Mitä onni on on minämuotoinen Petri Tammisen kirjoittama kirja. Se on kirjoitettu jo vuonna 2008, jolloin ei tiedetty suomalaisten olevan maailman onnellisinta kansaa. Ei olisi tarvinnut alkaa pohtia missä onni on ja vielä vähemmän onnen olemusta.
Ostin kirjan eilen, kun pääsin Arsène Lupinin loppuun. Olen edelleen veijaritarinoihin ihastunut. Nyt mietiskelen Petri Tammisen kanssa onnea. Kirjan sankari lähti kaverinsa Hannun kanssa onnea etsimään ensin ruotsilaivalta ja kun se pysähtyi Maarianhaminassa, he lähtivät kaupunkiin, koska kaikkein onnellisimmat ihmiset suomalaisista asuvat juuri Ahvenanmaalla. Pitemmällä en kirjaa vielä ole.
K soitti ja löimme lukkoon ensiviikkoisen tapaamisen. Menemme Hamin Pariisiin ja sukellamme taidemaailmaan, jolloin kaikki kävivät 1900-luvun alkuvuosikymmeninä taidetta nauttimassa juuri Pariisissa. Suomalaiset taiteilijat oppivat maistelemaan Calvadosia, Chartreusea, Pastista ja Beaujolaisia. Nämä kirvoittivat siveltimet lentämään kankaalla ja me menemme nyt työn tuloksia katsomaan.
Ukkorinki kauppakeskuksen lepopaikalla ei suinkaan keskustellut näistä äsken mainituista ranskalaisjuomista, vaan juttu luisti Jaloviinan ympärillä. Ei tokikaan siinä ryypiskelty, mutta aina viikonloppuisin saunan päälle kuulemma. Minä lähdin Suomalaiseen Kirjakauppaan. Saaliina Petri Tammisen lisäksi Dieter Hermann Schmitzin Kun sanat ei kiitä, suomalaista sanaa etsimässä. Siinäkin siis etsitään. Takakansi kertoo ulkomaalaisen olevan ymmällään jäätelötötterö-sanan kanssa. Se saattaa vaikuttaa "hevosen hirnahtelun jäljittelyltä tai sotahuudolta, jonka suomalaissotilaat päästivät 30-vuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun."
Loppuviikko sujuu rattoisasti kirjojen, aprikoosien, kirsikoiden ja hollantilaisten todella makeiden mansikoiden parissa. Jos olen kotona. Tai ehkä lähden minäkin etsimään onnea. Jonkun sanankin voin löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti