Menin kuin meninkin vaatekauppaan. Olin suorastaan ihastunut. Pienempää kokoa kuin ennen ja se tuntui hyvältä. Hiukan himmensi pettymystäni, kun kaupunki sanoi taas "ei" valitukselleni, jonka tein edellisestä "eistä" koskien vammaiskuljetusta. Sen verran harmitti, että soitin eräälle päätöksen tekijälle ja oikaisin sen, että "asun metroaseman vieressä". Hän oli sitä mieltä, että "vieressä" on suhteellinen käsite. Asun metroasemalta noin 500 metrin päässä. Se on puoli kilometriä, eikä minusta "vieressä". Ehdotti kyllä ystävällisesti, että tekisin vielä muutoksenhaun päätökseen ja lähettäisin sen Helsingin hallinto-oikeuteen. Harkitsen asiaa, mutta olen pessimistinen. Kaupunki on nyt kerta kaikkiaan päättänyt, etten ole tarpeeksi vaivainen, kun kuitenkin "pääsen liikkeelle". Jos en pääsisi, niin mitä ihmettä sitten tekisin sillä taksikyydilläkään? Saas nähdä ryhdynkö taistoon tuulimyllyjä vastaan?
Useampana päivänä HS on kirjoitellut rasistisista huomautuksista yleisissä kulkuneuvoissa. En voi sanoa usein matkustavani metrossa, mutta niinä kertoina, kun olen sen tehnyt, en ole kuullut/nähnyt mitään rasismiin liittyvää, vaikka aina on ollut matkassa myös ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. En hyväksy huuteluita, solvaamisia tai muuta huonoa käytöstä muita ihmisiä kohtaan. Olen myös sen sortin ihminen, että puuttuisin oitis asiaan. Tutustuin kerran vuosia sitten guatemalalaiseen kaveriin täällä Suomessa. Olimme hänen lähdettyään kirjeenvaihdossa vuosia. Nyt luin hänenkin kirjeitään ja hän kehuu suomalaisia ystävällisiksi ja kohteliaiksi. Jos nyt tulisi, ehkä mielipide muuttuisi. Kyllä, hän oli musta ja hänen nimensä oli Jerry. Opiskeli Guatemalan (myös maan pääkaupunki) yliopistossa.
Luen parhaillaan Minna Eväsojan Japani-kirjaa. On se niin erilainen maa kuin ehkä mikään maailmassa. Eväsoja asuu kirjassa Kiotossa, opiskelee yliopistossa Kobessa ja puhuu japania kuin vettä vaan. Kertoo vanhoista tavoista, joita vieläkin kunnioitetaan. Koko arkielämä kulkee sääntöjen ja perinteiden mukaan. Japanilaisten kuuluisa kumarruskin on pitkän opiskelun tulos ja kumarruksen kulma pitää millilleen olla oikea. Kun Minna oli juhlallisilla ja tärkeillä illallisilla, jossa oli oppinutta väkeä, häneltä kysyttiin "miksi hän oli syönyt niin epäesteettisesti kalansa?" Kaikilla muilla oli lautasella siisti ruoto oikeassa kulmassa lautaseen nähden. Minnalla oli kalan piikkejä, ruoto rikkinäisenä ja epäjärjestyksessä nahankappaleita sikin sokin lautasella. Tämän jälkeen hän vältti kokonaisen kalan syömistä, vaikka muuten kaikin puolin täytti japanilaisen etiketin säännöt, josta hän sai kiitosta. Minna asui Japanissa monta vuotta, tutustui zen-suuntaukseen, meditaatioon, keskittymisharjoituksiin, maan tapojen historiaan, käveli vuorilla ja oppi pukemaan kimononkin oikein. Se on vaikea tehtävä, jota nykyjapanilaiset naiset eivät enää taida. Yhden kimonon pukemiseen menee noin puolisen tuntia. Jos sen osaa.
Hassua, että maassa, jossa tehdään työtä lähes ympäri vuorokauden, jaksetaan pukea niin työläästi ja syödä sekä juoda pitkän kaavan mukaan. Luulisi, että syötäisiin pikaruokaa ja heitettäisiin jotkut "nopeat" vaatteet päälle. Mukava tuollakin olisi käydä. Kuitenkin laitan monta muuta paikkaa etusijalle. Ehkä minäkin matkustan sinne kirjan avulla. Kirja on siitä ihana, kun omalla sohvalla voi matkustaa vaikka minne. Hyvää kevään odotusta!
VastaaPoistaTalvikki, Japanissa on, kuten tiedät, vanha kulttuuri. Me olimme vielä täällä Skandinaviassa puussa, kun Japanissa oli sivistystä. Kioto, missä Eväsoja asui, on yksi vanhoillisimmasta ja perinteistä kiinni pitävä kaupunki asukkaineen. Kyllä muualla jo ollaan "amerikkalaistuttu" ja kimonot roikkuvat kaapissa.
PoistaMinua Japani kiinnostaa, ei ehkä suuret kaupungit niinkään (Kiotokin miljoonakaupunki). Voi olla, että juuri niiden perinteiden takia, vaikka minäkin mokaisin lautasella kalanruodon kanssa. Teetaide, zen, wabi, kohteliaisuus, teitittely, kärsivällisyyden oppiminen, esteettinen näkökulma kaikessa... Pitäisin siitä.