Eilen olin Stadissa. Se on minulle aina TAPAUS, koska en enää asu siellä, missä minun kuuluisi asua eli Stadissa. No, Stadiahan tämäkin on, mutta... Nautin taas ihmisistä, hajuista. ratikoista, tuulesta, joka siellä ei ole häiritsevää. Kiva päivä. Kotimatkalla metrossa äiti antoi lapsensa huutaa ja huusi itsekin. Jätti jostain syystä kolme avaamatonta jugurttipurkkia penkille ja oli sitä mieltä, että eräs rouva muistutti "Salkkareiden" rouvaa. Mietittyäni hetken tajusin "Salkkareiden" olevan tv:n sarja "Salatut elämät", josta en tiedä muuta kuin nimen. Metromatka on aina näytelmää, joskus tragediaa joskus komediaa.
On otettava itseään tänään niskasta ja imurista kiinni. Pyykkikone myös pantava töihin. Kunhan tästä ensin herään. Kahvia sentään jo tiputtelin, avasin makuuhuoneen ikkunan ja huomasin auringon paistavan. Olen hankkinut maskeja itselleni. Aluksi kymmenen kappaleen pakkauksen. Sitten opiskelin sen asettamista kasvoille. Ei ole sitä, että vain narut korvien taakse, vaan siinä on tarkasti pantava laskokset oikeaan suuntaan, vissi paikka, mihin saa juuri pestyin käsin tarttua ja nämä minun paperiset tai kuitukankaiset ovat ehdottomasti kertakäyttöiset, jotka käytön jälkeen suljettava tiiviisti muovipussiin ja sitten vasta muiden roskien joukkoon. Jaahas, että sillä tavalla. Saas nähdä.
K tulee kyläilemään luokseni ensi viikolla. Tarjoan kaupan aterian, kuten viime aikoina muillekin lounasvierailleni. P-D, joka on melkein ammattilainen ruuanvalmistuksessa, kehui, että nykyisin valmisateriat eivät suinkaan ole hullumpia. Nämä, joihin nyt olen tykästynyt, ovat aasialaiseen tapaan valmistettuja, eikä mausteissa säästetty. Salaatin sentään väsään itse. On alkuruokakin, sellainen vaatimattoman sorttinen. Jälkiruoaksi Haloo topia. Niin, ja kahvi kuuluu aina asiaan tarjota vieraille. Sitä myöhemmin baakelsien kera. Eiköhän maarukin tykkää, kun vielä vierailun ohjelmaan lisää pirteää ja iloista rupattelua kuten aina hyvien ystävysten kesken.
Hemingwayn härkätaistlukirja yhä kesken. Kokeilin vuoteessa olemista Edelfeltin kanssa, jonka sain P-D:ltä, mutta mahdotonta. Kirja painaa melkein kolme kiloa. Sille on hyllyssä oikein raivattava tila. Ei mahdu pokkarihyllyyn. Anna Kortelainen on kirjaa toimittaessaan tehnyt jättityön, viihtynyt arkistoissa, kysellyt Edelfeltin sukulaisilta saadakseen kokoon kirjeet kirjaksi. Nykyisin ei enää taida löytyä paperikirjeitä. Niiden kertoma ajan historia hävinnyt. Sähköiset jossain kaukaisissa sfääreissä leijumassa.
Ei kuin imuri kaapista ja töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti