin pariin kertaan. Siis ei. Mutta Babe-porsas viehättää päivällä. Sekin nähty, mutta uusintakatsominen ei ole pahasta. Onhan se niin viehättävä possu kuitenkin ja oppii sutjakkaasti hyväksi lammasporsaaksi. 

 

LIDLIN KANSSA KIRJEENVAIHTOA

 Lähetin postia Lidlin Suomen pään johdolle koskien tätä minua ärsyttävää jakoa ihmisten kesken, että pitäisi jokaisen taskussa tai laukussa olla älypuhelin päästäkseen Lidlin kanta-asiakkaaksi. Sain vastauksen kaupalliselta johtajalta, jolle oli kehitysjohtajalle (löysin hänen osoitteensa) lähettämäni meili suunnattu. Hän antoi  selvennyksen kysymykseeni, miksi henkilöitä, joilla ei ole älypuhelinta, ei oteta yhtä avosylin vastaan kanta-asiakkaaksi kuin heitä, joilla älypuhelin on. Sain tietää, että 83% suomalaisista käyttää älypuhelinta. Ihmiset ovat johtajan mukaan väsyneitä kanniskelemaan lompakoissaan kaikenlaisia kortteja. Asiakkaiden edun mukaista on ollut siirtyä helppoon digitaaliseen käytäntöön. Mobiilisovellukset ovat tätä päivää  ollen peräti "selkeästi näkyvä kehityssuunta". Kaupallinen johtaja toivoo lopuksi minun olevan edelleen Lidlin asiakas ja että "hyödyntäisin niitä etuja ja tarjouksia, joita tarjotaan myymälöissä ja suoramainoslehdissä".

Olen yhä kuitenkin sitä mieltä, että meitä 17% kohdellaan epäoikeudenmukaisesti Lidlissä, koska meillä ei ole älypuhelinta.

Vastaus postiini tuli muuten ennätysajassa, puolessa tunnissa. Tästäkin huomaa, että puolisoni opetus osui oikeaan, kun hän aikoinaan kehotti minua ottamaan aina yhteyttä ylempään tahoon tullakseni varmasti kuulluksi. 

Eilen en käynyt Lidlissä, vaan marssin määrätietoisesti Herkkuun. Siksikin yleensä sinne, koska sieltä saan melkein aina kaiken tarvitsemani. Lidlin kanssa on toinen juttu. Enkä viitsi juoksennella monessa kaupassa.

Tänään taas soppapäivä. Vuorossa aasialaista laksaa. Piti ostaa riisinuudeleita, kun olivat minulta loppuneet. Laksa ei ole laksaa ilman riisinuudeleita. Erään ystäväni mukaan on hienostelua käyttää nimityksiä nuudeli ja pasta. "Ovat kaikki samaa makaroonia". Eivät sitten ole! Sitä paitsi sana "makaroni" saattaa sekottua "macaroniin". Nämä leivonnaiset ovat ystäväni mielestä myös "yliarvostettuja". Hän on nisuihmisiä.

Piti katsomani Teemalta elokuva Kärpästen herra, mutta jäi katsomatta. Haukottelin niin voimallisesti ja moneen kertaan, että se alkoi keskittymistäni häiritä. Suljin tv:n. Menin vuoteeseen ja jatkoin lukemista, joka kohdistui tällä kertaa Kiven Seitsemään veljekseen, jota en ole aiemmin lukiessani jättänyt kesken. Joskus tietokilpailussa kysytään, ketkä pojista ovat kaksosia. Minä tiedän. Eikä jäänyt myöskään kesken William Goldingin Kärpästen herra-kirjakaan, jonka olen lukenut. Jotain sentään luen loppuun asti.

Voisin tänään jossain välissä katsella Areenasta Kärpästen herran. Näin siitä vain aivan alkumetrit. Pojille oli juuri selvinnyt olevansa saaressa ja alkoivat  valita joukolleen johtajaa. Mutta minähän tiedän juonta eteenpäin. Ostin mansikoita. Ovat mukavaa leffaseuraa.

CITOPHILE

 Lainaan aika usein tänne ajatuksia minua viisaammilta, runoja ja aforismeja. Voltaire on keksinyt nimityksen, uudissanan, ihmiselle, joka siteeraa mielellään, sitaatti-intoilija.. "Citophile". Minä olen citophile. Enkä aio muutaa tapojani sen suhteen.

Pysyttelen kotona tänään(kin). Ei asiaa ihmisten ilmoille. Loppuviikosta on mentävä. Hopeankiilltotusnestettä, hedelmiä ja kunhan olen tutkinut keittokirjoja, niin johonkin keittoon tarvikkeita. Buumi yhä menossa, eikä loppua näy. Kerroin A:lle Repinin näyttelystä Ateneumissa, eikä Repin ole kuulemma edes nimeltä tunnettu Espanjassa. A kysyi, jos on suomalainen taiteilija? Vastaukseni oli pitkä ja kattava.

Aloin lukea jälleen kerran Dumas´in Monte Criston kreiviä. On taas hankala pideltävä vuoteessa. Elokuvan olen nähnyt. Sen, jossa Gerard Depardieu on Edmond Dantesin roolissa. Uudempikin versio tästä  vuoden 1998 on tehty. Jospa nyt pääsisin kirjan säällisesti loppuun asti. Hävettää, kun usein klassikoiden kohdalla lepsuilen.

Itäkeskuksessa on Lidl. No, niitä on pilvin pimein muuallakin. Ärsyynnyin, kun minulle selvisi, ettei älypuheliton voi liittyä kanta-asiakasjärjestelmään. Soitin ja kerroin Lidlin syrjivän ihmisiä, joilla ei älypyhelinta ole. Minulla ei ole. Asiakaspalvelun kaveri ei osannut selittää, miksi Lidl on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Mitä varten ei ole kanta-asiakaskorttia? On muitakin älypuhelittomia Lidlin asiakaskunnassa kuin minä, ihan varmasti. Sitä en kertonut, etten kovin usein heidän myymälässään käy, mutta joskus kuitenkin. Ehkä kävisin useammin, jos minut huolittaisiin kanta-asiakkaaksi. No, minun kauppani on vielä nykyisin Stockmannin edesmennyt Herkku, nykyinen S-marketin Herkku. Joskus ihan laiskuuttani käyn lähempänä olevissa ruokakaupoissa. Muun muassa Lidl on lähempänä. Helsingin Sanomissa oli pitkä kehuva kirjoitus Lidlistä ja onhan tuo väellä ja voimalla rynninyt suurten joukkoon.

No, ja tarkemmin Lidlin älypuhelintaktiikkaa mietittyäni, lähetin meilin kehitysjohtajalle.Jospa hän kehittelisi Lidliä asiakasystävällisempään  suuntaan ja luopuisi eriarvoistamasta asiakkaitaan kirjeeni luettuaan. Ensin aioin lähettää postia aivan Saksaan asti, mutta siitä luovuin.

Juttelin puhelimessa H:n ja K:n kanssa. H kulkee ihmisten ilmoilla ja oli halukas tulemaan luokseni. Palaamme asiaan. K:sta tullut töysin introvertti, josta olen hiukan huolissani. Muutaman muunkin ystävän kanssa olen keskustellut. Odotamme vapaata liikkumista ja rajoituksiahan ollaan hyvää vauhtia purkamassa pitkin Suomenniemeä. Kunhan aikanaan temmeltäisimme maltillisesti sadaksemme viettää mukavan kesän.

HEVOSTYTTÖ

 Kun minä olin nuori, rohkea ja vastikään rouvassäätyyn astunut, oli meillä mökki jossain Hämeessä, vaan ei lähelläkään Toukolan kylää. Naapurissa oli hevosia ja minähän niitä sen paremmin tuntematta niihin tykästyin. Olin ollut raveissa ja koirakilpailuissa, katsellut tv:stä esteratsastusta ja elokuvista kartanon väen ajeluja hevosvaunuilla. Eihän tuo niin kaksista voi olla. Vanhempani tulivat mökille käymään ja minä aloin kinuta kaikenlaista tarpeellista, jota tarvitaan hevosharrastukseeni, johon olin päättänyt ryhtyä. Isä meni huutokauppaan ja huusi kahden istuttavat kärryt. Lisää väkeä ilmaantui mökille ja äidin eno puolisoni kanssa alkoi restauroida vanhoja isän huutamia kiesejä. Niistä tuli kauniit. Naapurissa, jossa ihatukseni kohde hevonen asui, oli satula ja kaikki ne narut, mitä hevosharrastukseen tarvitaan. Sain isännältä lupauksen hevosen lainasta ja pikaisen oppitunnin sekä ratsastuksessa että rattailla ajosta. Ostin ratsastusoppaan ja saappaat. Helppoa.

Lähdin ensin rattailla ajamaan. Olin oppinut jo maiskuttamaan ja sanomaan ptruu. Yllätyksekseni hevonen tiesi tarkoitukset ja minä olin onnellinen. Kiertelimme lähiseutuja ja vähän kauempanakin. Tie oli pitkä ja minulla halu mennä. Kilometri toisensa jälkeen jäi taakse. Aurinko paistoi, hevonen huiski hännällään ja minä pitelin tottuneesti ohjaksia. Joskus joku naispuolinen tien laidalla kävelijä niiasi minulle siirtyen kauniisti sivuun.

Piti kääntyä. Siihen en ollut saanut opastusta. No, eiköhän tämä tästä. Jatkoin matkaa. Piti kääntyä. Ei huolta, edessä tien laidalla oli talo ja sen pihalla kolme miestä, jotka jo tarkkaavaisesti seurasivat tiellä kulkijaa. Ajoin talon pihaan. Miehille sanoin iloisesti päivää ja kerroin asiani: olisiko joku herroista niin ystävällinen ja kääntäisi hevosen tuloni suuntaan, kiitos. Miehet eivät sanoneet sanaakaan. Maalla kun oltiin. Sitten yksi otti tottuneesti hevosta suitsista, käänsi sen ja talutti vielä tiellekin. Ei puhuttu mitään, paitsi minä, joka kiitin kauniisti avusta.

Hevostalon isännän rouva joutui sairaalaan läheiseen isompaan kaupunkiin ja siellä ensi töikseen kuuli, kuinka eräs kaupunkilaisrouva oli pulassa hevosen kääntämisen kanssa. Luultavasti olin päivän puheenaiheena pitkään.

Ratsastamiseen en tarvinnut apua. Minä osasin ja hevonen osasi. Rakastin näitä metsäteitä, jossa kuljimme hiljaa ja eloisamminkin aivan laukkaan asti. Pysyin satulassa ja taisin kääntämisen salat. Se oli kesien kesä.

Tuli seuraava kesä. Hevosta ei enää missään. Se oli "pantu pois" eli joutui hevosten taivaaseen. Minulla on sitä ikävä. Lainasatulan olin antanut takaisin taloon ja kiesit möimme huutokaupassa, kun luovuimme mökistä. Ne olivat kauniit rattaat, eivät millään lailla modernisoidut kuten esimerkiksi auton pyörillä. Alkuperäiset pyörät ja heinillä täytetyt penkkityynyt. Ja ne olivat minun yhden lämpimän kesän verran.

TULI MUISTELTUA

 Lupaamani Prosecco-pullo avaamatta. Söin pikkumunkit kahvin kanssa.Sitten luin Omar Khaijamin ajatuksia, joista osa koskee viinin juomista. Luin muutakin. Matkaoppaita maista, joissa olen matkustellut. Tuli ikävä. Minulla oli aina tapana tutustua kulloiseenkin maahan, sen historiaan ja kulttuuriin, Tein suunnitelmia, jotka joskus toteutuivatkin. Joskus teimme päähän pälkähdysten mukaan, joskus ajoimme harhaan ja ihanasti eksyimme. Kolusimme kaupunkeja, olimme korkeilla vuoriteillä, laaksoissa, ylitimme matalia jokia kuten maan omatkin autoilijat vesi konepellillä roiskuen. Vältyimme täpärästi kivivyöryltä. Söimme lounaamme maalaiskylissä tai ison kaupungin hienoissa ravintoloissa. Nukuimme eritasoisissa hotelleissa tai kaupunkilomilla vain yhdessä, josta aamuvarhaisella lähdimme tutkimusmatkoille. Nämä kaikki tulvahtivat mieleeni oppaita selatessani. Muistot monilta vuosilta, vuosikymmeniltä. Nykyisin nojatuolimatkailen yksinäni varsin tyytyväisenä. Olen nähnyt ja kokenut ja aina nauttinut elämästä ja elämisestä. Vieläkin.

Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin tänään päivist´ eloni taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.
(Omar Khaijam)

Tänään taas keiton kimppuun. Ajattelin väsätä sellerisopan. Jääkaapissa odottamassa muhkea ja vaivoin kuorittava juuriselleri. Sen kanssa on aina kamppailtava. Juuret sitkeässä, multaa ja pinta rosoista, vaatii voimaa. Ehkä se on kaiken sen arvoista, kun keitto on valmista ja pääsee maistamaan ja pakastamaan. Eilen lounaalla palsternakkakeittoa ja jälkiruuaksi Espanjanmaan mansikoita, joka tämä erä makeaa ja suippomallista. Onneksi ostin kaksi laatikollista. Katselin tympääntyneenä tv:tä. Ei edes National Geographicin Tutankhamonin hauta enää saanut minua haltioihinsa. Nähty moneeen kertaan haudan aarteet ja mitä niille Carterin löytämisen jälkeen tapahtui. Hiukan kovakouraisesti miehet raahasivat kaiken hautakammiosta pois verrattuna nykyajan huolellisuuteen ja varovaisuuteen. Kairon museossa voi aarteita ihailla. Sinne en koskaan päässyt. Onneksi on Sinuhe ja tv.

Lotossa tuli kymppi, jippii! Ei muuttoa Stadiin vieläkään. Tänne jään ja kuolenkin kuka ties. Suorastaan häpeä vanhalle töölöläiselle. Nykyisin kyllä halajan päästä takaisin Skattalle asumaan. Ihan siksi, että lyhyt matka kaikkialle vaikka kävellen. Kyldyyrikin kiven heiton pääsä. Ja meri. Suolainen tuuli ja ratikoiden kolina. Sivistys. Sinne minä kuulun. Lototaan taas!