Lauantaita mennään. Hullut Päivät eivät pätkääkään minua kiinnostaneet. Eikä muukaan shoppailu. Ostan mitä tarvitsen ja nykyinen tarve on varsin vähäistä entiseen verrattuna. Kaikkeen tottuu ja tyytyy. P-D lupautui avittamaan parvekkeen kanssa. Ensi kesänä olisi mahdollista partsilla istuksia, kun saamme sen tyhjäksi muuton jäljiltä, osa talon kellariin, joka on kylmä tila. Pois heitettävää taas tai matka Kierrätyskeskukseen. Ennen pakkasia olisi ryhdyttävä tuumasta toimeen. Olohuoneeseen olen saanut jo jotain raijattua, mutta kun tuo lonkka ei kestä nostelemista.
Hörpin taas tässä samalla Gustav Klimtistä aamuista maitokahviani. Satanutkin on ulkona. Viikonlopun hiljainen katu. Keskon uusi K-kauppa nousee Itäkeskukseen vauhdilla. Eikä ole luultavasti tarvinnut räjäytellä kalliota alta pois kuten monesti muualla Helsingissä. Sitä jo kirosi aikoinaan arkkitehti Engelkin. Luin artikkelin Helsingin Sanomista, että Stadi on varsin kallioinen kaupunki. Niin oli lapsuutenikin maisemissa Messeniuksenkadulla komeat kalliot. Paikalla, missä nyt Kansaneläkelaitos. Iso ja pikku kaltsi, meidän lasten iki-ihanat leikkipaikat. Jokunen seinämä jätetty muistoksi ja koristeeksi Kelan kylkeen. Niiltä kallioilta oli komeaa laskea talvella kelkalla. Kiivetä puihin kesällä, maata ruohikossa, pelata nelistä ja pesistä, jalkapalloa, oikaista Axaan ja apteekkiin, Lehmuskosken sekatavarakauppaan. Sitten kallioita ei enää ollut. Massiivinen pytinki kohosi tilalle. Meistä lapsiperheistä oli jo moni muuttanut muualle asumaan. Emmekä mekään lapset enää olleet lapsia. Osa meistä jäi tuttuun Töölöön, niin minäkin vanhempieni kanssa ja vielä naimisiin mentyänikin samaan kaupunginosaan Taka-Töölön kautta Etu-Töölöön. Tai kuten vanha tölikäläinen sanoo "Töölööseen".
Enää en kahvia juo, aamu meni jo. Suunnittelen jo lounasta, jossa ei suunnittelemista ole. Salaattia. Vaihtelua saan vuorotellessani kukkakaalin ja porkkanan kanssa muiden salaattiainesten sekaan. Kyllä, olen laihtunut, mutta vielä toki kaukana tavoitteestani, joka on hiukan eri kuin lääkärilläni. Hän vertaa pituutta ja painoa, rasvaprosentteja ja niin edelleen. Minä vain ulkonäköä, joka kelpaa itselleni hiukan pyöreämpänä. Miehethän (vanhemmat) sanovat joskus, että on parempi, että on jotain, josta pitää kiinni. Minun tapauksessani ei kukaan pidä kiinni mistään, mutta katseet mielelläni ottaisin vastaan. Muullakin lailla kuin sillä herraihmisellä, joka kauppakeskuksen käytävällä pyysi kanssaan syömään savukalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti