DUHAA

Minulla on  duha. Jo sunnuntaina alkoi nenää kutittaa enteilevästi. Ensin toivoin ja luulin selviytyväni päivässä, parissa, kuten viime vuosina tapahtunut on. Tämä olikin semmoista vanhan ajan kunnon nuhaa, silmät ja nenä vuotavat joko yhtaikaa tai vuorotellen. Peilistä minua katselee rusoposkinen punanenäinen minä. Raihnaisuus on kaikkivoipaa. Paperinenäliinat loppuivat. Siirryin talouspaperirulliin, jotka kovuudellaan tekivät nenän pielet aroiksi. Ryhdyin käyttämään vessapaperia. Juon saavikaupalla vuoroon kahvia ja teetä. Helpotus on hetkellinen. Siirsin verikokeen ja kampaajan ensi viikoksi, peruutin suureksi harmikseni M:n kanssa suunnitellun Sinebrychoffin. Makaan vuoteessa ison osan päivästä, en edes lue. Aivastan tuon tuosta seitsemän peräjälkeisen kerran periodeissa. Pieniä muovikasseja on joka puolella, joihin kerään niistetyt paperit. Hengitän suun kautta, joka puolestaan kuivattaa suuta. Otan aamuisin pillerin, jonka kuvittelen auttavan. Lämpöä ei ole korvan mukaan. Ohihan tämä menee, mutta KOSKA?

Pöpö päätti asettua minuun, otolliseen maaperään. Pannaan mammarainen vähän niistämään. Hedelmiä ei enää ole. Tuijotan teevettä lämmittäessäni tyhjää vatia keittiön pöydällä. Kaipaan mandariineja, mangoja, meloneita, marjoja, päärynöitä...  paperisia nenäliinoja.