HEVOSTYTTÖ

 Kun minä olin nuori, rohkea ja vastikään rouvassäätyyn astunut, oli meillä mökki jossain Hämeessä, vaan ei lähelläkään Toukolan kylää. Naapurissa oli hevosia ja minähän niitä sen paremmin tuntematta niihin tykästyin. Olin ollut raveissa ja koirakilpailuissa, katsellut tv:stä esteratsastusta ja elokuvista kartanon väen ajeluja hevosvaunuilla. Eihän tuo niin kaksista voi olla. Vanhempani tulivat mökille käymään ja minä aloin kinuta kaikenlaista tarpeellista, jota tarvitaan hevosharrastukseeni, johon olin päättänyt ryhtyä. Isä meni huutokauppaan ja huusi kahden istuttavat kärryt. Lisää väkeä ilmaantui mökille ja äidin eno puolisoni kanssa alkoi restauroida vanhoja isän huutamia kiesejä. Niistä tuli kauniit. Naapurissa, jossa ihatukseni kohde hevonen asui, oli satula ja kaikki ne narut, mitä hevosharrastukseen tarvitaan. Sain isännältä lupauksen hevosen lainasta ja pikaisen oppitunnin sekä ratsastuksessa että rattailla ajosta. Ostin ratsastusoppaan ja saappaat. Helppoa.

Lähdin ensin rattailla ajamaan. Olin oppinut jo maiskuttamaan ja sanomaan ptruu. Yllätyksekseni hevonen tiesi tarkoitukset ja minä olin onnellinen. Kiertelimme lähiseutuja ja vähän kauempanakin. Tie oli pitkä ja minulla halu mennä. Kilometri toisensa jälkeen jäi taakse. Aurinko paistoi, hevonen huiski hännällään ja minä pitelin tottuneesti ohjaksia. Joskus joku naispuolinen tien laidalla kävelijä niiasi minulle siirtyen kauniisti sivuun.

Piti kääntyä. Siihen en ollut saanut opastusta. No, eiköhän tämä tästä. Jatkoin matkaa. Piti kääntyä. Ei huolta, edessä tien laidalla oli talo ja sen pihalla kolme miestä, jotka jo tarkkaavaisesti seurasivat tiellä kulkijaa. Ajoin talon pihaan. Miehille sanoin iloisesti päivää ja kerroin asiani: olisiko joku herroista niin ystävällinen ja kääntäisi hevosen tuloni suuntaan, kiitos. Miehet eivät sanoneet sanaakaan. Maalla kun oltiin. Sitten yksi otti tottuneesti hevosta suitsista, käänsi sen ja talutti vielä tiellekin. Ei puhuttu mitään, paitsi minä, joka kiitin kauniisti avusta.

Hevostalon isännän rouva joutui sairaalaan läheiseen isompaan kaupunkiin ja siellä ensi töikseen kuuli, kuinka eräs kaupunkilaisrouva oli pulassa hevosen kääntämisen kanssa. Luultavasti olin päivän puheenaiheena pitkään.

Ratsastamiseen en tarvinnut apua. Minä osasin ja hevonen osasi. Rakastin näitä metsäteitä, jossa kuljimme hiljaa ja eloisamminkin aivan laukkaan asti. Pysyin satulassa ja taisin kääntämisen salat. Se oli kesien kesä.

Tuli seuraava kesä. Hevosta ei enää missään. Se oli "pantu pois" eli joutui hevosten taivaaseen. Minulla on sitä ikävä. Lainasatulan olin antanut takaisin taloon ja kiesit möimme huutokaupassa, kun luovuimme mökistä. Ne olivat kauniit rattaat, eivät millään lailla modernisoidut kuten esimerkiksi auton pyörillä. Alkuperäiset pyörät ja heinillä täytetyt penkkityynyt. Ja ne olivat minun yhden lämpimän kesän verran.