MIKSI KIRJOITAN?

Uhosin taannoin aikomuksestani lopettaa blogin kirjoittelu. Olin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä tässä vaiheessa kadota. Minulle on opetettu sellainen asia, että juhlista on hyvä lähteä silloin, kun on kaikkein hauskinta. Neuvo ei ole ollut aina mieleeni, enkä missään tapauksessa ole aina sitä noudattanut.

Sisimmässäni tahdon vielä ylläpitää blogiani. Taukoja on kirjoittamisessa ollut. Ennen suolsin vuosikaupalla jokikisenä päivänä tekstiä ja koko homma oli omaksi ilokseni. Kun ensimmäinen vakiolukija ilmestyi, olin haljeta onnesta. Olin suorastaan ylpeä. Sitten tuli toinen ja iloni kaksinkertaistui. Vähitellen lukijoita ilmestyi lisää ja nyt heitä on 22. Minulle mahdottoman iso määrä.  Olen kaikista erikseen ja yhdessä suuresti kiitollinen.

Tämä ei ehkä sittenkään ole mikään lopettajaispuhe (vaikka siltä voi vaikuttaa), koska sisimpäni oikeastaan vaatii kirjoittamaan. Järki on kyllä toista mieltä. Sisinhän ihmisellä on sielu ja sydän. Ne eivät ole aina samaa mieltä järjen kanssa. Eikä minua ole koskaan sanottu järki-ihmiseksi. Otin kerran osaa testiin, jonka kysymysten vastaukset viittasivat joko järki- tai tunneihmiseen.  Tahdoin kovasti olla järki-ihminen ja vastaukset veistelin sen mukaisesti. Väitin etten koskaan polta kynttilöitä, enkä itke romanttisia elokuva katsellessani. Oikeasti tein molempia. Vaikka en ole ollenkaan musiikki-ihminen, sai Richard Straussin sävelet maaliskuisessa konsertissa silmiini kyyneleet ja käsivarsien ihon kananlihalle. Olen siis aivan varmasti ja ehdottomasti enemmän tunneihminen.

Puolison sairastaessa pakenin omaan blogimaailmaani. Se oli hyvää terapiaa. Sain tuoda ajatuksiani julki, eikä se ollut aina tärkeää, lukeeko niitä joku. Taatusti kirjoitin itselleni enemmän. Jotkut kirjailijat väittävät samaa: kirjoittavat itselleen. Tiedän kuitenkin jokaisen kirjoittajan salaisesti toivovan, että hänen ajatuksiaan joku lukee, ostaa mahdollisen kirjan, keskustelee siitä. Minä en ole kirjailija. Joku kerran ehdotti, että kirjoittaisin ET-lehteen kokemuksiani omaishoitajana. En kirjoittanut. Kirjoitin niistä blogiini. Nimimerkin taakse on hyvä kätkeytyä. Vaikka on sanottu sen olevan jonkunlaista pelkoa esiintyä omalla nimellään. Minun kohdallani se oli arkuutta. Ystäväni tietävät, kuka on Stadin Friidu. Hyvä vai paha? Sekä että. Minulta ei kysytä "mitä kuuluu?", koska kuulumiset tiedetään. Toki en aivan kaikkea täällä kerro kuin myös saatan himpun verran liioitella. Voisi kutsua vaikka värittämiseksi. Pidän väreistä. Sinisestä eniten.

Pidän myös lyhyehköistä blogikirjoituksista, jota tämä tämänkertainen ei ole. Jotta jotenkuten voin säilyttää kasvoni, panen tähän pisteen. En kuitenkaan blogikirjoittamiselleni. Oikeastaan tämä on vieläkin aika kivaa! Taukojenkin kanssa. Niitä on hyvä joskus pitää. Pitempiä tai lyhyempiä.