Olin kuin olinkin uudemman kerran Frantisek Kupkan näyttelyssä. Nyt sai nauttia ilman ihmistungosta, voi seisahtua jonkun teoksen eteen kaikessa rauhassa. Kupkan taidetta on kuvailtu "moderniksi värien runoudeksi". Pidin erityisesti teoksesta Pianon koskettimet (1909). Sitä on sanottu Kupkan taiteen käännekohdaksi matkalla kohti abstraktisempaa suuntaa. Ehkä pidän siitä siksi, etten ymmärrä sitä, en myöskään, mitä Kupka on teoksellaan tarkoittanut (asiantuntijat toki analysoineet). Toisaalta olen jo kauan tiennyt, ettei teoksia tarvitsekaan "ymmärtää". Niistä voi luoda oman tulkinnan, pitää tai olla pitämättä, nähdä mitä haluaa.
Ateneumista lähdettyäni menin cappuccinolle Stockmannin First Loungeen. Siellä selasin ostamiani kirjoja, Kakuzo Okakuran Kirja teestä ja Alvar Aalto, Taide ja moderni muoto. Aalto on jäänyt minulle vieraaksi niin arkkitehtinä kuin muotoilijanakin. Hänen huonekalunsa eivät ole viehättäneet. Kotona kuitenkin on Aalto-maljakko. En pidä myöskään Katajanokan "Sokeripalasta", mutta se ei ole missään tapauksessa arkkitehdin syy. Talo toisenlaisessa ympäristössä voisi saada minut toisiin ajatuksiin. Kirjaan on hyvä tutustua, jos vaikka saisin arkkitehtiin paremman tuntuman. Onhan hän kuitenkin maailmalla tunnettu ja arvostettu.
Aloitin kotona ensin tarkemman tarkastelun teestä. Kirjan takakannen mukaan tämä 117-sivuinen teos on "itäaasialaisen estetiikan klassikko". Alunperin kirja ilmestynyt vuonna 1906. Kirjoitettu silloin englanniksi ja osoitettu länsimaiselle lukijakunnalle. Minulla on ollut joku teekirja aiemminkin. Ostin sen niihin aikoihin, kun oli ilo tutustua aitoon japanilaiseen teeseremoniaan. Varsinaista teenjuojaa minusta ei ole tullut muulloin kuin kipristellessäni flunssan kourissa. Sanotaan teen olevan vähemmän stimuloivaa (viini enemmän), mutta "se tuo juojalleen hiljaista mielihyvää, josta voi nauttia pitkään."
Jo teehuoneeseen menijä tuntee sisimmässään rauhan. Hän astelee puutarhapolkua pitkin pieneen zen-luostaria jäljittelevään taloon. Kobori Enshû on polulla kulkemisesta sanonut:
Puiden parvi, kesä
hiukan merta,
kalpea iltakuu.
Teehuoneeseen menevän samurain on jätettävä miekkansa teehuoneen ulkopuolelle räystäiden alla olevaan telineeseen. Sisäänmenijä kumartuu ja pujahtaa matalasta ovesta sisälle. Oven tarkoitus on terottaa mieleen nöyryyttä. Rautaisen vesipannun pohjalla on kiviä, joille kiehuva vesi antaa äänen, melodian. Pannu laulaa. Teeseremonia on alkamassa.
Teen juonti kaikessa "zeniläisyydessään" on minulle mysteeri ja Kakuzo Okakuran kirja vahvistaa sen. Tapa, jolla länsimaalainen teensä latkii, on kaukana oikeasta japanilaisesta tai kiinalaisesta teen nauttimisesta. En käyttäisi sanaa "juoda" edes. Rituaali on taidemuoto, syvähenkinen tapahtuma, ajatuksia puhdistava esteettinen kokemus. Hyvin kaukana esimerkiksi englantilaisten a cup of tea-hetkestä tai meikäläisten teen hörpinnästä tukevan voileivän kanssa. Voin hiukan ymmärtää "oikeaa" teehetkeä. Olihan minun äitini entisessä elämässään japanilainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti