OHI ON

Tässähän minä tätä skrivaan uusin mykiöin. Operaatio sujui helpommin kuin luulin. Tosin sain Diapamin (vaaleanpunaista ja juoksevaa) hoitajan havaittua hermostuneisuuteni. Sitten alettiin tiputella. Ja montaa lajia. Tämän jälkeen tohtori tutki. Otettiin kuvia ja silmänpohjat ja paineet hyviksi todettiin. Odottelua. Lopulta oli leikkaussalin vuoro. Kipusin lavitsalle ja hoitaja asetteli ja asetteli minua sopivaan asentoon. Kuulin "no, nyt tulee kirurgi". Olinkin jo tutkivalta lääkäriltä kysynyt, leikkaako ja sanoi niin tekevänsä. Homma alkoi. Puudutettiin, pistetiin ja tiputeltiin. Luomet levitettiin kauaksi toisistaan ja minä makasin vihreän peiton alla leikattava silmä reiässä. Ensin toinen ja sitten toinen, välillä väliaika. Mihinkään ei koskenut ja oikeastaan, jos totta puhun, minua alkoi omaksi ällistyksekseni nukuttaa. Kaikki olivat ystävällisiä, eikä tohtori sanonut kertaakaan "ups" . Niin että kaikki meni käsikirjoituksen mukaan. Meillä kaikilla oli oikeastaan hauskaa ja minäkin sen vihreän kankaan alla vastailin iloisesti kysymyksiin. Ainoastaan kirurgi teki työtään siihen syvästi paneutuen. Hänkin osoittautui hauskaksi veikoksi loppututkimuksen aikana omassa huoneessaan antaessaan kotiohjeita. Ystäväni minut haki, kävi apteekissa ja sitten juteltiin mukavia minun luonani kotona.

Mutta Eiran sairaala! Menin hyvissä ajoin ja tepastelin ympäriinsä ja kuvittelin tapaavani itse Lars Sonckin istumassa jossain upeassa tuolissa. Kukaan ei tiennyt, kenen suunnittelemia tuolit eräässä suuressa perähuoneessa olivat. Kyselin monelta. Oli siellä arkisempiakin istuimia, jopa rumiakin, nykyaikaisia. Mutta ei siinä huoneessa, jossa pienellä hiljaisuudella ja hartaudella osoitin kunnioitusta talon suunnittelijaa kohtaan. Kysyin senkin henkilökunnalta "eikö ole ihanaa työskennellä Lars Sonckin piirtämässä, näin kauniissa talossa?"

Talossa oli hissi. Ja mikä hissi! Ei Sonckin aikuinen, mutta vanha ja erikoinen. Siinä matkustamisesta en pitänyt, mutta portaita oli paljon ja nekin aivan ihastuttavia kauniine kaiteineen. Seinäornamentteja, kaiverruksia, puusta sitä ja puusta tätä. Saapastelin ympäriinsä ja päätin seuraavassa elämässäni muuttaa sinne salaa asumaan. Pakko minun oli palautua 1900-luvun alusta tälle vuosituhannelle ja antautua nykylääketieteen vietäväksi.

Nyt tiputtelen ahkerasti moneen kertaa päivittäin silmiin tippoja, suoritan "kevyitä askareita", en pane vettä silmiin, en rehki enkä huhki. Päässäni on vanhat tavaratalolasit nytkin ja näen kyllä entistä paremmin sekä niillä että ilman. Lukulasit hankin kuukauden parin päästä. Semmoiset oikeat ja asialliset.

Nukuin silmiä peittävät kopat päässä ja jo Eirasssa peiliin katsottuani ilmoitin henkilökunnalle näyttäväni hyönteiseltä. Ja sekös heittiä nauratti niin. Aamulla tänään otin pois ja yöksi taas heittäydyn tähän lajimäärältään suurimpaan eliöryhmään. Ohi siis on ja minulla vanhat silmät uusin mykiöin.