Päivällä eilen katsoin netistä ensimmäisen osan, minkä järkytykseltäni pystyin, Michael Jacksonin dokumentin Leaving Neverland. Sulattelemisen jälkeen katselin illalla tv:stä toisen osan ja järkytyin lisää. Uskon kaiken näin tapahtuneen, mitä nyt aikuiset herrat Wade Robson ja James Safechuck kertoivat lapsuuden tapahtumistaan ollessaan Jacksonin lapsiystäviä. Tammikuussa oli dokumentti ollut ensiesityksessä USAn Sundance-elokuvafestivaaleilla ja tv-esityksessä maaliskuussa. Meillä siis huhtikuussa. Jacksonin perikunta odotettavasti väitti dokumentin olevan Jacksonin julkkinen lynkkaus ja yritti väellä ja voimalla estää esityksen siinä onnistumatta. Dokumentin jälkeen joissakin maissa on boikotoitu Jacksonin musiikkia ja ei enää näytetä edes sitä Simpsonien jaksoa, jonka minäkin nähnyt, missä yksi piirroshahmo on Michael Jackson.
Mitä tulee siihen, uskonko dokumentin todeksi, niin uskon. Sen esittäminen sai aikaan keskusteluja lasten hyväksikäytöstä yleensä ja se on hyvä asia. Aihe on arka, mutta tärkeä tuoda esille. Siitä pitää puhua. Myös lasten kanssa.
En ole koskaan pitänyt Jacksonin esityksistä ja/tai musiikista. Hänessä oli jotain outoa, jota karsastin. Ymmärrän myös karisman antaman tenhon, jolla hän houkutteli luokseen lapsia ja heidän perheitään. Järjellä ei siinä enää ollut sijaa. Nyt mies on poissa, mutta spekulaatiot jatkuvat puolesta ja vastaan. On myös muistettava: ei savua ilman tulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti