PARIISI JOTA EI ENÄÄ OLE

Terveisiä 1930-luvun Pariisista! Hieno  näyttely sekä kotimaisten että ulkomaisten taiteilijoiden teoksista tuolta ajalta Pariisissa. Tove Jansson oli toisessa huoneessa, mutta sen näyttelyn olinkin aiemmin nähnyt. Hissi vei kolmanteen kerrokseen, jossa graffiteja. Ystäväni K oli kuullut väärin että grafiikkaa ja pettyi, kun seinät oli täynnä "raapustuksia". Minusta, jos graffiti on hyvällä maulla ja taiten tehty, puolustaa se paikkaansa. Suttaukset eivät saa armoa minunkaan silmissäni. Nämä puolustivat paikkaansa. K ei antanut periksi. Niinpä menimme ravintola Lumièriin tointumaan hänen pettymyksestään, jonka kyllä loppujen lopuksi Pariisi hienosti paikkasi. Söimme parsakaali-kinkkupiirakkaa salaatin kera. K kahvia ja minä valkoviiniä. Minulla on magneetti jääkaapin ovessa, jossa on teksti:"In wine there is wisdom, in beer there is freedom, in water there is bacteria". Tämän muistan.

Olen ollut Pariisissa. Olin juuri täyttänyt 17v. Seinen rannat, Eiffelin torni, Notre Dame... Kuten kunnon turistin kuuluukin koluta. Sitä Pariisia, mitä Hamin taiteilijat ovat nähneet, en minä nähnyt. Sitä särmikästä, tanssivaa, kevyttä viinille maistuvaa kaupunkia en tavoittanut. Nyt jos menisin, olisi meininki toinen ja uteliaisuuteni kohdistunut johonkin muualle. Etsisin kahviloita, joissa turistit eivät käy, kävelisin puistoissa, joita ei postikorttien kuvapuolilla näy, menisin pieneen kirkkoon, jossa olisi vain paikallista väkeä. Nyt minun Pariisini ei olisi turistien Pariisi. Muistuttaisi ehkä  hiukan sitä kaupunkia, jonka juuri näin Hamin seinillä. Vastaan tulisi nainen, joka olisi kuin Edelfeltin Virginie tai yhtäkkiä kuulisin kapealla kujalla koiran haukkuvan lihakauppiaan takaovella.Se saa kauppiaalta kyljyksen. Nauttisin sinisestä hetkestä, joka on todellista. Jossain kaukana on kiire ja asiallisuus. Astun ulos taulusta ja palaan tähän aikaan. K kysyy "missäs sä olit?"

RAHKAA, RASVAA, RAHKAA

Olen katsellut ikkunasta metsikössä olevaa pihlajapuuta. Se kukkii muhkeasti. Kasvaa  kahden  taivaisiin kurkottavan kuusen varjossa ja tuuli heiluttelee sen oksia. Olen miettinyt, onko kuusen oksistossa oravalla pesä.

Söin purkillisen persikkarahkaa. 150 gramman purkillisessa on rahkaa 71%, persikkaa 5,7% ja loput lihottavia ainesosia. Kaloreita noin 200. En syö enää tätä rahkaa. Yleensä en edes syö rahkaa. Kuinka ollakaan että nyt ostin? Etsin hyvin pientä voirasiaa, koska pakkasessa on pari kuhafilettä. Voiannokset kaupoissa ehdottomasti liian isoja parin kuhafileen paistamista varten. Kala kun vaatii voita paistinpannuun. Voileipiä en yleensä syö. Hapankorpun päälle sivelen ohuen tai paksun kerroksen Cantadou-piparjuurituorejuustoa. Onneksi sitä on täälläpäin kaikissa käyttämissäni ruokakaupoissa. Niin, enkä tarpeeksi pientä voirasiaa löytänyt. Fileet edelleen pakastimessa.

Kun nyt tuli puhe prosenteista, niin luin lehdestä ihmisten hävittäneen jo 83% luonnonvaraisista nisäkkäistä ja puolet kaikista kasveista maapallolla. Me emme kai muuhun pysty kuin hävittämiseen ja saastuttamiseen. Miten on käynyt, kun tulen muutaman sadan vuoden kuluttua tänne kummittelemaan? Stockmannia ei ainakaan ole.

Ateneumista en ole varma. Ovatko puupaalut sen alla kestäneet? Toin Ateneumista taannoin Antonio Donghin jääkaappimagneetin Nainen kahvilassa. Alkuperäinen maalattu 1931.Venetsiasta lainattu Ateneumin näyttelyä varten. Kaunis  tummanvihreään asuun pukeutunut nainen, hoikka, lakatut kynnet. Pöytään ei ole vielä tarjoiltu. Mitähän leidi on tilannut?  Ehkä espresson. Tällä viikolla onkin sitten Air de Paris-näyttelyn vuoro. Edelleen pysytellään 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.

Moni ikäiseni nainen on hankkinut ulkomailla tatuoinnin. No, en minä sentään, mutta nulkkarenkaan tai oikeammin nilkkaketjun olen ostanut. Aika jännää! Nyt vaan en tiedä, pitääkö olla ilman sukkia? Yleensä kun niitä käytän kesälläkin. Voiko ketjun panna sukan alle? Toisaalta, ei kukaan enää viime aikoina ole katsellut sääriäni. Sama se, mitä nilkassa on ja minkä alla.

Nyt on eteisen kaapin seinässä reikä, että päästään sähkötauluun. On myös puhdistettu kylpyhuoneen lattiakaivon ympäristö jostain kitin tapaisesta aineesta. Esteettisesti ruma. Olikin mahdottoman mukava kaveri näitä tekemässä. Marokosta, mutta Suomessa syntynyt. Isänsä muuttanut Suomeen ja yllätys, yllätys hän on kotoisin Tetuanista, jossa minäkin käynyt. Tämä mies ei taas koskaan ole juurillaan Marokossa ollut. Uskomatonta, mitä kaikkea kuulee ja mistä kaikesta voi keskustella remonttimiehen kanssa. Hän teki oma-aloitteisesti pieniä ylimääräisiäkin helpottaakseen elämääni ja minä kauniisti kiitin. Toinen kaveri tuli maalaaman reiän sivut. Huomautinkin, että on näemmä tarkat työrajat, yksi nikkaroi ja toinen maalaa. Hänellä, joka maalasi,olikin työhaalari täynnä maaliläiskiä. Oikein mukava työtuokio!

NELJÄNNES VUOSISADASTA

Kun tässä päivänä muuanna jokin aika takaperin täytin jälleen kerran 25v, piti olemani huomaamattomasti ja vaiteliaasti se päivä. Suljin puhelimen, vaihdoin lakanat, kiipesin tikkaille, luin, söin bataattikeittoa, lakkasin kynnet, kaikki 20 ja olin ihan hissun kissun. Läppäri ilmoitti sähköpostin saapuneen. Luin. Se oli ystävältäni L:ltä, joka  sanoi tulevansa luokseni. Vastustelin ja sitten soitin hänelle ja vastustelin lisää. Olivat jo tulossa A mukana. Otin vastaan halauksen kera. A oli jäänyt autoon odottamaan. Sain ison kimpun ihania punaisia ruusuja, Veuve Clicquotia pullollisen ja kaksi pussillista Lindtin suklaakarkkeja sekä kortin värssyineen. Olin yöpaidassa ja aamutakissa, hiukset sekaisin ja kaikkea muuta kuin fiinisti vastaanottokunnossa. L katseli kämpän, juteltiin hetki ja sitten hän lähti. Minä panin samppanjan jääkaappiin, ruusut maljakkoon, kortin pöydälle ja avasin karkkipussit.

Unohdin sulkea puhelimen ja se soi, ja se soi ja se soi. En vastannut. Suljin sen, eikä se enää soinut. Alkoi tulla viestejä. Niitä tuli ja tuli ja tuli. Yhtäjaksoinen piippaaminen kun iltamyöhällä puhelimen taas avasin. Alan kiitellä. Onhan se totisesti hieno asia, että eletään mukana, kun mittarissa on juhlallinen 25-lukema.  Ihanaa kun on ystäviä! Vaikka kuka sitä tämmöistä neljännes vuosisataa edes viettäisi?

Vuoteessa illalla luin Hermann Schmitzin "sanakirjaa". Kirjailija kerää suomalaisia sanoja, joita on vaikea kääntää muille kielille ilman pitkiä selityksiä. "Talvitapahtumatuotanto" esimerkiksi. "Oho" ja "santsikuppi", "yleisvitutus", "pläsipää". Mitenkäs käännät?  Herra Schmitz on saksalainen, Reininmaalta tullut, naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja heillä on kaksi lasta, suoksalaisia. Kirjan päätarkoitus liittyy sanoihin, mutta kotielämääkin liipataan ja siihen kuuluu myös kissa. Olen jo sivulla 83, että tiedän kirjasta ja sen tarkoituksesta sen verran. Tämäkin kirja antaa ymmärtää, miltä me vaikutamme ulkomaalaisen silmin, hiukan omituisilta. Olen tämmöisiä lukenut ennenkin ja aina me vaikutamme jotenkin kummallisilta tapoinemme (eukon kanto, muurahaispesässä istuminen). Emme muita tyhmempiä ole, mutta outoa väkeä muuten. Meitä ei voi mihinkään rinnastaa, kielessäkään ei ole mitään samankaltaisuutta minkään muun kielen kanssa. Ei edes viron vaikka luulisi. Meidän "maito" on Virossa "piim". Ollaan sitten kuten ollaan, suomalaisia.

EI HEI VAAN PÄIVÄÄ

Nyt kun olen onnen kanssa tekemisissä Petri Tammisen kirjan kautta, niin tuntuu onni olevan muillekin tärkeä. Tuomas Enbuske sanoo viimeisimmässä Sam magazine-lehdessä, Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton jäsenlehti, "Amerikassa olet vapaa tavoittelemaan onneasi". Enbuske tietää, sillä hän vierailee USAssa pari-kolme kertaa vuodessa. Yhdysvaltain perustuslaissa on mainittu "onnen tavoittelu" ja se on Enbusken mielestä kova unelma. Se on amerikkalaisittain "omasta suvusta huolehtiminen, vaurastuminen, heikompien auttaminen". Hyväntekeväisyyttä tehdään eniten juuri USAssa. Ihminen kaikkialla tavoittelee koko ikänsä onnea, on se sitten pieni tai suuri. Minulle juuri nyt onni on kesä ja auringonpaiste, tuuli hiuksissa ja vanhan ystävän puhelinsoitto.

Sain puhelun ystävältä, josta en ole aikoihin kuullut. Puhelu oli pitkä ja antoisa. Siihen mahdutettiin vuosien kuulumiset. Kutsuin hänet Helsinkiin. On ennen täällä asunut, lapsuutensa ja nuoruutensa. Nykyisin Hämeenlinnassa. Vetosin muistoihin kutsuessani. On tullut hyvin toimeen ilman Helsinkiä ja tuntuu tulevan vastakin. Ei tämä olekaan mikään maailman napa!

Olin pankissa. Odotusta. Toisaalta on hauskaa seurata ihmisiä. Takanani oli  kärsimätön rouvaihminen, joka haukkui koko pankkilaitoksen lyttyyn hitaasta palvelusta. Luokseni tuli toinen rouva kauniissa kesämekossa ja urheilutossuissa "monesko päivä tänään on?". Vastasin ja rouva kysyi "kesäkuutako?".  Kerroin nyt olevan vielä toukokuu. "Kiitos", ja hän meni menojaan. Aikaa kului, kunnes valotauluun ilmestyi minun numeroni ja rullauduin virkailijan juttusille. Hän sanoi "hei" ja hymyili kauniisti. Minäkin hymyilin, mutta sanoin "päivää". Vieläkään en ole hei-asteella ventovieraille.

Menin lähimpään ruokakauppaan ja ostin valmista pinaattikeittoa. Tallinnanaukion torilta hollantilaisia ja kreikkalaisia mansikoita, muualta pensasmustikoita ja hallaimia. Kotitalon ulko-oven avasi Constin työmies, hymyili ja katsoi silmiin. Minäkin hymyilin ja katsoin silmiin kiittäessäni. Hissi vaappui neljänteen, purin kassin ja lämmitin pinaattikeiton. Viikonloppu saa tulla.

EI KUIN ONNEN ETSINTÄÄN

Olen vakavasti ajatellut lähteä etsimään onnea. Petri Tammisen kirjassa Mitä onni on kerrotaan, kuinka kirjan sankari ja Hannu lähtivät myös onnea etsimään kirjoittaakseen siitä kirjan. He haastattelivat ihmisiä onnesta, mikä on onni. Erään runoilijan mukaan onni on ruoansulatuskysymys. Mies, 99v, kertoi onnen olevan hyvä muisto. Haastattelija kysyi muisto vai muisti.  99v vastasi että muisto, muistista ei ole niin väliä. Minun onnen selvittelyyni ei kuulu haastattelut. Aion etsiä oman onneni ilman apuja. Aloitan jonain päivänä.

Kuka on Petri Tamminen? Minä tiedän nyt. Syntynyt 1966, Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2006 ja vuonna 2002 saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Kirjoittanut romaaneja, novelleja, kuunnelmia. Käännetty monelle kielelle muun muassa japaniksi, latviaksi, tanskaksi, tsekiksi, puolaksi, sloveniaksi. Minulle tämä Mitä onni on on ensimmäinen tuttavuus Petri Tammisen kohdalla. Miten onkaan päässyt luikahtamaan?

E soitti Pohjanmaan pohjoisosasta. Kertoi sinnekin kesän saapuneen. Minä puolestani kerroin, etten  tänäkään kesänä matkusta Ouluun. Edelleen kiikastaa rollaattorin ja matkalaukun kuljettaminen. Itäkeskuksesta ensin päästävä rautatieasemalle ja Oulun asemalta 14 km päähän E:n luo. Myös takaisin. Siispä jatkamme ystävyyttämme puhelimen välityksellä. Onni on puhelin ystävysten kesken!

Aprikoosit pääsivät loppumaan. Lähdettävä ostamaan. Onni on hedelmävati täynnä aprikooseja!

Ostin kaksi postikorttia italialaisen  taiteen näyttelystä Ateneumissa. En ole vielä niitä lähettänyt. Toisen kuvapuolella on jonglööri ja toisen "Beethoven". Ei kuitenkaan säveltäjä, vaan nuottilehtinen, josta peilin edessä seisova tyttö aikoo soittaa. Koira istuu lattialla. Ehkä en lähetä kortteja kenellekään. Panen kenkälaatikkoon, joka on täynnä tyhjiä postikortteja. Katselen niitä sadepäivinä.

Kulta, hyvää hääpäivää!

ONNEA ETSIMÄSSÄ

Mitä onni on on minämuotoinen  Petri Tammisen kirjoittama kirja. Se on kirjoitettu jo vuonna 2008, jolloin ei tiedetty suomalaisten olevan maailman onnellisinta kansaa. Ei olisi tarvinnut alkaa pohtia missä onni on ja vielä vähemmän onnen olemusta.

Ostin kirjan eilen, kun pääsin Arsène Lupinin loppuun. Olen edelleen veijaritarinoihin ihastunut. Nyt mietiskelen Petri Tammisen kanssa onnea. Kirjan sankari lähti kaverinsa Hannun kanssa onnea etsimään ensin ruotsilaivalta ja kun se pysähtyi Maarianhaminassa, he lähtivät kaupunkiin, koska kaikkein onnellisimmat ihmiset suomalaisista asuvat juuri Ahvenanmaalla. Pitemmällä en kirjaa vielä ole.

K soitti ja löimme lukkoon ensiviikkoisen tapaamisen. Menemme Hamin Pariisiin ja sukellamme taidemaailmaan, jolloin kaikki kävivät 1900-luvun alkuvuosikymmeninä taidetta nauttimassa juuri Pariisissa. Suomalaiset taiteilijat oppivat maistelemaan Calvadosia, Chartreusea, Pastista ja Beaujolaisia. Nämä kirvoittivat siveltimet lentämään kankaalla ja me menemme nyt työn tuloksia katsomaan.

Ukkorinki kauppakeskuksen lepopaikalla  ei suinkaan keskustellut näistä äsken mainituista ranskalaisjuomista, vaan juttu luisti Jaloviinan ympärillä. Ei tokikaan siinä ryypiskelty, mutta aina viikonloppuisin saunan päälle kuulemma. Minä lähdin Suomalaiseen Kirjakauppaan. Saaliina Petri Tammisen lisäksi  Dieter Hermann Schmitzin Kun sanat ei kiitä, suomalaista sanaa etsimässä. Siinäkin siis etsitään. Takakansi kertoo ulkomaalaisen olevan ymmällään jäätelötötterö-sanan kanssa. Se saattaa vaikuttaa "hevosen hirnahtelun jäljittelyltä tai sotahuudolta, jonka suomalaissotilaat päästivät 30-vuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun."

Loppuviikko sujuu rattoisasti kirjojen, aprikoosien, kirsikoiden ja hollantilaisten todella makeiden mansikoiden parissa. Jos olen kotona. Tai ehkä lähden minäkin etsimään onnea. Jonkun sanankin voin löytää.

VEIJARI ON POIKAA

Väitän usein olevani meneväistä sorttia. Nyt kuitenkin luuhaan kotona ja luen mahdottoman viihdyttävää Maurice Leblancin Arsène Lupin-kirjaa. Sen kerroin aikaisemmin, että veijaritarinat minua miellyttävät. Jopa taitava taskuvaraskin kiehtoo. Heitähän näkee tv:n ruudussa näytösmielessä ja homma on näppäryyttä vaativaa. Mutta nokkelin veijari on kuitenkin Arsène Lupin!

Kun vuoden häätapahtuman aikana katselin Ateneumissa  80 italialaista mestariteosta, niin eilen kaivoin netistä seremonian. Olihan kaunista ja rakkaus tulvahti kuvaruudun tällekin puolelle. Piti oikein huokaista ja niistää. Niistämisellä peitetään kyyneleet. Oli filmitähtiä ja muutakin fiiniä väkeä. Kun ei ollut kaveria katselemassa seuranani, en viitsinyt itseni kanssa puhua mekkotyylistä. Eleganttia oli. Olisipa meilläkin kunkkukunta! No, kerran meinasi olla, mutta se tarina on historiaa.

A:lta on tullut sähköpostia. Mieshuolia ja Välimeren vesi 18 asteista. Skandinaavit kuulemma pulahtavat uimaan, mutta A sanoo "hrrr". Hänessä onkin puolet egyptiläistä verta, saksalaista toinen puoli.

Yhä mietin, lähdenkö junamatkailemaan Pohjois-Pohjanmaalle. Pulmana rollaattorin ja matkalaukun kuljettaminen. Joskus kaduttaa koko muinainen lonkkaleikkaus, jonka seurauksena olen yhteistyössä apuvälineen kanssa. En minä vanhuuttani! Yleensä rollaattori ja vuodet pannaan yhteen. Pankissa minua ei enää kylläkään kohdella imbesillinä, muistinsa menettäneenä mummona, joka ei tiedä, mitä varten on pankkiin tullut. Tämän asian taistelin kuntoon.

Asiasta viidenteen, kuten sanotaan: tarvitsen punaisen irtonenän. Pitää alkaa etsiä.

FANTASTICO !

"Fantastico!" lukee Ateneumin seinässä. Tapasin M:n Ateneuminkujalla ja lähdimme italialaisen 1920- ja 1930-luvun taiteen näyttelyyn. "Maaginen realismi" levittäytyi huoneissa ja meillä oli ilo tutustua siihen. Museonjohtaja Susanna Pettersson ostamani kirjan esipuheessa selventää "maagisen realismin" taiteen olemusta kertomalla sille olevan ominaista " taianomainen epätodellisuuden tuntu".

Nyt ei tarvinnut miettiä, mitä maalaus esittää. Kaikki oli selvää ja peettimäisenkin tarkkaa työtä, pelkistettyä näin maallikon silmissä. Pidin kovasti. Sanoin M:lle, että meidän yhteisten jo monien nähtyjen näyttelyiden yhteydessä olen vähitellen alkanut tykästyä modernimpaan taiteeseen. En enää vanno yksinomaan 1500-luvun mestareiden nimeen. Osattiin sitä myöhemminkin!

Jouduin tunnustamaan näiden nyt näyttelyssä esiintyvien taiteilijoiden nimien olleen minulle aivan outoja. Felice Casorati, Gagnaccio di San Pietro, Gino Severini, Carlo Carrà, Achille Funi, Ubaldo Oppi, Antonio Donghi...   Olin tietysti ennakkoon tutustunut asiaan netin kautta Ateneumin sivuilla. Odotin kovasti näkeväni  Antonio Donghin maalauksen Jonglööri. Ja näin sen! Siinä jonglööri on pysähtyneenä pitämässä suussaan ehkä sikarin päällä silinterihattua lieristä. Mahdotonta todellisuudessa!  En tiedä. Minäkin nähnyt kaikenlaisia temppuja. Miksi ei tällaistakin? Jonglöörin katse on suunnattu hatun pysymiseen paikallaan ja katsoja aivan näkee silmissään, miten hattu hieman tärisee ja seuraa jännittyneenä, ettei se putoa. Ei pudonnut.

Taidekokemuksemme jälkeen kävelimme Stockmannin Sampanjabaariin ja joimme lasillisen vaaleanpunaista Veuve clicquot-samppanjaa ja keskustelimme taiteesta sekä muusta kuten aina. Yhdessäolomme keskusteluineen viihdyttävät minua suuresti. Kiitoksia, ystäväni.

SIKAHYVIÄ

Jossain päin eteläistä Suomea on satanut. Ei Itäkeskuksessa. Kiiruhdin eilen aamupäivällä asioille, kun oli povattu Esterin saapumista. Sateensuojaa en kuitenkaan mukaan ottanut. Minusta se on pirujen seinille maalaamista, jos poudalla kanniskelee suojaa epävakaisuuden pelossa. Kauppakeskuksen ukkoporukka lepopaikoilla keskusteli myös ilmoista ja koska se sade tulee. Ja minne se osuu. Jotakuta oli jo kolottanut siihen malliin, että lähellä on. Ei ollut.

Soitin vanhalle ystävälleni Tammerkosken tietämille. Hän olikin nyt jollain lailla tolkuissaan muutamia hetkiä paitsi. Asuu edelleen yksin kotonaan. Päivittäin käydään kolme kertaa kaupungin puolesta tsekkaamassa mammarainen. Puhe välillä tuli epäselväksi ja joitakin asioita sekoitti keskenään. Kysyin, muistaako minut vielä? Naurahti ja sanoi muistavansa. En ole kuitenkaan aivan varma. Olimme joskus likiystävykset. Harvoin enää hänelle soitan ja hän ei nykyisin  koskaan. Tragiikkaa on mahtunut hänen elämäänsä muullakin tavalla kuin vakavasti sairastumisella. Ne kaikki olen läheltä joutunut seuraamaan. Osin mukana kokemaan. Lopetin puhelun ja minulla oli ikävä vanhaa ystävääni.

Maiden joukkoon, joista Suomi mansikoita ostaa, on tullut Hollanti. Parhaita tähän asti ostamistani. Myyjä sanoi niiden olevan "sikahyviä". Nyt olin samaa mieltä. Paitsi etten käytä tätä adjektiivia. Toki näitä sika-alkuisia sanoja kuulee ympärillä jatkuvasti. Sika eläimenä on tiiviisti kuulunut suomalaiseen maalaiselämän kulttuuriin. Minäkin pienenä vanhempieni kanssa käydessäni Pohjanmaalla tutustuin sikaan. Pienet olivat herttaisia lapsen mielestä ja ovat varmasti vieläkin. Siihen aikaan sikanimitystä ei käytetty muualla kuin itse eläimen kohdalla.

Kurkistinpa siis Kotus-kanavalle saadakseni tietää, mistä on saanut alkunsa kaikki nämä sikasanat. Sikamagee, sikahyvä, sikasiisti...  Jo 1980-luvulla keksittiin ja seuraavalla vuosikymmenellä oli vahvasti juurtunut slangisanastoon. "Siasta" tuli monikäyttöinen puhekielessä. Joku miestyyppikin on nyt "sikaenerginen". Kuten aina puhekielen ilmaisuille käy, tapahtuu tälläkin niin, että joidenkin ehkä vuosikymmenten jälkeen, se on sikakaunista kirjakieltä. Vierastinko torimyyjän reipasta ilmaisua hollantilaisten mansikoiden laadusta? Vierastin. Hiukan. Toisaalta onhan se sikamukavaa, että myyjätär uskaltaa lausua rehellisesti ja iloisesti oman mielipiteensä myymistään marjoista puhtaalla slangilla tämmöiselle täti-ihmiselle. No, kuulunhan minä Stadin Slangi yhdistykseen.

KATUKAUPUSTELIJAN CHANEL 5

Päivänä muuanna rullautuessani metroasemalle päin vastaan tuli mies ja jostain syystä aivan kohti. Mietin, kumpi  väistää. Itseni tuntien, se en ole minä. Kaveri pysähtyi eteeni ja näytti kädessään olevaa Chanel 5-parfyymipakkausta. Aidon näköinenkin vielä. Siinä käveli muitakin ihmisiä, naisia ja miehiä. Miksi juuri minä? Pakko minun oli hetkeksi pysähtyä, kunnes käänsin rolaattorin pyörät  ja pääsin kaverin kiertämään.

Chanel 5 on mieliparfyymini ja sitä on minulla aina kotona. Mutta koskaan ei juolahtaisi mieleen ostaa sitä kadulta. Sitä paitsi tämä Chanel oli taatusti väärennös. Näin kerran tv:ssä dokumentin tämän kaltaisesta tehtailusta. Ilman dokumenttiakin olisin oivaltanut vilpin. Mutta noin nopeasti katseltuna, hyvää työtä. Ihan viimeisen päälle. Ehkä lähemmässä tarkastelussa olisi huomannut jotain filuria. Eikä liioin tuoksu olisi lähelläkään aitoa. Monien vuosien ajan olen Chanel 5 katsellut, käsissä pidellyt, ostanut ja korvan taakse suihkauttanut.

Ostaako näitä kadulla joku? Tietysti myyjä olisi lipevästi tarinoinut Chanelinsa alkuperän, mitä varten sitä kadulla myyskentelee jne. Uskooko joku? Pitäisi kyllä hälytyskellojen soida ja kertoa asiassa jotain mätää olevan. Jonkunhan on näitä ostettava. Ei niitä muuten kaupiteltaisi. Millähän hinnalla olisin sen saanut?

Olen aina pitänyt veijaritarinoista ja herrasmiesvarkaista.  Kävin Akateemisessa Kirjakaupassa ja ostin Maurice Leblancin luoman mestarivaras Arsène Lupinin kootut kertomukset (2017). On vuosia vierähtänyt, kun olen missään tekemisissä ollut Lupinin kanssa. Nappasin kirjan hyllystä ja menin maksamaan. Ja ei kuin lukemaan! Ihastuttavia tarinoita 20 kappaletta 555-sivuisessa taskukirjassa. Suomennos Kaisa Sivenius (2012). Tv:ssä joskus aikoja sitten ollut sarja Arsène Lupinista ja hänen eleganteista varkauksistaan. Kirja ja parveke! Aivan ihana yhdistelmä! Mukaan voi ottaa muutaman mehukkaan aprikoosin evääksi.

ONKO NELJÄNTUULENLAKILLA OIKEUS OLLA EI-SAAMELAISEN PÄÄSSÄ?

Keskustelu käy kiivaana, kuka saa käyttää Pohjois-Amerikassa (ilmeisesti muuallakin) intiaanien sulkapäähinettä? Entä, saako käyttää intiaani-sanaa? Minulle tuli mieleen, saako Suomessa panna kuka tahansa päähänsä neljäntuulenlakin? Se on miesten päähine ja kuuluu saamelaiseen asuun. Helsingin Kauppatorilla niitä myydään, on ainakin myyty, ja asiakkaat ostavat vaikka tytöille. Saamelaiseen naisten pukuun kuuluu oma päähineensä, oikeastaan myssy/hilkka. Ehkä torikauppiaskaan ei ole tietoinen kummalle sukupuolelle neljäntuulenlakki kuuluu. Onko korrektia myydä saamelaiseen kulttuuriin ja pukeutumiseen kuuluvia lakkeja Helsingissä asti? Rikkooko se ehkä alkuperäiskansojen oikeuksia? Minä en tätä asiaa tiedä. Joku kirjoitti nähneensä turisteilla päässään neljäntuulenlakkeja heidän viilettäessään Lapin mutkamäissä.

Mitä tulee sulkapäähineeseen, niin sehän on mieluinen tv:n sketseissä. YouTubessa  The X Factor Showssa, vai oliko joku Got Talent, olen nähnyt mahdottoman hauskan esityksen ihmisen kokoisilla nukeilla, jossa ihmisesiintyjällä keikkui päässä komea intiaanien sulkapäähine. Meillä esiintyivät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala nyttemmin arvelluttaviksi havaituissa sketseissä lappalaisasuissaan ja naamat noettuina. Ja mikä vika "intiaanissa" on? Entäs "inkkari"? No, samaa kategoriaa kuin "geisha" ja "neekeri/nekru". Ei saa käyttää halventavassa merkityksessä.

Sitten kuohahti Lissabonissa Eurovision laulukilpailun finaalissa tänä vuonna, kun israelilainen kisan voittaja Netta (laulun nimi Toy) herätti pahennusta "aasialaisen kulttuurin omimisesta" esiintymisasunsa valinnassa. Asu ja osa rekvisiittaa viittasi japanilaisuuteen. Tätä mieltä oltiin: "my culture is not your toy".

MIKSI KIRJOITAN?

Uhosin taannoin aikomuksestani lopettaa blogin kirjoittelu. Olin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä tässä vaiheessa kadota. Minulle on opetettu sellainen asia, että juhlista on hyvä lähteä silloin, kun on kaikkein hauskinta. Neuvo ei ole ollut aina mieleeni, enkä missään tapauksessa ole aina sitä noudattanut.

Sisimmässäni tahdon vielä ylläpitää blogiani. Taukoja on kirjoittamisessa ollut. Ennen suolsin vuosikaupalla jokikisenä päivänä tekstiä ja koko homma oli omaksi ilokseni. Kun ensimmäinen vakiolukija ilmestyi, olin haljeta onnesta. Olin suorastaan ylpeä. Sitten tuli toinen ja iloni kaksinkertaistui. Vähitellen lukijoita ilmestyi lisää ja nyt heitä on 22. Minulle mahdottoman iso määrä.  Olen kaikista erikseen ja yhdessä suuresti kiitollinen.

Tämä ei ehkä sittenkään ole mikään lopettajaispuhe (vaikka siltä voi vaikuttaa), koska sisimpäni oikeastaan vaatii kirjoittamaan. Järki on kyllä toista mieltä. Sisinhän ihmisellä on sielu ja sydän. Ne eivät ole aina samaa mieltä järjen kanssa. Eikä minua ole koskaan sanottu järki-ihmiseksi. Otin kerran osaa testiin, jonka kysymysten vastaukset viittasivat joko järki- tai tunneihmiseen.  Tahdoin kovasti olla järki-ihminen ja vastaukset veistelin sen mukaisesti. Väitin etten koskaan polta kynttilöitä, enkä itke romanttisia elokuva katsellessani. Oikeasti tein molempia. Vaikka en ole ollenkaan musiikki-ihminen, sai Richard Straussin sävelet maaliskuisessa konsertissa silmiini kyyneleet ja käsivarsien ihon kananlihalle. Olen siis aivan varmasti ja ehdottomasti enemmän tunneihminen.

Puolison sairastaessa pakenin omaan blogimaailmaani. Se oli hyvää terapiaa. Sain tuoda ajatuksiani julki, eikä se ollut aina tärkeää, lukeeko niitä joku. Taatusti kirjoitin itselleni enemmän. Jotkut kirjailijat väittävät samaa: kirjoittavat itselleen. Tiedän kuitenkin jokaisen kirjoittajan salaisesti toivovan, että hänen ajatuksiaan joku lukee, ostaa mahdollisen kirjan, keskustelee siitä. Minä en ole kirjailija. Joku kerran ehdotti, että kirjoittaisin ET-lehteen kokemuksiani omaishoitajana. En kirjoittanut. Kirjoitin niistä blogiini. Nimimerkin taakse on hyvä kätkeytyä. Vaikka on sanottu sen olevan jonkunlaista pelkoa esiintyä omalla nimellään. Minun kohdallani se oli arkuutta. Ystäväni tietävät, kuka on Stadin Friidu. Hyvä vai paha? Sekä että. Minulta ei kysytä "mitä kuuluu?", koska kuulumiset tiedetään. Toki en aivan kaikkea täällä kerro kuin myös saatan himpun verran liioitella. Voisi kutsua vaikka värittämiseksi. Pidän väreistä. Sinisestä eniten.

Pidän myös lyhyehköistä blogikirjoituksista, jota tämä tämänkertainen ei ole. Jotta jotenkuten voin säilyttää kasvoni, panen tähän pisteen. En kuitenkaan blogikirjoittamiselleni. Oikeastaan tämä on vieläkin aika kivaa! Taukojenkin kanssa. Niitä on hyvä joskus pitää. Pitempiä tai lyhyempiä.

PITKÄ BLOGIAIKA

Olen joskus yltiöpäisesti luvannut alkaa kirjoittaa "toisenlaista" blogia. No, ajatukseksihan se jäi. Mitä olen oikeasti tuuminut, on tämän blogin lopetus. En tiedä, tuleeko siitäkään mitään ainakaan niin kauan kuin yksikin tänne putkahtanut viitsii lukea. Vuoden 2009 loppupuolella tulin blogimaailmaan. Siitä asti olen laverrellut elämästäni jonnekin nettisfääriin. Minne kaikki kirjoitukset katoavat ja katoavatko ollenkaan? Isälläni oli tapana sanoa "maailmaan mahtuu sanoja". Kieppuvatko ne jossain kaukana ja korkealla järjestyksessä vai epäjärjestyksessä? Lauseina ja kokonaisuuksina? Ovatko jonkunlaista sanaromua avaruudessa? Kompastelevat toisiinsa ja keksivät yhteen kokoontuessaan omia tarinoita?

K peruutti lauantaiseen konserttiin tulonsa. Hänen on leivottava, rakennettava voileipäkakkuja, siivottava ym Äitienpäivää varten, jolloin lapset perheineen saapuvat valmiiseen äitienpäiväpöytään. Juhlakalu-äiti taitaa olla aika vetämättömissä sunnuntaina kaiken rehkimisen jälkeen. Miksi näin yleensä?  Miksi ei anneta äidille äitienpäivävapaata? Lasten pitäisi tarjota äidille tämä päivä, tehdä se hänelle helpoksi.

Äitienpäivä oli meidän perheessä se päivä, kun aamulla lausuin äidille Einari Vuorelan runon Kaivotiellä. En muista minkä ikäisenä sen lausuin ensimmäisen kerran, mutta traditio jatkui vuosien ajan. Osasin sen ulkoa. Runo päättyy:

Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Sitten ojensin äidille kukkakimpun. Hänelläkin oli kyyneleet silmissä, mutta vesiastiaa ei hänellä ollut. Emmekä me olleet kaivotiellä. Mentyäni naimisiin ja muutettuani kotoa en enää runoa lausunut. Kukat annoimme ja usein veimme vanhempani äitienpäivälounaalle ravintolaan. Tai valmistimme heille lounaan kotona ja söimme yhdessä. Kaipaan näitä hetkiä.

PIDIN TAUKOA

Päivät kuluneet vauhdilla, ettei ole ollut asiaa kirjoituspöydän ääreen. Myös motivaation puutteella on ollut lusikkansa sopassa. Nyt kesän jo  rynniessä tuumasin kirjoittaa pienen pätkän.

Tohtori kertoi kilpirauhastulosten olevan "ihanteellisella tasolla". Sitten olikin aikaa keskustella muusta. Kerroin maaliskuisesta konsertista ja Richard Straussin musiikin vaikutuksesta minuun. Puhuimme paljon, kuten aina. Tohtori ehdotti uutta tapaamista "lähikuukausina" ja antoi uusiin ja toisenlaisiin laboratoriokokeisiin lähetteen. Venytin tapaamisen syksymmälle. Lähete voimassa kuusi kuukautta. Toivottelimme hyvää kesää ja hän tullessaan minua ovelle saattamaan, sanoi "hei hei".

Katselin eilen ranskalaisen elokuva Vieras talossa ( Dans la maison), 2012. Ensivaikutelma leffasta oli kuivahko. Juutuin sohvan nurkkaan, kiinnostuin ja katselin intensiivisesti loppuun asti. Ohjaaja Francois Ozon tarina kertoo nuoresta koulupojasta Claudesta, joka alkaa kirjoittaa esseitä luokkatoverinsa kotielämästä. Claude ujuttautuu Raphan kotiin, kiinnostuu Esther-äidistä. Esseet annetaan äidinkielen opettaja Germainelle, joka vaimonsa Jeannen kanssa ne lukee. Ovat hyvin kirjoitettuja, jättävät koukkuun. Elokuva on omituinen ja mukaansa tempaava, jännittävä ja houkuttaa  katselemiseen.  Vierastan yleensä ranskalaisia elokuvia, mutta olen joskus nähnyt ja  olen onnistunut olemaan niistä viehättynyt.

Ystäväni K ei tiedä tietokoneista ja niihin liittyvistä asioista mitään. Blogin pitäminen tuntuu hänestä päiväkirjan kirjoittamiselta. No, onhan se niinkin. Me kerromme tekemisemme ja menemisemme olettaen, että jotakuta kiinnostaa. "Mitä varten Facebookissa sanotaan saaneen "ystäviä", vaikka ei tunneta, ei tavata, ei nähty kasvoista kasvoihin?" Korjasin "ystävien" olevan fb:n terminologian mukaan "kavereita". K kummeksui sitäkin. Kaveriksi voidaan ainakin minusta sanoa ketä vaan. Ei tunnu niin läheiseltä kuin ystävä-nimitys. K kuuluu niihin ihmisiin, jotka tulevat toimeen ilman tietokonetta, vaikka maailma ympärillä elää ja toimii tämän härvelin voimalla. Hän on jotenkin onnistuneella tavalla juuttunut kynä ja paperi-aikaan.

KANELIOMENALASTUJEN VALLASSA

Piti odottaa kirjoittamisen alkamista, koska aurinko oli minulle ikävässä  kulmassa kirjoituspöytääni nähden. Verhot ikkunassa odottavat vielä laittamistaan. Ostettava verhorenkaita. Erilaiset tangot. Mökillä oli näiden kaltaiset, mutta annoin renkaat pois tankojen kanssa. Olisi pitänyt säästää.

Nukuin hyvin viime yön. Katselin illalla omituisen elokuvan, jossa värvättiin uusia agentteja  vaarallisiin tehtäviin. Vempaimet ihmeellisempiä kuin James Bondilla aikoinaan, vaikka yksi ase tässäkin leffassa oli mustetäytekynässä. Vanhassa vara parempi! Aikamoisen päätön tarina, jonka katseli pilke silmäkulmassa, joka lienee ollut mielessä ohjaajallakin.

Rakastan kaneliomenalastuja. Helsingin metroasemalla on kauppa, jossa niitä myydään. Ohikulkiessani ostan ison pussillisen, jonka sitten pistelen päivässä. Kalorimäärää en tiedä näissä herkuissa, mutta sokeria ei ole kuulemma lisätty. Toivon aina järkiintyväni, että jakaisin lastut monen päivän osalle. Eikö mitä. Ne kuuluvat siihen surkeaan kategoriaan, jossa toimitaan niin, että kun syödään yksi, syödään loputkin. Kutsutaan lastuhimoksi.

Alkavalla viikolla mieluisaa ohjelmaa. Ensin tapaan lääkärini. Se ON mieluisaa! Sitten on Helatorstai. Loppuviikolla konserttiin meno. Sunnuntaina Äitienpäivä kuin myös Flooran päivä, jolloin puoliso pani aina päähänsä Kukanpäivän kunniaksi Chevalier-tyyppisen kovan olkihatun, joka minulla yhä tallella. Siinä on komea kruunupäinen vaakuna sisäpuolella ja teksti Peer. Minä en aio hattua päähäni laittaa, eikä se siis kuulu ensi viikon ohjelmaani. Paikkaa ei hatulla vielä ole. On ollut yleensä parvekkeen seinällä. Nyt löydettävä toinen paikka. Haluan hatun esille jonnekin.

Tänään taas loppupäivä silkkaa ja rehellistä laiskottelua. Istuksin partsilla vaikka Marimekon kanssa tai luen yhden Morseni loppuun. Moni kirja on kesken. Hyppelen. Kaivan kaapista jo kepeämpää päälleni ja leikin kesän saapuneen.

KURU TALLINNAN AUKIOLLA

Olen nyt lähes kahden ja puolen vuoden aikana täällä Itäkeskuksessa asuessani rullautunut rollaattorin kahvoissa lukemattomia kertoja Tallinnanaukiolla olevan veistoksen ohi. Eräänä päivänä menin sitä lähemmin tutkailemaan. Taiteilija Kimmo Schroderuksen työ vuodelta 2006. Schroderus on saanut innoituksen veistokseensa Norjan putouksista ja vesinoro lorisee tässä Kuru-nimisessäkin pyöreän muotoisessa taideteoksessa. Se muistuttaa hiukan maahan iskeytynyttä avaruusalusta. Siinä on teräslankaa 3 kilometrin verran ja painoa 3000 kiloa. Hopeanvärinen, korkea ja leveä. Luin taiteilijan nimen jalustassa olevasta laatasta ja loput katsoin netistä. Samantapaisia "romuja" hän on veistänyt muuallekin muun muassa syntymäkaupunkiinsa Jyväskylään.

Olisi ollut anteeksiantamattoman noloa, jos en edes nyt olisi teosta tarkastellut lähemmin ja saanut taiteilijasta tietoa. Tästä vain huomaa, miten vähän olen tutustunut lähiympäristööni, kaupunginosaan, jossa asun. Se on korjattava tulevana kesänä. Ei kuin pasteerailemaan! Tosin suunnitelmissa on kuitenkin visiteerata entistäkin useammin Helsingissä. Onneksi kevääseen ja kesään, syksyynkin jää päiviä, jolloin en Stadissa ole. On Itäkeskuksen vuoro. Kun kerran vastoin tahtoani minun on täällä asuttava, niin voisin sen tehdä mahdollisimman miellyttäväksi.

K ehdotti, että kesällä menisimme taiteilija Risto Vilhusen ateljeenäyttelyyn Vantaalle. Vilhusen taiteilijanimi on komeasti Leonardo da Vilhu. Maalaa itse ja kerää taidetta, joka kokelma ei voi ainakaan vaatimattomuudella ylpeillä. Kotimaisten sekä ulkomaisten nimekkäiden taiteilijoiden töitä. Vilhunen on jo yli seitsemänkymppinen, mutta yhä energinen ja viriili ihminen. Ulkomaita myöten on hänen teoksiaan ollut näytillä. Ehkä kesä tuo tullessaan tämän matkan naapurikaupunkiin. Otan K:n ehdotuksesta vaarin.

HELSINGISSÄ KAUPUNGILLA

Tiesin osan Helsingin ratikoiden reittien muutoksista ja silti rohkeasti hyppäsin seiskaan Hakaniemessä, kunhan olin sinne ensin metrolla ajanut kampaajan vastaanottoa varten. Istuin seiskassa ja nautin kiskoista, ratikan tuoksusta, pysäkeistä matkan varrella Mikonkadulle. Painoin punaista nappulaa ja annoin kuljettajalle tiedon tahdostani poistua seuraavalla pysäkillä. Nautin siitäkin. Aleksanterinkatu tuntui rakkaalta, ihmisvilinä tutulta, Stockmannin nimi sen seinässä sai mieleni onnelliseksi. Työnsin hilpeästi rollaattorin entisen Kluuvinlahden vesirajan yli, joka on merkitty Aleksin asfalttiin. Helsinki on kuivemmalla maaperällä kuin 1800-luvulla. Muutama kerjäläinen työskenteli jalkakäytävällä helisyttäen mukiaan minun hänet ohittaessani. Käväisin esiksi Nespresso-kaupassa Keskuskadulla Stockmannia vastapäätä. Ei olisi pitänyt mennä!

Rullauduin sen jälkeen tavaratalon Aleksin puoleiselle ovelle, josta elämäni aikana olen tuhansia kertoja puikahtanut tuohon lapsuutenikin ihmemaailmaan, jossa aina tuoksui hyvälle ja myyjättäret olivat hymyilevinä vastaanottamassa asiakkaitaan. Nyt olin siellä taas.

Hidastin askeleitani. Stockmann oli jälleen muuttunut. Royal Ravintolat näyttävästi esillä. Hanko Sushi Barissa syödään tyylikkäästi puikoilla. Ooh La Laa rummuttaa vegaanisille tuotteilleen, kun taas Comptoir Farouge vannoo meze-pöydän antimien ja leipärulliensa nimeen. Jälleen ulkopuolisia vuokralaisia! Ajelin hissillä seitsemänteen sulattelemaan näkemääni Lounge Firstin hiljaisen elegantissa ympäristössä ja tilasin espresson. Selailin Iltalehteä, join hidastellen pikku kupposellisen kahvia ja lähdin.

Oli minulla asiaakin Stockmannilla. Eilinen oli se päivä, jonka olin valinnut hyödyntääkseni kanta-asiakkaiden alennuspäivää. Suuntasin askeleeni kenkäosastolle. Sen jälkeen oli saatava sukkaosastolta jotain. Vuorossa alakerrasta kosmetiikkaa  kotimatkalla. Sain jopa Diorin lahjapakkauksen pikku purkkeineen kaupan päälliseksi. Stockmann pitää omistaan huolen. Varaavat minut seuraavillekin ostospäiville. Ja minä kutsun kuulen. Noudatanko? Sen näkee sitten.

Päivän päätteeksi ajelin metrossa kotiin. Lounas oli tunteja myöhässä, joten ripeästi ladoin lautaselle salaattiainekset ja söin. K soitti. Suunnittelimme mennä ensi viikolla konserttiin. Ainakin minä menen. Kuulolla itävaltalaisen Arnold Schönbergin (1874-1951) musiikkia sekä Saksassa syntyneen Johannes Brahmsin (1833-1897).

Tyytyväisenä päivän antiin menin nukkumaan. Nyt on aamukahvin aika.

KOTINI ON KUIN HOLLITUPA

"Kyllä on tullut ilmoitus", sanoi LVI-mies ollen pyrkimässä sisälle yleisavaimella. Kimmastuin välittömästi, kun "ei ole tullut ja se tarkoittaa, ettei ole tullut". Kaveri jatkoi, olivat soittaneet ovikelloa ja jopa koputtaneet. No, miten kelloa painetaan ja miten koputetaan, onkin sitten eri juttu. Väliovi on minulla aina kiinni. Jos siis painetaan ja koputetaan höyhenen kevyesti, en takuulla kuule. Tämä episodi tapahtui varhain tänään aamulla, kun juuri ja juuri olin herännyt ja saamassa sydänkohtauksen miesten pyrkiessä sisälle. Eivät päässeet, kun rollaattori on aina väliovea vasten. Pyysin tulemaan tunnin kuluttua tekemään jollekin venttiilille katossa olevassa boksissa jotain, joka liittyy veden tulovauhtiin putkiremontin jälkeen. Tulivat ennen aikaisesti, mutta nyt päästin sisälle. Kiukkuni ei laantunut. En voi sietää tämänkaltaista käytöstä. Enkä todellakaan ole saanut mitään ilmoitusta, vaikka "kaikki muut ovat saaneet". Olen erittäin tarkka, mitä postiluukusta tipahtaa ja olisin ilman muuta merkinnyt kalenteriini miesten tulon. Näin aina teen.

Niin paljon on nyt adrenaliinia, että painelen asioille ja vaikka vallan Helsinkiin asti. Sataa ja satakoon!

Muutama vapputervehdys tuli ja tänään niihin vastailen. Katselin netin kautta Ullanlinnan mäen seremoniat eilen ja muistelin haikeana siellä puolison ja minun olemisia joskus kauan sitten. YL lauloi ja komeasti lauloikin. Puheita pidettiin. Keväiset popliinitakit edustivat pukeutumistyyliä. Haastatteluissa selvisi monen tulleen jo vuosikymmeniä sitten ensimmäisen kerran Ullanlinnan kukkulalle vappupäivän aamuna. Sitten siitä on tullut traditio.

Huomenaamullakin lähden Stadiin ja saattaapi olla että vielä seuraavanakin päivänä.

VAPPU JA KEVÄT

ESPLANAADIN KEVÄT

Olen, veikkoset, ilman syytä
sopimattoman onnellinen.

Torin keskellä äsken juuri,
sen suihkukaivon luona,
ihan huomaamattani hymyilin
merenneidon kauneudelle.
(Eräs muumio silloin minuun
hyvin säälivästi katsoi.
Ja purjehti eteenpäin.)

Kadun varrella puhkeevat puihin
nuput, linnut ja lintujen äänet.
Ja Kappelin soitto soi.

Ja silmistä kaiken kansan
Paan kurkkii, nuori ja ahnas Paan.

Olen, veikkoset, iman syytä
sopimattoman onnellinen.

(Uuno Kailas)