MACARONEJA RANSKASTA

 Jälleen uutta herkkurintamalla. Olen jo monasti pasteeraillut pienen kojun ohi Itiksen kauppakeskuksessa  ja nähnyt, että siellä myydään macaroneja. Nyt pysähdyin oikein läheltä katsomaan. Kärrykojun nimi Chez Janet ja suoraan Ranskasta herkut. En ole eläissäni niin hyviä macaroneja syönyt. Käsintehtyjä, pulleita ja herkullisen herkullisia. Janet Carousel piti etsiä Googlesta ja siellä ylistys jatkui. Dieetillä tai ei, en voinut vastustaa kiusausta. Makuja vaikka kuinka paljon ja jokainen maku on sitä mitä seloste lupaa. Maistoin sitruunaista ja nyt kamppailen itseni kanssa, pystynkö säästämään muutamia hiukan tuonnemmaksi.

A lähetti postia ja häntä hämmentää tuo vastikään eteläiseen Espanjaan tullut kummallinen helleaalto, joka ajoi tiehensä pakkasen.No, se on minustakin pelottavaa. A istuu liikkumiskiellon takia kotinsa terassilla ja ihmettelee liki 30 asteen lämpöä. Meillä sentään talvi on talvi kuten ennenkin. Pakkasta ja lunta.

Olen hyödyntänyt pöllöbonukseni ja ostin kaksi kirjaa. Toinen on Minna Lindgrenin Vihainen leski,joka on hyllyssänikin eli pitää vaihtaa ja toinen Miika Nousiaisen Metsäjätti. Arséne Lupinkin yhä kesken ja sitten Metsäjätin kimppuun. Näin kirjakaupassa Juha Hurmeen kirjan  Suomi. Jatkoa Finlandia-palkinnon saaneelle Niemi-kirjalle, joka minulla on. Vaihdan Lindgrenin Suomeen.

Tänään leikin kokkileikkiä ja olen keittiössä. Ostin tarpeetkin ja soppaa tulee. Yksineläjät sanovat usein, ettei viitsi yhdelle kokata. Miksi ei? Ei yhtä annosta vain, vaan useakasi päiväksi pakastimen kautta. Ostaako yksineläjä valmista, puolivalmista vai jättää syömättä? Minä joskus sorrun kahteen ensin mainittuun, mutta en kolmanteen, ellei ole pakottava syy. Ennen kun ei ollut valmiita eikä puolivalmiitakaan, tyydyttiin purkkeihin. Oli valmis paistettu kokonainen kanakin purkissa. Yleensä se  kuitenkin juosten napattiin kiinni elävänä pihan perältä talossa, joka oli omavarainen, kuten Helsingissä moni vielä 1900-luvun alkupuolella. Nykyisin laki kieltää kanojen ynnä muiden syömäkelpoisten eläinten pidon kaupunkitalouksissa. Siksi harva lapsi on nähnyt elävän lehmän. Kesäisinkään niitä ei usein näe matkaillessa maaseudulla. Ennen niitä oli tiuhassa jokaisella laitumella. Se oli sitä aikaa, kun viljapelloissa kasvoi vielä ruiskaunokkeja.

Muuttofirma, joka minua auttoi epäonnistuneesti muutossa lähetti eilen asiakastyytyväisyyskyselyn. Ensin olin vain huvittunut, mutta sitten vastasin kysymyksiin. Muutto tapahtui vuonna 2017 !!! Asia on jo muuttovuonna hoidettu ja sain firman toimitusjohtajalta anteeksipyynnön. Nyt paukuttelin taas vanhaa mielipahaani, kun kerran kysyttiin. 

KANGASMASKIT ROSKIIN

 Mahdollisesti tulossa eurooppalaiset yhteiset standardit maskeille. Mitenkäs minun kaikille  erilaisille kangasmaskeilleni käy, jos joutuvat pannaan? Jokainen hankittu hartaudella ja suurella huolella asuihin sopiviksi?  Katselin kuvia FFP2 -maskeista. Että sellaisia maskeja!

Kävin kaupassa. Oli aurattu kunnolla jalkakäytäviäkin. Helpotti kulkua. Ei hyppelyitä lätäkköjen yli, ei kahlaamista kinoksissa, suhteellisen mukavaa. Satoi hienoista räntää. Kotiuduttuani soitin H:lle. Puheltiin taas sitä ja tätä. Häntä jurppii kun ei pääse Turkkiin.

Olen lueskellut Aila Meriluodon runoja. Jompikumpi vanhemmistani pannut kirjan väliin Kirsi Kunnaksen arvostelun "uudesta runoilijasta", jonka esikoisteosta Lasimaalaus (1946 WSOY) olen selaillut. Lehtileikkeen alkuperää ei kellastuneessa paperissa kerrota. Epäilen Suomen Kuvalehteä. Kunnas on ollut haastattelemassa Meriluotoa ja kysyy "kuka on tämä tyttö, joka runossaan "Kakskymmentä suvea" ilmentää herkästi nuoruuttaan, noita ihmeellisiä kesiä, joita elämä on hänelle suonut..."  Kirja onkin ainoa Meriluoto, joka minulla on. Olisipa enemmän! Ehkä panen pöllöbonukseni Suomalaisessa Meriluotoon.

KAKSKYMMENTÄ SUVEA

Kakskymmentä suvea sulta sain,
oi elämä. Itkenkö? En!
Kakskymmentä suvea omistain
minä kuljen iloiten.
Kevyt kantaa on taakka ja rientää tie,
joka polveillen, joka kisaillen vie
läpi suven viimeisen...

(Aila Meriluoto, ensimm. säkeistö runosta)

Ulkonaliikkumiskieltoa Suomeenkin! Miten sitä sitten valvotaan, kun ihmiset lipeävät jo muistakin vakavista suosituksista? Kokoonnutaan, pidetään lystiä ja annetaan kaikille varotoimenpiteille piut ja paut. Uhmaa, uhmaa kuin pienellä lapsella. Suositukset saisivat olla suoranaisia kieltoja ja hurja sakko, jos ei kieltoa noudata. Mutta se meidän laki...!! 

KEKSIONNEA AINA VAAN

 "You are  going to be surrounded with good luck" lukee onnenkeksissäni ja heti tuli lotossa 3+1 oikein ja se tietää kahden euron voittosummaa.  Ettäkö ei onnenkeksi tietäisi? Olen avannut ensimmäisen satsin kaikki kymmenen lausetta, eikä yhdessäkään luvata ikäviä. "Everything is possible if you  only believe in it". Jep! Avaaminen tietää sitäkin, että olen syönyt kymmenen vaniljalta maistuvaa keksiä ja se on tässä se huonompi juttu. "Ruokaa ei saa heittää pois", on opetettu ja keksit on siis syötävä. Jo kahdeksannen kohdalla aloin saada vaniljasta tarpeekseni.

Tänään HS kertoo, miten Lidlistä tuli menestyvä Lidl. Olin elämäni ensimmäisen kerran Marbellan Lidlissä, enkä ollut edes kuullut mokkomasta ketjusta mitään Suomessa. Lidl sattui olemaan lähellä hotelliamme ja piti illaksi saada jotain syötävää. Sitten niitä tuli myös Suomeen. Kului pitkä aika, kunnes täällä menin Lidliin. Sitä pidettiin, no,hiukan jotenkin paikkana, jossa ei käyty samalla meiningillä kuin Stockmannin silloisessa Herkussa. Ei kauniisti aseteltuja hedelmiä, ei luksustuotteita. Kaikki olivat pahvilaatikoissa vähemmän houkuttelevasti. Lidlejä levisi ympäri maata ja kansa otti omakseen. Nyt kun Lidliin menee, siellä on aina asiakkaita, joskus melkein tungokseen asti. Kaikki tietävät Lidlin, joka mainostaa myyvänsä halvinta ruokakassia. Taitaa muuten pitää paikkansa, vaikka en kovin hintatietoinen olekaan. Olen alkanut minäkin käydä entistä useammin Lidlissä. Sainhan onnenkeksitkin sieltä!

Unta en saanut taaskaan illalla normaalein konstein. Pyörin vielä kahden maissa kaikki temput tehneenä ja alkoi kyllästyttää. Otin siis unipillerin, tai oikeammin nyt puolikkaan, ja nukahdin. Kuuden tunnin yöuni oli aivan riittävä. On sunnuntain rauhallista. Vain jokunen lumityön tekijä siirtää lunta kaduilla sivummalle. Sulaisi ja hupenisi pois jo koko moska! Ei tietenkään, uutta luvattu.

Lukemisen puolelle tänään menee tämä päivä. Arséne Lupin loppumaisillaan ja sitten taas Miika Nousiaista. Ensi viikolla kirjakauppaan.Olen saamassa pöllöklubilaisena bonusta. 

Luin HS:stä senkin, että Teosto alkaa tutkia, oliko jotain filuria siinä, että presidentti Bidenin virkaanastujaisissa soitettiin pätkä Finlandiaa ja pantiin sävellys merijalkaväen majurin Ryan Nowlinin nimiin. Rikottiinko tekijänoikeuksia?

ONNENKEKSIEN LUPAAMAA

 "An opportunity will be knocking on your door" luki onnenkeksissäni, niin että hyvin pyyhkii. Myös talodellinen tilanteeni tulee parantumaan sekä "You will be expected at a happy meeting".  Jee,jee. Kävin Lidlistä ostamassa ja ovat ymmärrettävästi saksalaisia, vaikka minä miellän ne aina Aasian puolelle. Rasian päällä lukee lohdutukseksi "Chinese style". Mutta Kiinassa ovat melkein tuntematonta herkkua ja joku väittää niiden alkuperän olevan Japanissa ja ollaan myös sitä mieltä, että joku kaveri joskus Kaliforniassa keksi keksit.Olen niitä joskus aukonut, mutta en muista onko ollut Suomessa vai jossain muualla ja olen etsinyt ja siitä täälläkin kertonut.  Nyt niitä sain ja ostin kaksi rasiaa á 10 kpl. Alkoi vimmattu avaaminen.

Aikamoista rämpimistä ulkona. Katuja aurattu ja likaiset ja sohjoiset vallit reunoilla levinneet, mahtavan isoja lätäköitä siellä ja täällä. Epätasaista ja hyvin märkää. Etten sanoisi: hankalaa. Ja sanonkin.

Jaahas, ihmisiä ei enää 2040-luvulla joka lähdössä tarvita. Robotiikka, automaatio ja tekoäly jylläävät työmarkkinoilla. Näitä ihmisen korvaavia kutsutaan coboteiksi tai collaborative robotikseiksi. Vuoteen 2030 mennessä maailmassa moni menettää työnsä näiden vuoksi. Uutta kuulemma pukkaa kyberturvallisuuden, virtuaalitodellisuudessa sekä sen sellaisissa. Luin HS:stä. Työkaverina peltinen laite niillä aloilla, joissa nyt vielä ihmistä tarvitaan. Miltä tuntuu robottimiehen suudelma? Kun tulen 50 vuoden kuluttua kummittelemaan, heilahtaa aaveasuni viitta ällistyksestä. Mitä sanoisi isäni, joka eli aikaan, kun ihmistä tarvittiin, ihmisen käsiä ja osaamista, fyysistä paikalla olemista.

Lääkärini oli sitä mieltä, että rokottaminen on välttämätöntä ja niinhän minun ajatukseni sai asiantuntijalta vahvistuksen. Nyt odotan, miten edetään. Helsinki ei ole vielä tarkempaa tietoa antanut.  Mutta unta ei tarvinnut eilen illalla odottaa. Se tuli säälliseen aikaan ja kesti aamuyhdeksään. Katsotaan, jos jatkokin sujuu samaan malliin. Onnenkeksinikin tiesivät kaikki pelkkää hyvää!  "All doors are open; new perspectives are coming up!"

SUKUPUOLINEUTRAALISUUS

 Kompuroin eilen märässä lumisateessa ja epätasaisilla jalkakäytävillä ostoskeskukseen hakemaan syötävää jälleen pitkäksi aikaa. Maskeja oli käytössä, mutta ulkomaalaistaustaiset ihmiset laistavat. Miksi? Kuitenkin heidän keskuudessaan on tavattu runsaasti tartuntoja. Ei näköjään koske Suomen hallituksen vakavat suositukset heitä. Vähän kiukuttaa moinen piittaamattomuus.

Herkun keksiosastolta löysin minulle aivan uuden tuotteen. Enkä malttanut olla ostamatta. Suoraan Espanjasta  Ines Rosales "fine Mediterranean snack" tapasleipiä maustettuna timjamilla ja rosmariinilla. Maistoin jo. Leivissä on vienosti myös oliiviöljyä. Kaloreita? Toki. Mutta makoisia. 

Aurat kolistelivat yöllä. Valvoin ja kuulin. Muuten oli varsin hiljaista. Ja pimeää. Kurkkasin ikkunasta. Välillä luin Arséne Lupinia ja välillä join vettä. Nukkumistakin yritin. Ei vaan onnannut. Pää tyhjäksi, jäljelle jääneet ajatukset seesteisiksi, rentoutumista jalkoihin asti, ihan hiljaa. Vaan kun ei. Peitto syrjään ja taas jalkeille. Merkitsin pöydällä olevaan kalenteriin kaasun sulkemisen pariksi tunniksi huomenna. On ihan loistavan oloista minulle: kaasu. Vuosiin en ole sen kanssa huseerannut. Lapsuudenkodissa oli kaasuhella ja vielä naimisiin mentyänikin Töölössä. Muutimme ja oli sähköliesi. Nyt sitten taas koen tätä onnea. Tunnen suurta iloa sytyttäessäni liekin palamaan. Toimenpide tosin muuttunut sitten aikaisempien liesien. Ei tarvita sytytintä tai tulitikkua. Napista syttyy. Tämä on nykyaikaa. Kun tänne muutin, sytyttelin ja sammuttelin ihan silkasta ilosta. 

Huomenna tulee taloon ihan oikea KAASUMIES! Anteeksi: kaasuhenkilö. Minä en sitten tykkää, että aletaan suosia ykskaks sukupuolineutraalisuutta. Tasa-arvoa kuulemma, kun ei nimitellä. Ei ole esi-isiä, kirkkoherroja, tiedemiehiä, jokamiehenoikeuksia eikä edes äitiyspakkauksia.  Hyvät hyssykät! Harmitti jo se, kun Fazerin piti ottaa musta iloinen neekeripoika pois lakupötköstä ja Brunberg hautasi "neekeripusut", jätti "suukon". 69 vuotta sitten oli yleistä Helsingissä sanoa "hei, lähdetään kaupungille katsomaan neekereitä". Oli olympialaiset Suomen pääkaupungissa ja tummaihoinen oli nähtävyys. Äidilläni oli syntymäpäivä olympialaisten aikaan. Kutsui Jerryn mukaan. Hän oli Guatemalasta ja musta.  Pikajuoksija. Nyt en hyväksyisi enää äitini metodia, sillä olen oivaltanut äidin kutsuneen Jerryn juuri ihonvärinsä takia. Vieraista ei moni ollut nähnyt tummaihoista kaveria aiemmin. Äitini rakasti draamaa. Jerry oli mitä herttaisin ja ystävällisin kohteliain mies, joka heti hurmasi vieraat. Häntä ehkä hiukan huvittikin tilaisuuden keskipisteenä oleminen.Nyttemmin tiedän Jerryn kuolleen 48-vuotiaana. Näin netistä.

VEIJARIN MATKASSA

 Eilinen päivä meni yöpaidassa. Laitoin munapiiraan lounaaksi, söin sen joskus kahdeltatoista ja jälkiruuaksi espresso. Sitten menin vuoteeseen ja olen ilmeisesti nukahtanut, koska kello oli neljä iltapäivällä avatessani silmät.Sillä lailla. Tänään sitävastoin onkin toisin. Olen yöllä nukkunut!! Kutakuinkin monta ihanaa tuntia. Olo sanomattoman mukava.

A:lta sähköpostia. Nyt on Valenciassakin pikku pakkasta aamuin ja illoin. Asunnoissa palellaan, kun ei rakenneta talven kestäväksi. Luullaan, että mikään ei muutu. Ikuista paistetta ja suloista lämpöä ei olekaan takuuvarmasti.

Joulukukistani enää saamani amaryllis sinnittelee. Siinä oli neljä komeaa kukkaa ja enää kaksi. Panin sen jo hiukan sivummalle ja Buddhan tilalle. Olen raahannut sen Marbellasta. Ei ole sitä paksua hymyilevää lajia, vaan hoikka ja vakava. Joku voi pitää vääränä pitää Buddha-veistosta, vaikka en ole hindu. Mutta buddhalaisuushan ei ole edes uskonto vaan elämänfilosofia. Kun ostin sen, ei minulta kysytty uskonnollista taustaani. Eikä minun Buddhani ole kotonani ivattavana tai halveksittavana, vaan ehkä kunnianosoituksena vierasta kulttuuria kohtaan ja hiukan myös sisustuksellisista syistä.

Aikoinaan en saanut luetuksi loppuun Maurice Leblancin kirjaa Arsène Lupin mestarivarkaan kootut kertomukset. Siinä oli kirjanmerkki kohdassa, johon olin jäänyt. Otin sen pois ja aloitin lukemisen alusta. Se on pokkari, mutta paksu, 554 sivua. Paha pideltävä kädessä. Olen aina pitänyt veijareista ja veijaritarinoista, tyylikkäistä seikkailijoista. Eleganteista miehistä, jotka hienostuneella tavalla vievät toisen omaisuutta. Useinmiten varakkaalta väestöltä. Kuten Robin Hood, mutta ovat antamatta köyhille. Jo ensimmäisessä luvussa Lupin ottaa haltuunsa höyrylaiva Provencen ensimmäisen luokan matkustajalta jalokiviä. Laiva matkalla Atlantilla kohti Amerikkaa. Varkaus huomataan ja siitä alkaa rumba, mutta perillä satamassa Lupin tietysti pääsee livahtamaan ja hänen rakas arkkivihollisensa poliisitarkastaja komisario Ganimard jää nuolemaan näppejään, vaikka oli laivaa satamassa vastassa. Veijarin mukana kuljetaan hymyillen kirjaa lukiessa.

TÄNÄÄN MUNAPIIRASTA

 Menin eilen illalla heti yhdentoista jälkeen vuoteeseen. Nyt kello tulee aamulla pian kahdeksan, enkä ole ollenkaan nukkunut.Juon jo aamukahvia. Pirullista. Kuuntelin jopa rentouttavaa musiikkia. Ei auttanut. Ihan dorkaa.

Eikä ole mitään kunnon lukemistakaan. Otin hätäpäissäni hyllystä Z.Topeliuksen muistiinpanoja vanhasta Helsingistä. Ilmestynyt 1986 Gummerukselta.Sitä samaa mitä muissakin Helsinki-kirjoissa. Kirjan jutuista ainakin osa ilmestynyt aikanaan Helsingfors Tidningarissa. Topeliushan oli siellä monet vuodet toimittajana ja pakinoitsijana. Tuleeko minulla tämäkään kirja uudestaan luettua? Tykkäänhän minä historiasta ja eritoten oman kaupunkini historiasta, mutta kun sekin on pureskeltu niin moneen kertaan.

Suomalaisesta Kirjakaupasta tuli ilmoitus bonuksestani. Viime vuoden kirjasaaliista.. Olen saamassa kahdeksan euron tienoilla, joten upotan sen kiireesti uuteen kirjaan. Ensi viikolla pakkaudun ulos muutenkin. Siihen loppui sitten minun introverttiyteni.

Salmonellaa kananmunissa. Vaivauduin minäkin jääkaapille tutkimaan, mistä kanalasta munaseni ovat. Ei salmonellaisesta kanalasta. Tänään nimittäin laitan omeletin  . Omeletti-sana on ehdottomasti fiinimpi kuin sana "munakas". Kaisa Häkkinen etymologisessa sanakirjassaan kertoo "omeletin" tulleen tietysti ruotsinkielen omelett-sanasta, joka taas tullut ranskankielen omelette-sanasta, joka alunalkaen oli a-alkuinen eli amelette ja se taas saanut alkunsa alumette- tai alumelle-sanoista. Latinallakin on jotain tekemistä sanan kanssa eli tarjolla on ollut "lamella", joka tarkoittaa pientä levyä. Suomessa "omelettia" käytettiin jo 1880-luvulla. Ja kaikkea ennen munakas tai omeletti oli "munakakku" tai "munapiiras". Tämä oli blogin muna- ja omelettiosuus.

Jospa käyn laittamassa lisää kahvia. Nespressosta tuli aivan uusia makuja, mutta onneksi kaikki maistuvat kuitenkin eniten kahville. En millään erota jotain kolumbialaista kahvia brasilialaisesta. Niin että voisin tilata yhtä ja samaa kahvia Nespressosta. Mutta kapselit ovat kivan värisiä. Ja nimet komeita. Juotuani voisin yrittää nukkua, vaikka hyvin tiedän siinä taas epäonnistuvani. Parasta olisi laittaa vuode päiväkuntoon, käydä suihkussa ja pukeutua. Tämän jälkeen voisin taas yrittää sitä nukkumista. Kuinka kauan ihminen voi olla valveilla yhtä pötköä? 

HIIHTELEVÄT HANKIA HILJAKSEEN

 Sillä lailla! Pakkasta pitelee. Mutta ei pyrytä. Helsinkiläiset kaivoivat naftaliinista heti suksensa ja painelivat raiteille hiihtämään. Tätä tapahtui minun lapsuudessani aina talvisin. Omalta Töölön kotiovelta survaistiin lähtöön. Nyt vähän samanlaista meininkiä. En itse kuitenkaan tunne mitään intressiä lähteä ulos edes tarpomaan, saati hiihtelemään. Asiat kuitenkin jonain päivänä hoidettava, joten villaista ylle ja menoksi. Kävellen.

Kolme yötä jaksoin valvoa ja eilen nappasin unipillerin. Kukaan, joka nukkuu yönsä normaalisti, ei tiedä, miten ihanaa on valvomisten jälkeen nukkua ja herätä aamulla muiden lailla virkistyneenä uuteen päivään. Koin sen juuri tänä aamuna. Kun kerron valvoneeni, tarkoittaa se todellakin koko yön valvomista. Aamu tulee ja laitan samaan pötköön kahvini. Hullua kyllä, en tunne väsymystä, enkä unen tarvettakaan. Päälaelleen on mennyt! 

Eilen korjasin joulun pois. Kiipeilin tikkailla edestakaisin, koska jouluun liittyvä dekoreeraus on yläkaapissa ja sen hyllyillä. Tavaramäärä hämmästyttää, että saan kaiken mahtumaan. Kun ne  kerran ovat olleet siellä, mahtuvat nytkin. Näin onkin aina tapahtunut. Vaaditaan hiukan organisointitaitoa sekä kärsivällisyyttä. Sitten huilasin ja naputtelin R:lle sähköpostia. 

Asunto ei ole millään lailla viileä. Voin keikkua huoleti yöpaitasillani. Jotkut ystävistäni valittavat palelevansa. Neuvon polttamaan kynttilöitä. Kummasti lämmittävät, jos palaa useampi kuin yksi. Itse poltan paljon. En lämmön vaan tunnelman vuoksi. Mutta inhoan niitä valuvia, jotka leviävät kuin kukan terälehdet, joilta ne eivät minusta edes näytä. Vaan ikään kuin näyttävät kieltä minulle. Myyjät kun eivät enää tiedä myymistään tuotteista mitään, eikä kynttilöissä liioin lue niiden ominaisuuksista halaistua sanaa, niin on se aina yllätys, mitä niistä tulee. Nyt ainakin kolme näyttää minulle hävyttömästi kieltä. Miksi kynttilä ei voi vain palaa tyylikkäästi tekemättä minkäänlaisia temppuja?

Minusta on vähitellen nyt sitten kehittynyt introvertti tai ainakin luulen niin. Alan viihtyä sisätiloissa. Olen ollut jo monta päivää ja suunnittelen uloslähtöä vasta ensi viikolla. Toivon, etten kehity niin paljon, että minusta tulee ulkokammoinen. Kokonaisvaltaiseksi (muotisana) sisäolijaksi ei minusta oikeasti ole. Että tilaisin ruuat kotiin, ostaisin netistä ja Posti toisi kotiovelle, en tapaisi fyysisesti ketään enkä mitään. No ei tietenkään!!!

MYRÄKÄN ODOTTELUA

 Myräkkä jo sanana vähän, jos ei nyt suoranaisesti pelota, niin kuitenkin panee miettimään, mitä on tulossa. Vesisateen yhteydessä ei käytetä myräkkä-sanaa. Sillä on siis jotain tekemistä aina lumen kanssa. Pyryttää, tuiskuttaa. Joskus lumimyräkkä vaikuttaa vihaiselta. Sen tuo tuuli viistosti jostain kovalla vauhdilla. Sille on hyvä kääntää selkänsä. Lumi kiinnittyy kaikkeen ja kaikkialla. Jos minulla olisi parta, siihenkin. Ehkä menen kokeilemaan, miltä se näyttää kasvomaskin päällä. Löysin muuten kovan etsinnän jälkeen Stockmannilta mustia kertakäyttöisiä. Made in China. Tietysti. Kauppakeskukseen oli ilmestynyt maskiautomaattejakin. Otetaan nyt kaikki mahdollinen irti niin kauan kuin tätä kurjuutta kestää.

Siis lumimyräkkä. Odottelin sitä jännittyneenä tulevaksi iltayhdeksästä alkaen. Katsoin vain uutiset ja mitä presidentti Trumpille nyt kuuluu. Kaikenlaista. Saako viraltapanon vai syytteen vai molemmat? Tai jos ei kumpaakaan, kun virkakausi päättyy kuitenkin pian. Ja mitäpä miettii itse mies? Mieli riehuu, että jos vielä ehtisi saada jotain aikaan. No, onhan tässä jo saatukin. Tosin ei tullut ihan toteutetuksi "Make America great again."  Jari Tervo HS:n kolumnissaan vertasi Putinia ja Trumpia, että ovat hyvin paljon samankaltaisia, mutta yksi ero on: Trumpista päästään eroon. Presidentti Putinin virkakausi jatkuu  hamaan jonnekin. 

Taivas alkoi tummeta yllättäen joskus ennen neljää aamulla. En ollut nukkunut. Kirjoittelin A:lle sähköpostia. Tahtoi tietää, mitä tykkäsin elokuvasta Death on the Nile. Ja minähän tykkäsin jo ties kuinka monennen kerran. Kaikesta eleganssista, Niilistä, kohteliaista tavoista (murhineen päivineen), kauniista ihmisistä ja Hercule Poirotin ahkerista harmaista aivosoluista. Luin myös. Menneistä ajoista Helsingissä. Menossa Helsinki-buumi. Söin palan leipäjuustoa ja yhden Digestive-keksin classic. Öisin ei tietystikään ole suotavaa syödä. Odotin myräkkää. Mietin sitäkin, jos se luvattu 40 cm ei riitä, vaan lunta tulee paksummin. No, ainakin tulee  mieleen lapsuuden talvet, jolloin oli aina tammi-helmikuussa lunta todella paljon. Se kuului asiaan. Enkä minä istunut yöllä odottamassa lumisadetta. Sitä oli sitten aamulla tai ei ollut. Oli mentävä kouluun. Ei kouluja täällä suljeta lumen vuoksi. 

Kello on jo yli kuusi ja vain tuuli yltynyt. Ei mitään suurempaa myräkkää ainakaan. Netin sääkuvassa kuitenkin tukevia lumihiutaleita. Yritänkö vielä nukkua vai alanko viettää päivää? Tai kahviako?  Yöllä join minttuteetä. Niin, ja pesin sekä vessan pytyn että pesualtaan.

ENERGISYYS HUIPUSSAAN

 Jostain eilen nukkumattoman yön jälkeen tempaisin hillittömän tarmokkuuden puuskan. Mistä se tuli? Imuroin, laitoin uunissa broileria, otin kuusen partsilta ja makuu-työhuoneen ikkunasta jouluvalon. Siinä olikin temppu. En kiivennyt mihinkään, vaan lassosin sen alas. Olin haljeta onnistumiseni  tunteesta. Minkä härän tai poron lassoajan maailma onkaan minussa menettänyt. Ajatelkaas nyt, heittelin koristetta paikoillaan pitelevää narusähköjohtoa yli katon rajassa olevan verhotangon. Onnistuin kolmannella yrittämällä. Piti vielä kiepauttaa narujohto viimeisestäkin esteestä ja niin sain valon alas.Nopeammin se olisi käynyt tikkailta käsin, mutta tämä tuntui hauskemmalta ja eritoten haastavammalta. 

Katselin ykköseltä Judi Denchin luontoon tutustumista Borneossa. Kuka oli se mieshenkilö, joka tutki kaikkea Denchin vieressä. David Mills. Judi Denchin miesystävä. Aviopuolisohan kuoli vuonna 2001. Tämä ilmeni googlettamalla. Pitää tietää. Denchillä on tatuointi ranteessaan "Carpe diem". Kirjaimellisesti "poimi päivä" ja ehkä osuvampi ja parempi on "tartu hetkeen". En tulisi toimeen ilman Googlea. Aina pitää tietää.

Olen opetellut enemmän cappuccinomaisen kahvin teon kuin aikaisempi cappuccinoni oli. Jotain latten ja cappuccinon väliltä. Nyt tiputan ensin kuppiin kahvin masiinalla ja sen jälkeen kuppi pois ja toiseen kippoon ohuesti vaahdotan maidon, jonka juoksutan hienolla ranneliikkeellä kahvin päälle. Vielä opittava sydämen teko. Nyt panen epämääräisen viivan, joka valtavalla mielikuvituksella muistuttaa Joan Mirón viivaa. Mutta minun viivastani ei kukaan maksaisi mitään. Sitä paitsi se juodaan pois. Mirón viiva kestänyt jo vuosikymmenet. Eikä se ole kahvissa.

Lotosta ei tullut taaskaan euron euroa. Olin katsellut jo asuntoja Katajanokaltakin. Vanha jugend-talo, putkiremontti tehty, avonainen takorautaparveke, näkymä merelle, nelosen pysäkki lähellä, veräjähissi, ehkä vielä toimiva takka tai kakluuniuuni. Semmonen. Ihminen saa unelmoida. Leikkiä mielikuvituksella. Ehkä ensi viikolla! 

Tänään tanakasti jalat maassa roskikselle. Näköpiirissä ei jugendia, ei ulappaa. On parkkipaikka ja pihan läpi tie roskiskatokseen. Uutta lunta luvattu. Puoli vuotta kesään. Minä odotan.

KUN EI NUKUTA

 Kello jotain neljän kieppeillä aamulla. Tämä  taas niitä öitä! Pitäisi kuulemma sitkeästi maata vuoteessa ja ilmeisesti odottaa ihmettä, joka toisi unen. Minä nousen mieluummin ylös laittamaan kahvia.

Luin jo Kämp-kirjan ja siinä olikin paljon minulle uutta tietoa. Sitten kaivoin hyllystä Henrik Tikkasen Helsinki-kirjan ja luin sen. Oli luettu aiemminkin, vuosia sitten. Taattua ja tuttua Tikkasta teksteineen ja piirroksineen. Miika Nousiaisen uutuus on minulla vielä kesken. Sen jälkeen on taas marssittava kirjakauppaan.

Olen joutunut häirikkösoittajan uhriksi. Viikon ajan monta kertaa päivässä on joku kahteen nollaan päättyvä numero soittanut. Kysyin numerotiedustelusta. Kerrottiin soittajan kiusaavan helsinkiläisiä ja jos joku vastaa, tahtoo kuulemma tehdä haastattelun (?). Minä en ole vastannut enkä vastaa. 

Olin Stadissakin. Oikein metrolla. Yllätys, yllätys, siinä vaunussa oli jokikisellä maski. Olimme kuin jonkunlaisen salaseuran jäseniä tai rosvokoplaan kuuluvia. Nythän toivotaan, että kaikki yli 12-vuotiaat käyttäisivät kasvosuojainta. Edelleen kannatan koko maata kattavaa maskipakkoa, lain mukaista ja ei mitään suosittelua. Mutta se ei meillä käy ja sotii perusoikeuksia vastaan. 

Blogi pitäisi kaikkien taiteen ja kirjoittamisen sääntöjen mukaan olla yhdenmukainen juttu. Ei siis tällaista sillisalaattia kuin minulla yleensä. Joskus on se teema, mutta useinmiten kaikenlaista sekalaista höpötystä. Pitäisi muuten korjata joulukoristeet pois. Ovikranssin nappasin, mutta vielä ikkunoissa roikkuu, vaikka ilman valoja. Ehkä tänään olen kiipeilytuulella. On ratkaistava, kiipeänkö kirjoituspöydälle vai tikkaille? Jos tikkaille, on tehtävä tilaa ja se tietää monimutkaisempaa hommaa. On siirrettävä tulostin ja sen pöytä. Taidan jättää toiseen päivään. 

K ihasteli taas puhelimessa, mitenkä lumi tuntuu mukavalta. Mitä  mukavaa siinä on? Pakkasen kiristyessä se vielä kirskahteleekin askeltaessa. Eikä se ole kaikkialla enää valkoista. Minusta siitä on pelkkää haittaa. On luvattu lisääkin. Kun tulen vanhaksi ja pääsemme koronasta eroon, muutan jonnekin jossa on takuulämmintä. Aloitan kaiken alusta, enkä palele, enkä dallaa lumessa. En koe Suomi-ikävää, en kaipaa lihapullia enkä Saimaan norppia, en Golf-virtaakaan. Enkä golfia. 

Ehkä menen vuoteeseen.

PAAHTOPAISTIN TENHOA

 Kun punaisen lihan syömisen kerrottiin olevan epäterveellistä ja minun monet naistuttavani lopettivat tykkänään sen syömisen, siirryin minäkin vähin äänin kalaan, broileriin ja kalkkunaan. En ole kunnon pihviä pannut poskeeni aikoihin. Olin ruokakaupassa ja pysähdyin kuin naulittuna leikkeletiskin äärelle ja tuijotin verisen näköistä paahtopaistia, josta oli siivutettu siistejä viipaleita ja jostain kummasta syystä näyttivät pelottavan houkuttelevilta. Kävin sisäistä kamppailua itseni kanssa ja sitten kuulin itseni sanovan "paahtopaistia 100 grammaa".  Tulin paketin kanssa kotiin ja tungin sen jääkaappiin. Tunsin huonoa omaatuntoa ja melkein häpesin heikkouttani.

Juon silloin töllöin illalla ennen nukkumaan menoa minttuteetä ja nyt alkoi tehdä sitä mieli. Juon sen ylensä sinällään, mutta jääkaapissa oli paahtopaistiviipaleita. Otin koulunäkkileivän ja sen päälle panin  levittyvää Koskenlaskijaa. Paahtopaistiviipaleet olivat yhä jääkaapissa. Hetken emmittyäni otin reippaasti paketin ja siitä ihanan puolipunaisen siivun lihaa, osin raakaa lihaa. Panin sen kauniisti näkkileivälle, asetuin sen ja teen kanssa pöydän ääreen ja söin. Ja se maistui taivaalliselta. Tuo parjattu punainen liha. Sitä on vielä pari viipaletta. Sataan grammaan ei montaa mene. Aion nekin syödä, mutta en kerro kenellekään.

Luen uutta kirjaani Kämpistä ja panen siitä nyt ehkä luvattomastikin seuraavan lainauksen omin sanoin krrottuna. Runoilija Eino Leino ja säveltäjä Oskar Merikanto olivat syömässä Ala-Kämpissä ensimmäisessä kerroksessa Pohjoisespan puolella. Kadulla työnsi roskakuski täysinäistä kärryään ja vihelsi Kesäillan valssia. Merikannon suosittu sävellys. Merikanto sanoi ääni mielihyvästä väristen Leinolle "tuokin on minun aikaansaannoksiani". Leino kysyi "koko kuormako?"

En tiedä Kämp-kirjani kustantajaakaan. Taitaa olla joku sisäpiirin juttu. Kannessa lukee "The most famous hotels in the World". Siellä Euroopan hotellien joukossa on meidän Kämpimme Lontoon, Pariisin, Wienin, Rooman jne hotellien kanssa samalla sivulla. "Kuuluisimmat hotellit maailmassa" on arkisto, johon koottu tietoa hotelleista vuosikymmenten ajan. Organisaatio on yhteydessä The friends of the most famous hotels in the world´iin ja siihen voi liittyä jäseneksi. En liity. Kuulun hyvin laiskana jäsenenä muutamiin yhdistyksiin. Taas olen pyhästi päättänyt aktivoitua heti kun korona sen sallii.

Olen minäkin Kämpissä ollut. Mutta en siinä alkuperäisessä, kun sitä ei enää ole. Julkisivu purkamisen yhteydessä Espalle päin säästettiin. Rakennusta on hallinnut alun hotellin lisäksi pankki ja pankin asiakkaat. Nyt se on taas hotellina ja ravintolana. Siinä on jotain hienoa ja historiaakin on, vaikka siellä ei enää samat herrat istukaan totilasiensa ääressä kuten aikojen alussa. Leino katselee kantapaikkaansa se kuuluisa salaperäinen lantti kädessään Espan puiston toisessa päässä. Runeberg jalustallaan huomattavasti lähempänä. Nykypolvi käy Kämpissä syömässä tai drinkillä, matkustaja siellä yöpyy. Se on edelleen meille helsinkiläisille Kämp ja sillä on aina paikka sydämissämme.

KIRJA KÄMPISTÄ

 Käppäilin Postista hakemaan tilauksestani pois jääneet kahvikapselit. Samalla kävin kirja-antikvariaatissa ja ostin Andreas Augustinini ja Laura Kolben kirjan Hotel Kämp Helsinki. Haluan aina mielelläni tietää kirjan julkaisuvuoden, enkä mainintaa siitä kirjassa löytänyt. Olen toimen nainen ja niinpä lähetin sähköpostia toiselle kirjan tekijälle. Saa nähdä, saanko vastauksen.Kyllähän Kämpin historia on monille tuttu. Myös minulle, mutta ei näin kirjoitettuna ja kuvattuna. Mukana vanhoja valokuvia ja tietysti Gallén-Kallelan Symposionista osa. En ollut tiennyt sitä, että alunperin maalauksessa oli nainen alastomana ja nyljettynä istumassa pöydällä. Taiteilija leikkasi sen osan pois, koska se "herätti aikalaisissa inhoa ja kauhua". Sen tarinan olen kuullut, tottako vai tarua. Että kun Gallén-Kallela ei oikein pitänyt Oskar Merikannosta, kuvasi hänet ympäripäissään sammuneena pöytää vasten. Maalauksestahan on kaksi versiota. Toisessa ei kukaan neljästä herrasta ole sammunut.

No, kyllähän matka ostoskeskukseen joutui lumessakin. Oli aurattu kiltisti kulkemisen helpottamiseksi. Käväisin myös Postin vieressä olevassa ruokakupassa. Ostin suklaa-appelsiinin.  Hedelmän päällä lappu, jossa teksti "openagro la agricultura resposable". Ei kerro minulle mitään. Eikä nettikään anna tietoa. Sen ymmärsin, että kasvaa jossain espanjaa puhuvassa maassa. Se on päältäpäin vihertävänruskea ja tuoksuu vienosti keltaiselle appelsiinille. Ostin vain yhden kokeeksi, enkä ole sitä vielä kuorinut. Samassa kaupassa myydään "punalihaisia appelsiineja". Mietin,ovatko veriappelsiineja? Ostin niitä, mutta punalihaiset jätin toiseen kertaan. Hedelmissä on hedelmälihaa, mutta jotenkin tämä "punalihainen" tuntui oudolta.

Juttelin H:n kanssa puhelimessa ja yhdestä suusta haukuttiin kaikki maskittomat kauppaliikkeissä. Heitä oli myös nyt kun olin asioilla. No, suositushan niiden käyttö on, mutta kuitenkin meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi. Aina niitä vastarannan kiiskiä on. Tiedättekö, miksi kiiski on muuten limanen? Kerron sen joskus.

JUTTUA LUMESTA

 Jaahas, lunta! Vastapäiset talot katosivat lunta täynnä olevien koivujen taakse yhdessä yössä.Tunteeni lunta kohtaan on hillittömän raivokkaan epäkunnioittava ja suorastaan sietämättömän vastenmielinen. "Ihanan valoisaa, niin talvista" ei sanontana kuulu repertuaariini. Kahlaaminen hangessa oli joskus lapsena kivaa, kelkkamäet sun muut ihastuttivat, mutta noista ajoista on niin kauan aikaa, että ehdin vuosia sitten muuttaa mielipiteeni tuota kylmää valkoista peittävää vaikeakulkuista ainetta kohtaan. Mihin muuten lunta tarvitaan? Onko se kasveille hyvä peitto? Jänisten valkoinen talviturkki pitää eläimen vihollisilta piilossa? Eikä isoissa kaupungeissa lumi edes pysy valkoisena, jos nyt joku siitä väristä tykkää, vaan se rähjääntyy hyvin pian. Ihmeellisiä keltaisia laikkujakin ilmestyy sen pintaan. Lumeen huolimattomasti heitetyt suojamaskit hyppäävät silmille. Jos joku ihminen on kadottanut kenkänsä, lumessa on hankalampi ja ennen muuta kylmempi kävellä kuin pelkän asfaltin päällä. Jos pyörtyy kadulla, lumi vaimentaa muksahdusta ja se onkin niitä ainoita lumen hyviä puolia. Lumi pahimmassa tapauksessa ei kannata ihmistä. Jalat uppoavat reisiä myöten vetäen muun kropan mukaansa. Joskus näkee paljon pelkkiä päitä hangessa ja kuuluu avunhuutoja. Sen vuoksi olisi hyvä pitää mukana lumilapiota voidakseen auttaa lähimmäistään, vaikka tämä olisi ventovieras.

Ilmeisesti omituinen lumen ihailu on yleismaailmallista, koska lumesta on tehty jopa ylistäviä lauluja monilla kielillä. Englanninkieliset tykkäävät aivan mahdottomasti lumesta.
"...Where it´s snowing
all winter through
that´s where I want to be.
Snowball throwing
that´s what I´ll do..."

Suomessa myös lauletaan täysin rinnoin hangista korkeista ja lunta on oltava tulvillaan. Rekilaulut saavat muistot esille, vaikka harva on nykyisin elävänä rekeä edes nähnyt. Reki vaatii jonkun vetäjän ja yleensä sitä virkaa on tehnyt hevonen. Silläkin on ollut vaikeuksia tarpoa umpihangessa ja vielä kiskoa perässään reessä istuvia lumenrakastajia.

 "Lumipuista kauneimmat ovat omenapuut.
Sateesta hiljaisin on lumisade.
Luistavin, loistavin ura on latu.
Huudoista turhin huudetaan hankien takaa."

(Risto Rasa)

Juuri nyt näen ikkunastani tätä sateista hiljaisinta. Lisää lunta!

SOLVAAMISTA

 Tv:ssä pyörii askartelumainoksia. Yksi minua kiukuttaa. Kirjaan kaivetaan kuoppa leikkaamalla sivuja pois. Liimataan, pannaan valokuvakin. Sitten kuoppaan istutetaan kasveja!! Kuka torvi tällaisen kikan on keksinyt? Ei ainakaan kustantaja, kirjailija, kirjakauppias, kirjastoväki tai kirjaa rakastava lukija. Katselen tämän kirjaa kunnioittamattoman mainoksen syvän surun vallassa. Typerää uusiokäyttöä. Raiskaamista. Häpäisyä. Tervassa ja höyhenissä sietäisi idean keksijää pyöritellä. Eikö nyt mitään muuta paikkaa istutuksille ole kuin KIRJA!

Luin jo uudet Helsinki-kirjani. Molemmat. Helsingin olympialaiset vuonna 1952 pani Suomen tietysti maailman kartalle ja toi Suurta Maailmaa Suomeen. Tuli coca cola ja purukumi, monta tuhatta urheilijaa monista maista, tuli väriä Helsinkiin, ulkoilmaravintolat ja tiedostamisen muunlaisesta elämästä muualla. Helsinki ei vaikuttanut enää niin pieneltä tuppukylältä. Vaikutti melkein Tukholmalta. Nyt on kaikkea ja kaikenlaista. Mikään ei meitä hetkauta, tumma ihonvärikään ei saa aikaan hämmästelyä. Ulkomaalaisia tulee haistelemaan puhdasta ilmaa ja vaatimaan revontulinäytelmää tai valkoisia poroja tokittain, paksuja kinoksia kesälläkin. Nyt koronan takia pitää vähän toppuutella tulemista. Koska pääsemme viruksesta eroon?

HS kertoo nuorten muodista. On sanottu, ettei vaatteilla ole enää sukupuolta. Kukin voi panna päälleen mitä vaan. Hameen kaltaisia vaatekappaleita miehet ovat ennenkin käyttäneet. Nyt kuvaan on astunut vaatteiden kalleus. Pitää olla merkkiä ja se voi tarkoittaa parikin tuhatta euroa maksavaa puseroa tai laukkua. Kova nimi on Louis Vuitton. Pitää tietää, mitä LV tarkoittaa. Jos et tiedä, et kuulu joukkoon.

Mitäkö tänään hommailen? Heräsin vastikään ja jo on pöydällä edessäni mukavan kokoinen muki täynnä kahvia. Jotain cappuccinon ja latten sekoitusta. Sähköpostia A:lle Espanjaan, jossa rajut toimenpiteet koronan takia. Illalla sisälle viimeistään klo 23 ja ennen kuutta aamulla ei ole suotavaa ulkona liikkua. Etelän hilpeä yöelämä on lamaannutettu. Myös Suomessa saisi olla hiukan tiukemmat määräykset. Esimerkiksi kylmästi maskipakko jokaiselle. Varsinkin ulkomaalaistaustaiset kuljeksivat kuin hallituksen vakavat suositukset eivät koskisi heitä ollenkaan. Kiukuttaa.

Nyt alan vuodevaatteiden vaihtamisen. Pyykkikone hurisemaan ja päivän mittaan voi alkaa riisua joulukamaa pois. Joulu meni jo. Loppiaisesta härkäviikot ja se meinaa lujaa arkea ja aherrusta kaiken laiskistumisen ja ylensyömisen jälkeen. Sitten voisin kovertaa kirjaan syvennyksen ja laittaa kuoppaan lounaani tänään ja syödä. Tai sitten en. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2021

 Vuosi 2021 tulla tupsahti kohdallani huomaamatta. Odottelin vuoteessa unta. Eikä sitä tullut. Ulkoa kuului rakettien paukuttelua ja joskus leimahti joku, joka näkyi makuuhuoneen seinällä. Valvoskelin taas koko yön tuskastuneena.

Luin alkuillasta vielä vanhan vuoden puolella vastikään hankkimiani kirjoja, joista toinen oli Pertti Mustosen (jonka muinoin olen hyvin tuntenut) Keskellä kaupunkia ja kaupunki tarkoittaa Helsinkiä. Minulle ei siinä ole uutta, kun Helsingin historia on isolta osin tuttua kamaa. Toinen kirja on isompi ja paksumpi Marja-Liisa Sarkin Elämää ja unelmia. Ajasta, jolloin suuret ikäluokat syntyivät ja kasvoivat. Tämä lukee takakannessa. Ilostuin kovasti, kun täkäläisessä kirja-antikvariaatissa on kokonainen hyllyllinen Helsinki-kirjoja. Pitää mennä oikein ajan kanssa tutkimaan. Tosin minulla on pitkästi toista sataa itsellänikin, mutta lisä ei tee yhtään pahaa ja tunkemalla mahtuu vielä hyllyynkin. Yritin jo kerran niitä tyrkyttää eräälle henkilölle, mutta oli tilanahtautta. Suren nimittäin, minne kokoelmani joutuu siirryttyäni toiseen hiippakuntaan. Kierrätyskeskus, antikvariaatti, roskis?

Sarkin kirjassa mainostetaan 1950-luvulla Femina-merkkisiä hikilappuja eli erikoishihalappuja, jotka "säästävät vaatteita, vähentävät pesua". Ne olivat pakattu hygieenisiin sellofaanipakkauksiin. Samoihin aikoihin perheenemännät voivat jo ostaa ruokakaupoista "syväjäädytettyjä" tuotteita.  Pakastaa-sana tuli käyttöön ilmeisesti myöhemmin. Sotien ajan säännöstelyn loputtua, alkoi Hartwall Suomessa valmistaa Pommacia, joka oli tuttu juoma Ruotsissa jo vuodesta 1919. Pommac on yhä edelleen voimissaan."Jano pois Pommacilla". 

Jo 70 vuotta sitten linjat piti naisilla olla kurissa. Apteekeista sai Sellulax-rakeita. Yksi ruokalusikallinen aamuisin poistaa tyhjänolon tunteen. Säännöstelyn loputtua ihmiset alkoivat lihoa, kun sokeria ja rasvaa voi ostaa vapaasti. Sellulaxit eivät tyydytä laihduttajan vitamiinitarvetta ja siihen oli pelastus Multi-vitan-tabletti kahdesti päivässä otettuna. Nykyisin ravintolisiä ovat apteekit pullollaan.

Mitenkähän tämän ajan hemmoteltu ja kaiken valmiina saava ihminen tulisi toimeen 1940-50-lukujen tarvikkeilla? Jos kauppoihin tuli jotain uutta, sitä oli jonotettava. Ei ollut keittiöt koneellistettuja kuten nyt, eikä puhelinkaan pirissyt jokaisessa kodissa. Yhteydenpidot muualla asuvien kanssa käytiiin yleensä kirjeitse. Emme enää pärjäisi niissä olosuhteissa. Silloinen sukupolvi ei muuta tiennyt ja eli tyytyväisenä turhia marisematta hikilappuineen ja Pommacia janoonsa juoden.