KEPPIKÄVELEMÄÄN

Valkoinen muurikello keittiön pöydällä ja saksalaista valkoviiniä jääkaapissa. Steppailin eilen, kylläkin rollaattorilla, Rautatientorin metroasemalle ja HSL:n asiakaspalveluun. Hoidin asian ja ajoin metrossa takaisin Itäkeskukseen. Ostin nuo kaksi mainitsemaani asiaa ja istuin hetken ruokakaupan kassojen ulkopuolella penkillä arvioimassa perjantaivilinää. Sitä oli. Juomia eri muodoissa ostoskärryt täynnä, jopa siihen uskontokuntaan kuuluvilla, joiden olen luullut karttavan alkoholia. No,  maassa maan tavalla.

Eräs naisihminen lähestyi ja kysyi, jos olen kiinnostunut hengellisyydestä. En ollut. Olin suorastaan töykeä ja hiukan jo kyllästynyt näihin eri tason häiritsijöihin. "Käykö rouva täällä usein?" kysyi eräs papparainen. Ennen muinoin sai kuulla hiukan samanlaisen kysymyksen tansseissa "käyttekö täällä usein?" Oli sekin parempi kysymys kuin se entinen kaveri, joka uteli "onko nöftää navassa?"

Jos nyt luullaan, että olen päässyt eroon menneisyydestä, niin en ole. Edelleen kiroan itseäni ja tyhmyyttäni 16v-iässä  ja siitä eteen päin. Jos tämä ei lopu, on jotain tehtävä. Tämä ei enää suju. Itkeskelen ja rääkkään itseäni lukemalla kirjeitä. Ei mitään järkeä.

Yritän myös -ja onnistunutkin- lukea Pentti Haanpään elämäkertaa. Hän arvosteli railakkaasti pappiskuntaa ja kirkkoa, mikä tuli usein piruilevallakin tavalla novelleissa esille. Kaikkia ei edes suostuttu 1920-1930-luvuilla julkaisemaan. Aiheet tabuja. Jo vuonna 1938 Haanpää kirjoitti Hiljaisissa huoneissa-novellissaan Suomen poliittisista vangeista, "joista haluttiin vaieta 1930-luvulla ja vielä sen jälkeenkin". Sirpa Kähkönen otti asian puheeksi kirjassaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava) vuonna 2010. Kumpikin kirjailija palasi aikaan, jolloin poliittisia vankeja meillä kidutettiin raa´alla tavalla, eikä suomalaiset tienneet mitään näistä kauheuksista. Haanpää oli aina vähäosaisten ja kaltoin kohdeltujen puolella. Hän sai arvostusta, mutta myös risuja. Matti Salminen teoksessaan kertoo Haanpään pysyneen aina "pystyssä koko ottelun ajan".

Tänään sitten ainakin juuri nyt näillä näkymillä aion keppikävelemään. Jos pystyn käppäilemään Itäkeskuksen Stockmannille asti, se olisi voitto. Katsotaan, sano. Onhan matkan varrella Itiksessä (en pidä tästä nimestä) penkkejä, joissa voidaan taas minua ja muita mammaraisia lähestyä. Joku tykkää, joku ei. Minäkin, jos lähestyjä on herrasmies, käyttää kirjakieltä ja kohteliaasti teitittelee. Niin kuin se aiemmin kertomani hissimies. Silloin ei minulla ole mitään penkkikeskustelua vastaan. Osaan olla ystävällinenkin ja jopa herttainen sille päälle sattuessani. Ja noissa mainituissa olosuhteissa satun.