MUUTAMA SANA LALLISTA

Eilen taas keskustelua C:n kanssa aateluuksista. Isoisä kuulemma tuntenut Anders Ramsayn veljen, joita A:lla oli kaksi kuten sisariakin. Tämä maailmankuulu kokki Gordon Ramsay on samaa skottilaista sukua kuin Anderskin. Suvulla ollut haaroja, joista Suomessakin siis yksi. Suku pystytty jäljittämään aina Skotlannissa 1100-luvulle asti David I aikaan, jolloin Suomeen tehtiin ensimmäinen ristiretki. Erik Pyhä ja englantilainen piispa Henrik marssivat joukkoineen Suomeen. Kuningas poistui aikanaan, mutta Henrik jäi järjestelemään uskonnollisia oloja. Järjesteleminen päättyi siihen, kun Lalli tappoi Henrikin Köyliönjärven jäällä. Tämän me kaikki tiedämme. Eikä se liity Ramsay-sukuun mitenkään. On vain tämän tekstin historiapläjäys.

Minulla oli kerran Lalli-niminen ystävä. Mukava mies. Muutti sitten Helsingistä  pois ja yhteys katkesi. "Soitellaan" on vain sanonta. Puolisokin tunsi hänet.

Nukuin todella huonosti tai oikeammin vähän viime yönä. Vielä neljältä aamulla olin virkeä kuin peipponen. Läträsin läppärin kanssa, lueskelin ja söin Bruñon. Harmitti. Tämä unettomuus on jo jatkunut jonkin aikaa. Ei hyvä. Päivisinkään ei nukuta. Aamuisin herään lyhyen nukkumisen jälkeen kuten ennenkin, vaikka voisin vielä uinailla. Yöllä tulee kaikenlaista mieleen, ikäväkin iskee, kaipaan miestäni, muistelen yhteisiä aikoja silmät kosteina. Eikä uni tule.

Eilinen meni tekemättä ihmeempiä. Roskat vein. Tänään en sitäkään. Teemalla klo 18 Hatari-leffa. Nähty sekin ainakin kahteen kertaan. Ehkä kuitenkin painelen taas Afrikkaan. Alan kohtapuoliin pilputa juureksia, joita jäi uunijuuresten jäljiltä. Uusi satsi tulemaan. Lisukkeena valmiina ostettu grillattu broileripuolikas. Salaattiaineksiakin on. Ihan hyvä sunnuntaiateria. Syön keittiön pöydän ääressä ja katselen pyhäpäivän hiljaista katuelämää ikkunasta. Jokunen auto, jokunen jalankulkija, jokunen koira. Bussikin kulkee silloin tällöin. En vain tiedä mistä minne. Ikävöin ratikkaa.

NOBLESSE OBLIGE

Olisipa useammalla semmoinen äiti kuin Anders Ramsaylla. Hän osti perheelleen Björkbodan kartanon takaisin, jonka Anders oli menettänyt. Andershan kierteli Eurooppaa yli vuoden ajan juuri unohtaakseen menneet epäonnistumiset. Äiti lähetti sähkeen pojalleen "tule heti kotiin, olen ostanut Björkbodan takaisin". Anders lähti, vaikka häntä odotti Pariisissa kirjakauppiaan ura. Englannissa vietti Anders viimeisen kesänsä matkan varrella ja samalla jätti "kiertolaiselämälleen" hyvästi. Sieltä kotiin Suomeen ja jälleen kartanon herraksi. Björkbodassa alkavat puhaltaa uudet tuulet. Terästeollisuus ei enää kannattanut, piti suuntautua muuhun. Tässä kohdin olen nyt kirjaa.

C:n kanssa keskustelin tänään Ramsayn suvusta. C muisteli isoisänsä tunteneen jonkun Ramsayn, mutta uudempaa sukupolvea kuin Anders, joka syntyi 1832. Oliko Anders Ramsay naimisissa, siitä ei minulla ole tietoa, en muista lukeneeni. Minulla on vielä kolmas osa kesken ja neljäs kokonaan lukematta. C nimittäin ehdotti, jos hänen isoisänsä olisi tuntenut Andersin pojan. En usko. Ramsayn suku on laaja. Kyllä heistä joku on tuntenut varmasti C:n isoisäpatruunan.

Ihailen näitä vanhoja sukuja, jotka ovat yhä olemassa. C:n suku aateloitiin 1400-luvulla (taisin jossain yhteydessä panna pari sataa vuotta nuoremmaksi aatelissuvuksi). Sukujen edustajat ovat menettäneet glamouriaan vuosisatojen saatossa, verojakin pitää maksaa, eikä nykyään kartanon alustalaiset kanna maansa tuotteita taksvärkkinä. Kartanoista on tehty nykyajan vaatimuksia täyttäviksi hotelleiksi ja muiksi virkistyspaikoiksi, maat vuokrattu, vaikka itse kartanorakennus olisi suvun omistuksessa. Enää ei ole samaa loistoa kuin vielä 1800-luvulla. Moni kamppailee taloudellisissa vaikeuksissa, velkaakin. Ei-aateliset ostavat kartanoita, viimeisetkin rippeet arvokkuudesta ja ylellisyydestä katoavat. Vanhat esi-isät hävinneet salien seiniltä, eikä lakeijat ja palvelijat enää hyöri ympärillä. Tallissa on autoja, vaunut myyty, hevosia vain ratsastusta varten. Suuret tanssiaiset ovat historiaa ja sukujen nuori väki nai rahvaan puolelta. Näin pääsi vuonna 2015 kuollut kuvanveistäjä Laila Pullinenkin Ramsayn sukuun. Meni naimisiin neurologi Carl-Magnus Ramsayn kanssa. Pullinen asui Nissbackan kartanossa Vantaalla. Siellä on Laila Pullisen veistospuisto siinä osassa kartanon puistoa, joka vielä on jäljellä.

METROASEMIEN KOMMERVENKIT

En löytänyt hissiä Itäkeskuksen  metroasemalla. joka menee laiturille, jonne tulee juna keskustaan. Löysin. Mutta kun en mennyt kuin Hakaniemeen, niin taas oli uusi ympäristö. Kävelin käytäviä pitkin metroasemalla, jossa luki "ulos". Koneportaita aina vaan ylöspäin ja minä niitten mukana. Ulos pääsin kaikkialla muualla kuin Hakaniemen torilla eli jossakin kaukana. Ei kun rullautumaan kohti hallia ja kampaamoa, jonne olin alun perin matkalla. Myöhästyin, mutta kampaaja T oli ystävällinen ja valehteli, ettei se mitään haittaa. Sitten rentouduin ja antauduin nautinnon valtaan. Kotiin päin oli helpompaa. Löysin torilla jopa oikean aukon, josta alas metroon. Luoja, koska oikein opin nämä kuviot??

Joko tänään tai ensi viikolla olisi taas menoa. Nyt tiedän metron ja rautatieaseman. Sieltä pitäisi ottaa jonkinmoinen ratikka, jolla pääsisin ainakin lähemmäksi määräpäätäni Etu-Töölössä. Ajattelin kakkosta. Minne se menee? Minullehan on tuttua vain kolmonen ja nelonen. Loppumatka kaiketi pitää kävellä. Saas nähdä, ehdinkö samana päivänä kotiin. Tämä on niin stressaavaa, kun ei osaa. Enkä ikimaailmassa kehtaa kadunkulkijalta kysellä kuin joku ekakertalainen Stadissa. Mähän olen kolmatta polvea ja paljasjalkainen, herranen aika. Mutta kun täältä idästä asti lähtee, niin kaupunki on koko ajan kuin nurin päin. Tai takaperin.

Eilen istuin muslimirouvan vieressä metrossa. Enkä perääntynyt. Minua kyllä katsottiin ja pidettiin ehkä varsin rohkeana. Eikä yhdessäolo siihen päättynyt, rouva tuli samalla pysäkillä metrosta mustat helmat vain heilahtaen. Tämän jälkeen erkanimme. Minä lähdin etsimään ylös- ja ulospääsyä Hakiksen metroaseman labyrintistä. Muslimirouva käveli tottuneen ja määrätietoisen oloisena. Olisi ehkä ollut hyvä seurata. Mutta se olisi näyttänyt hiukan omituiselta.

METROLLA STADIIN

Tänään suunnitelmissa metroajelua. Ihan "Helsinkiin" asti. Olen vähän innoissani. Ensimmäinen kerta sitten marraskuun. Näin sitä on mökkiinnytty tänne itään. Huomiseksikin olen laatinut ohjelmaa. Siihen myös kuuluu metrojuna. Tätä naputellessa aamutuimassa ei ainakaan vielä luvattua talvimyrskyä kaikkine sademuotoineen ole tullut. Ihana musta asfaltti kaduilla kiiltää sulaneen lumen ja jään jäljltä. Näyttää taas kaupungilta.

Olen öisin valvoskellut. Eilen otin nukahtamispillerin ja se tepsi. Nukuin ihanasti ja näin entisestä työtoveristani unta. Oli taiteilija luonnoltaan, boheemi ja jakoi ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joista tykkäsi ja niihin, joista ei. Minä kuuluin yllättäen siihen ensimmäiseen. Hän kävi mökilläkin ja me teimme sitä kaikkea, mikä kuuluu mökkielämään paitsi puitten hakkaamista. Puolestamme ajelimme mekin aikanaan hänen kesäpaikkaansa, joka oli samalla synnyinkoti. Huoneen seinät katettu itämaisilla matoilla. Oli pehmeää, kotoista ja lämmintä. Puhuimme taiteesta. K on nyttemmin poistunut riveistämme. Moni jäi häntä kaipaamaan.

Eilen pilppusin juureksia minulle uutuutena myskikurpitsa. Sekaan vaan tuttujen joukkoon. Uunijuureksista tuli niin hyvää, ettei muuta kaivannut ja ahmin melkein koko pellillisen. Jääkaappiin jäi vielä raaka-aineita seuraavaa satsia varten.

Anders Ramsay tutkii nyt Italiaa laajemmalti. Käy Veronassa, Venetsiassa, Firenzessä ja Milanossa. Niissä minäkin. Veronassa seisoin Romeon ja Julian parvekkeen alapuolella tuntien muitten turistien lailla suurta romanttista ihastusta. Ei ehkä kyseenalaistanut kukaan totta vai tarua. Ramsayn mukaan italialaiset uskovat rakkaustarinan todenperäisyyteen ja loukkaantuvat syvästi, jos joku epäilee. Minä olin nuori ja rakastunut, uskoin vakaasti. Sanotaan kirjailijoiden ammentavan vaikutteita todellisesta elämästä. Miksi ei Shakespeare? Ramsay kertoo  nähneensä Helsingörissä Hamletin haudan ja kertoi olleensa vahvasti skeptinen. Niin nytkin Veronassa.

VESIKELI KURAKELI

Lukemassani neljän osan kirjasarjassa "Muistoja lapsen ja hopeahapsen" kirjailija Anders Ramsay on Roomassa. Capri, Sorrento ja Napoli jäivät taakse. Ramsay käyskentelee Rooman raunioilla, kuvittelee palatsien loistoa niiden rippeissä, kristittyjen vainoa, elämää ja kuolemaa. Kuulee korvissaan kansan riemua, kun Colosseumin areenalla taistellaan mies miestä vastaan ja villieläimet raatelevat kristityn kappaleiksi. Kansa osoittaa suosiota huvittuneena. Pari sataa vuotta kauheutta kesti, kunnes kristinusko voitti ja Kristus tunnustettiin koko Rooman valtakunnassa, kertoo Ramsay. Hän siirtyy pois näistä muistoista ja menee Palatinuksen kukkulalle. Ei näy palatseja, ei Neron tai Caligulan. Raunioita, soraläjiä, aikojen kulumaa, ilman ja veden tuhoa, vuosisatojen hävitystä. Upeat palatsien puutarhat ja viiniviljelykset poissa, temppelit tuhoutuneet. Ramsay yrittää kaiken keskellä nähdä mielikuvituksen siivin elämää ajanlaskumme alussa pari tuhatta vuotta sitten. Onnistuuko Ramsay? Siitä luen myöhemmin.

Katselin eilen ikkunasta, mitenkä  kotikatu tässä edessä muuttui pieneksi joeksi. Likaista sohjoa, kuravettä ja hiekoitussoraa ympäriinsä. Onneksi olin edellisenä päivänä kaupassa. Nyt saa suojakelillä varoa kuran saamista päällensä ohikiitävän auton pyöristä. Itse opin muutaman kerran jälkeen ajamaan varoen lätäköissä ja ottamaan jalankulkijat huomioon. Onhan se niin hienoa kun kura lentää korkealle ja pitkälle. Jonkunlaista machoilua sekin. Kuten se myös, että pitkillä tieosuuksilla ohitetaan toinen auto ja käännytään aivan eteen roiskuttaen tuulilasi täyteen kuraa. Olisikohan sillä jotain tekemistä sen kanssa, että ohittajalla on usein penis?

Kävin eilen partsilla ja raahasin yhden pienen pöydän makuuhuoneeseen. Sain sen päälle sekä siinä olevalle alahyllylle esineitä, jotka ovat paikkaansa etsineet. Kyllä tämä tästä. Uurastukseni jälkeen maistuivat paistetut perunat samoin paistettujen kevätsipulien ja Kivikylän bratwurstien kanssa. Kaiken päälle lätkäisin vielä paistetun kananmunan. Siinäpä paistettua. Lisukkeena oikeita suolakurkkuja, jota olen himoinnut jo jonkin aikaa. Sattumoisin huomasin kaupassa kurkkusammion. On se hyvä kauppa, vaikka ei siellä olekaan parilakalkkunaa. Kauppakeskuksen Stockmannin Herkussa on, mutta sinne on niin jumalattoman pitkä matka. Vaatii suunnitelman.

Tykkään tietokilpailuista. Eilen HS oli laatinut kilpailun historian merkkihenkilöistä. Piti tunnistaa kuvasta ja minätyttö tunnistin 20/25 ja se oli minustakin aika hieno tulos. No, viisi meni pieleen.

PAISTETTUA TOUKKAA, OLKAA HYVÄ

Olipa retki kauppakeskukseen eilen! Tarkoittaa, että kulku hankalaa lumessa  ja osin sohjossa. Oli aurattu ja ei ollut aurattu. Rollaattori hyppeli kuin jänis, luisteli ihan itsekseen väärään suuntaan koettaen vetää minua perässä. Pääsin kuitenkin kunnialla perille ja pois ja piti oikein huokaista kotiovella. Riisuin nopeasti takin ja saappaat ja niine hyvineni menin pitkäkseni muutamaksi minuutiksi. Sitten vasta tyhjensin kassit ja täytin jääkaapin sekä panin pakkaseen ne, mitkä sinne kuuluivat. Ja taas huilasin. Lounas vasta iltapäivällä myöhemmin ja sekin suoraan Saarioisen lautaselta, lihakeittoa.

Tuli taas mieleen, mitenkä helposti saa ruokaa nykyisin nekin ihmiset, jotka eivät itse laita. Ennen vanhaan tämmöistä palvelua ei ollut. Kaikki itse alusta asti. Ei Saarioista tai muita "kotikokkeja", ei puolivalmiita mitään, ei pussikeittoja, ei pakasteranskalaisia, ei hampurilaisia, ei pizzoja tuotu kotiin. Ja pärjättiin! Tämä oli minun lapsuuttani.  Oli meillä palvelija aikaisemmin, kuten monessa keskiluokkaisessa kodissa siihen aikaan. Laittoi ruuan ja siivosi, kaupassa kävi. Valmistavaan kouluun mentyäni palvelijaa ei enää pidetty. Sain avaimen kaulaan ja minusta tuli itsellinen iso tyttö. Osasin pestä perunat ja panna ne kiehumaan. Nykyisin saa valmiiksi pestyjä ja jopa kuorittujakin! Kyllä nykyaika hemmottelee. Ja näin meistä tulee uusavuttomia niin että paukahtaa.

Televisiossa (missäpä muualla) oli ohjelma hyönteisaterioista. Olen joskus miettinyt, maistaisinko irvistelemättä esimerkiksi vaikka paistettua toukkaa, joka näyttää yhä toukalta?  Tuttaville olen sanonut, jotka eivät maistaisi, että syömmehän me sammakoita, rapuja, simpukoita, eläviä ostereita, raakaa kalaa, äyriäisiä. Mikä siis ero? Muheva toukka, hampaissa ratiseva sirkka, ohut mato, makea muurahainen. Suuhun vaan. En ole maistanut, mutta voisin yrittää ainakin sen sirkan kanssa. Maailmaan, jos on olemassa, tulee aika, kun ihmiskunnan on hyödynnettävä ravinnokseen ja proteiinin saamisekseen kaikkea mahdollista. Monissa maissa tämä on jo jokapäiväistä pakkoa. Eikä se kai länsimaisessa kulttuurissa ole kuin tottumuskysymys. Jos vadelman sisällä on ollut vattumato, olen aivan varmasti suuhuni sen pannut epähuomiossa. Ei puskissa jokaista marjaa tule peranneeksi. Vasta kotona suurimmat ötökät pois. Mutta en ehkä tohtisi kaivella juuristossa ja ahmia suoraan suuhun valkoisia, kiemurtelevia, eläviä, lihavia toukkia, joita jotkut kansat herkkuna pitävät. Miten ja mitä tulemme tulevaisuudessa syömään, se jää sen ajan nähtäväksi.

BONGO BONGO BONGO

Jälleen kerran jämähdin sohvannurkkaan ja lähdin jokiajelulle kauaksi Afrikkaan Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin kanssa. Kun jotain elokuvaa  katselee monta kertaa, näkee aina semmoista, jota ei aiemmin ole huomannut. Kiinnittää huomion pienen pieniin nyansseihin ja nauttii erilailla kuin ennen. Veipä taas mukanaan John Hustonin elokuva Afrikan kuningatar (1951). Eikä yhtään vieläkään maistunut ummehtuneelta. Ja kun ei juoni ole kuoleman vakava, vaikka henki kurkussa koskia lasketellaan, niin minä kovasti tykkään. Huumoria pitää aina olla. Kun vielä tietää elokuvan onnellisen lopun, ei tarvitse jännittää. Happy end.

Muuten sunnuntai meni jotakuinkin lorvaillessa. No, hiukset pesin ja sitten taas suihkun jälkeen kiireesti yöpaitaan ja aamutakkiin. Kaalikääryleitä otin pakkasesta ja keitin pari Siikliä, salaatin väsäsin. Istuin keittiön pöydän ääressä syömässä ja katselin tiuhaa lumisadetta. Tänään rohkeasti kauppakeskukseen. Alkaa ruoka loppua.

C soitti ja kehuskeli piikkien erinomaisuutta kenkien pohjissa. "Eiks sulla ole", ihmetteli. No ei, vastasin. Ei ole koskaan ollutkaan. Minusta ne vaikuttavat hankalilta, kun ehkä pitäisi aina sisälle mentyä ottaa pois. Kaupoissakin. Ja kun en yleensä ole kaatuilevaa sorttia, nykyisin vielä rollaattori tukena. Sitten puhuttiin veroprosenteista, minulle ajankohtaisesta perunkirjoituksesta, mutta sanallakaan emme puuttuneet turvapaikanhakijoihin. Ihme kyllä. Afrikan kuningatarta ei aikonut katsoa, kun on "nähnyt sen ennen". Kaikki on nähty "ennen", mitä elokuvia tv:stä tulee. C onkin enemmän dekkarinaisia. Nyt lukee jotain 800-sivuista. Miten rikoksista voi niin pitkästi tarinoida ja kun kuitenkin hovimestari on syyllinen?

Olen minäkin aikoinani lukenut dekkareita. Christietä, Simenonin Maigretteja, näitä vanhoja. Sitten ne jäivät, kun tv alkoi suoltaa salapoliiseja ruudun täydeltä. Nyt on sitten Hercule Poirotkin kuollut. Veti viimeisen henkäyksen toissa viikolla. Perjantait ovat heti tyhjempiä uutisten jälkeen illalla. Mistä erityisesti pidin, oli komisario Morse. Sarja televisiossa 1987-2000 ja Morsea näytteli englantilainen John Thaw (1942-2002). Sympaattinen ja sivistynyt poliisimies, joka rakasti klassista musiikkia.

Että tämmöisiä mietteitä tänään.

ROSKAT JA ROLLAATTORI

Naapurit ovat nähneet minun vain joko roskikseen menossa tai sieltä tulossa rollaattoria lykkien. On ehdotettu, että alkaisin pitää rollaattoria ensimmäisen kerroksen varastossa. Luulevat apuvälinettä vain roskien kuljetusta varten. Parille olen jo selittänyt tarvitsevani sitä kotona sekä ulkona ja se on tuikitarpeellinen liikkumisessani. Noin sitä muut erehtyvät, kun en ulospäin näytä varsin vaivaiselta.

Viikko jälleen takanapäin. Alkavalla terästäydyn, on mentävä muuallekin kuin roskikselle. Olenkin taas muutaman päivän ollut laiskana, lukenut, puuhastellut läppärillä ja katsellut televisiota. Eilen paistoin pannukakun ja veivasin hernekeittopurkin auki. Soppa maistui ilman meiramiakin.

Anders Ramsay on siirtynyt Pariisista Caprille, Sorrentoon ja Napoliin. Missään niistä en ole ollut. Italiani on jäänyt aina Toscanaan. Ramsayn ollessa Caprilla, siellä ei vielä näkynyt Axel Munthen huvilaa. Se tuli myöhemmin joskus 1875. Maisemat kiehtoivat molempia herroja yhtälailla ja rakkaus saareen syttyi. Ja kumpikin kertoo tunteestaan kirjassaan. Mikä siinä Caprissa oikein on, kun kaikki siitä hehkuttaa?

Sataa lunta ja lauhtuu kuulemma edelleen. USAn lumimyräkän seurauksia tälläkin puolella Atlanttia. On se vähän metkaa, kun siellä päin ollaan aina kaaoksessa, kun sataa lunta.  USAn presidentinkin autosaattue joutunut tiellä seisoskelemaan tuntitolkulla maan peityttyä parin sentin lumikerrokseen. Pitäisikö viedä hiukan know how´ta meiltä sinne päin? Me aina selviydymme, vaikka lunta kertyy kymmeniä senttimetrejä.

Nyt sunnuntain viettoon. Hiusten pesua ja sen sellaista. Hyvää alkavaa viikkoa  meille kaikille.

  

KOTIELÄMÄÄ AAMUTAKISSA

Kyllä vaan. Elisa hyvitti laskun ja hyvin nopeasti sähköpostissa. Anteeksi ei tietenkään pyydetty. Kuinka paljon tehdään tämän kaltaisia virheitä, eikä välttämättä koira perään hauku?

Jaahas, nyt jos menee kahvilaan, on ensin otettava selvää, kelpaako käteinen raha?  Ainakin pari kahvilaa Helsingissä on siirtynyt kokonaan korttimaksuun. Vastustan, vastustan jyrkästi. Tapa siksi, ettei kahvilan henkilökunnan tarvitse kanniskella käteistä yösäilöön. Minulla on kortti, mutta maksan aina käteisellä. Vain kampaajani kohdalla saatan antaa myöten. Siellä kun ollaan myös kallellaan korttimaksun puoleen. No, onneksi ei maailmasta käteinen katoa. On maita, joissa vannotaan sen nimeen ja on maita, joissa ei tunneta muovirahaa ollenkaan. Onneksi kaikissa käyttämissäni kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa, museoissa, taidegallerioissa otetaan käteisraha vastaan. Tykkään räplätä setelien ja kolikoiden kanssa, hypistellä niitä ja säilyttää aritmetiikkataitoni. Jälkimmäinen osaaminen on monella nykynuorella lujasti hakusessa. Mitä on 7x7?  11-9? Kun kahteen lisätään kaksi, mitä siitä tulee? Viisi?

Eilen keikuin aamutakissa ja tossuissa koko päivän. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Tein kyllä jotain, ettei nyt vallan levoksi mennyt. Söin lihapullia ja perunamuusia ja hyvän salaatin. Tänään veivaan hernekeittopurkin auki. Meiramin unohdin ostaa. Huomenna avaan pakastekaapin ja katson, mitä siellä on. Ensi viikolla kauppapuotiin. Oikein paljon juureksia ja sitten laitan uunijuureksia, joka on herkkuruokaani. Puolisokin piti. Riittää sinälläänkin lounaaksi.

Anders Ramsay kirjassaan on ollut jo pitkään Pariisissa ja minä hänen kanssaan. On siroilla kääseillä ajeltu Champs-Élysées päästä päähän moneenkin kertaan, käyty Boulognen metsässä, oopperassa ja teatterissa. Vältetty visusti tavarataloja ja krääsän myyjiä, oltu taiteen parissa museoissa ja syöty hyvin. Jouluna Ramsay meni Madeleine-kirkkoon nauttimaan suuresta joulumessusta. Hänhän viipyy Pariisissa ystävänsä taiteilija Severin Falkmanin luona monta kuukautta. Falkmanin Amuriineja on Helsingin ravintola Kappelin seinillä. Mutta ei ehkä vielä hänen Pariisin kautenaan. Minäkin joskus matkoilla ollessani olen ollut katolisessa kirkossa kuuntelemassa messua. Tämmöinen protestanttikin tuntee siellä suurta hartautta. Käyn hyvin mielelläni kirkoissa, mutta ehkä kiinnostus liittyy enemmänkin maallisiin asioihin, esimerkiksi arkkitehtuuriin ja sisustuksiin. Kynttilän sytytän aina ja peitän pääni.

Guggenheimin tulemisesta Helsinkiin suitsutetaan nyt tulevilla työpaikoilla. Työllistää se. Mutta mitä tulee meille maksamaan? Onko kiinnostuneita?  Ei taida vielä asia olla päätetty, saati rakennettu. Ehkä ei minun aikanani. Kun on tämä museokortti, niin käyn vaikka Kiasmassa täydentämässä taas kerran nykytaiteen tietämystäni. Kiasman avajaispäivänä vuonna 1998 olen siellä viimeksi ollut. Ei ole tullut mentyä, minä kun olen "vanhan" taiteen kannattaja, vaikka ihan Tukholmaan asti lähdin katsomaan 18 vuotta sitten Joan Mirón (1893-1983) näyttelyä puolison kanssa Skeppsholmenin Moderna museet´iin. Enkä ole katunut. Tykkäänhän minä  Paul Gauguinin töistä, samoin Claude Monet´sta. Erityisesti Chagallista ja ihmettelen aina, miksi Salvador Dalin laatikot ovat auki ja kellot sulavat. Ei se aina pidä olla Rembrandtia.

TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ ELISAAN

Edellisen tekstini nappasin pois. Siinä ei mielestäni ollut asiaa senkään vertaa kuin yleensä, jos nyt on tässäkään. Yhden kiukulla maustetun purkauksen tähän työnnän ja se alkaa nyt. Koskee Elisa-nimistä laitosta. Rullauduin täkäläisessä toimipisteessä aivan kyllästymiseen asti useamman kerran ja luulin asian selvinneen, kuten virkailija lupasi ja vannoi. No ei tietenkään.

Elisa pani Elisa Viihteestä lähettäen laskun palvelusta, jota en saanut, en käyttänyt. Kun sen olin aikoinaan tilannut, ryhdyin odottelemaan luvattua asentajaa, joka olisi Elisasta kotiin tuomani digiboxin asentanut ja laittanut kaiken katseltavaan kuntoon televisiossa. Ei tullut. Soitin. Ilmoitettiin, ettei semmoista asennuspalvelua Elisassa ole (?). Vein digiboxin takaisin Elisaan ja purin sopimuksen. Virkailija lupasi auliisti järjestää kaiken eli ei laskua, koska ei palvelua. Sain laskun! Soitin. Nyt sanottiin, että lasku hyvitetään, ei tarvitse maksaa. Saas nähdä.

Olen iloinen, ettei ehkä tarvitse lähteä rullaamaan Elisaan tässä pakkasessa, joka näillä kulmilla on viisitoista astetta, vaan sain asian lopultakin ja ilmeisesti hoidettua puhelimitse. Nykyisin sekin on työn ja tuskan takana. Joutuu puhelimessa odottamaan ja kuuntelemaan musiikkia pitkiä toveja automaatin aina välillä ilmoittaessa "vastaamme puheluusi mahdollisimman pian". On myös laitoksia, jonne pitää hiki hatussa näpytellä omaan puhelimeen numeroita selvittääkseen mitä asia koskee. Sitten odotellaan. Odotellaan loputtomiin. Ennen vanhaan sulka....  kynä- ja paperiaikaan hoituivat asiat nopeasti joko paikan päällä tai nykyistä näppärämmin puhelimitse. Tänä aikana ei enää.

Päivittäin olen ahkeroinut kotona, mutta parvekkeeseen ja siellä oleviin ja kellariin meneviin tavaroihin en ole kajonnut. Patteritkin ovat lämpimiä. Huolto kävi  eilen aamulla ja soittamatta, kun "Sonerassa ei kenttää", Olin siis aamukuntoinen vastaherännyt, mutta toki päästin sisälle, että saan lämpöä. Nyt sitä piisaa. Tämä huollon edustaja ihmetteli, mitä edellinen huoltomies oli tehnyt, kun "neula termostaatissa edelleen jumittunut". Kielii vähän tämän ajan sinne päin-tekemisestä. Onhan tähän totuttu.

L ja A lähtevät kuumaan Afrikkaan, vaikka syksy siellä tulossa. Taatusti lämpimämpää kuin meillä nyt. Onnelliset!

TUOKSUKYNTTILÖIDEN KIROT

Tuoksukynttilät saattavat aiheuttaa syöpää, kertoo tutkimus Ainakin ne aiheuttavat minulle päänsärkyä. En koskaan osta, mutta joskus saan ja siinä onkin sitten tenkkapoo, miten pääsen siitä loukkaamatta ketään eroon. Olen pitänyt visusti paketissa jonkun aikaa ja sitten heivannut roskikseen. Äiti opetti, ettei lahjaa  saa antaa pois tai muuten yrittää päästä eroon. Näin on kuitenkin ollut tehtävä vuosien varrella. Päänsärkyä en siedä edes kohteliaisuussyistä. Toinen säryn aiheuttaja on liian voimakas parfyymin tuoksu. Minusta hajuvesi pitää vain aavistaa, sen tuoksu vienona leijailla. Ei niin, että siitä jää jälkeen päiviksi voimakas haju paikkaan, jossa hajuvettä käyttävä on käynyt. Vaikka parfyymi olisi merkkituote ja kallis, liian vahvana sen tuoksu vaikuttaa halvalta.

Eilen taas ahkeroitsin. Sain paikoilleen jotain pientä ja vähän suurempaakin. Kun sulloo, niin mahtuu. Kunhan lämpenee, pääsen parvekkeen kimppuun. Pitää käydä katsastamassa kanakoppi kylmävarastossa, viedä sinne tällä hetkellä tarpeetonta tavaraa, joka ei häiriinny pakkasesta tulevina talvina. Minullahan on tarkoitus jäädä tänne kaikesta huolimatta asumaan. Öisin kyllä näen päiväunia, että kotini on jossain muualla ja minä sen mukana. Ja että ulos mennessä tuoksuu meri, lokit kirkuvat ja rantavedessä on sorsayhdyskunta ainakin kesällä. Enkä  käytä rollaattoria ja minulla on yhä puoliso vierelläni.

Olisi taas lähdettävä pankkiin. Minulla on sopimus e-laskuista ja nyt pankki on siirtänyt erään liikeyrityksen laskun lähettämisen niin, että se ilmaantuu sähköpostiini ollen sieltä kaivettavissa ja maksuun pantavaksi. Samaisen pankin ja liikeyrityksen kanssa on kauan ollut sopimus e-laskusta, joka maksetaan automaattisesti tililtäni. Yritin saada järkevää selitystä puhelimitse, mutta pankin asiakaspalvelu vaatii henkilökohtaista käyntiä, Eikä siinä auta näemmä ei pakkanen eikä vaivainen kulku apuvälineen kanssa. Panen tänään kovan kovaa vastaan jälleen puhelimessa ja vaadin maksuasian saattamista entiseen malliin.

PANKISSA ON TUNNELMAA

Pankissa istuessani odottamassa vuoroani näin leninkiin pukeutuneen miehen korkeakorkoisissa talvisaappaissa. En kehdannut katsella sen pitempään. Suoraryhtisenä käveli korot kopisten, istuutui tuolille ja haki kahvia automaatista. Ulkomaalaistaustaisia henkilöitä niin ikään jonottamassa virkailijan puheille pääsyä, joukossa jopa joku suomalaiseltakin näyttävä. Istuin siinä katselemassa ihan mielelläni, koska minulla oli jälleen hyvin nukutun yön jälkeen hyvänoloinen päivä. Moni oli kyllästynyt odottamiseen ja paikalta poistunut. Vuoroni tuli varsin nopeasti. Köpittelin pitkin Itiksen käytäviä ja koneportaita alas ruokakauppaan. Pakkaset saavat tulla, ei tarvitse kauppaan mennä. Mitä varten hissit pannaan usein aivan piiloon? Aina saa etsiä ja kysyä. Nytkin pankin toiseen kerrokseen menevä hissi oli aikamoisessa syvennyksessä nurkan takana. En olisi kysymättä ikinä löytänyt. Ja sekin umpiohissi, mutta ei onneksi yhtään kompuroinut kulkiessaan.

Vierastan vielä, vaikka itse olen muutaman kerran käyttänyt blogissakin, leski-sanaa, tätä nimitystä. Tarvitsin pankista perunkirjoitusta varten paperin. Virkailija kysyi "oletteko te vainajan leski?". Katsoin häntä murheellisena ja myönsin olevani. Kaisa Häkkinen etymologisessa sanakirjassa selittää sanan alkuperää. Suomen lähisukukielissä saman kaltainen nimitys, karjalan kielessä, viron, vatjan, vepsän... Sanavartalon alkuperä tuntematon. "Leski" käytössä Agricolasta lähtien. Veijo Meri Sanojen synty-teoksessaan ei puhu "leskestä" mitään. Sanana "leski" ei minun korviini kuulosta kauniilta. No, sanan merkityksellä lienee syy siihen. En pidä läski-sanastakaan. Siinäkin lievässä antipatiassa tunneseikka. Yhtä kaikki, leskihän minä olen ja vielä oikeastaan läskikin.

Vaikka ahkerasti aurataan, rollaattorin lykkiminen käy työstä. Pyörät hypähtelevät kokkareesta toiseen, kuopasta kuoppaan, vaikka mitenkä huolellisesti eteen katselee. Joku rontti oli parkkeerannut jalkakäytävälle suojatien eteen autonsa. Jouduin taistelemaan tieni paksussa lumessa. Tässä pihassa lumi taas kasattu vieraspaikoille. M ei saanut autoaan parkkeerattua. Kertoi harmistuneena tänne tultuaan toissapäivänä. Minulla ei enää näitä pulmia ja siitä en voi olla kuin pelkästään iloinen. Vuosikausia kamppailin lunta ja piittaamattomia kuljettajia vastaan. Sitten puolison ollessa jo pyörätuolissa hankin autoon invalapun, muta liian usein oli terve kuljettaja pannut autonsa invapaikalle. Toivoin aina koko sydämestäni, että se väärin tehnyt kuljettaja joskus itse ehkä pyörätuolia käyttäessään saa tuta miltä tuntuu joutuessaan rullautumaan paksussakin hangessa matkojen takaa jonkun piittaamattoman ihmisen takia. Muistuisiko mieleen oma välinpitämättömyys?

Olen etuajassa aina sesonkiruokien kanssa. Laskiaispullat syöty ja nyt myös Runebergin tortut. Pian ilmestyvät mämmiropposet kauppaan, mutta niihin en kajoa. Tulee mieleen aina ystävälliset amerikkalaiset, jotka nähdessään suomalaisilla pula-aikana mämmiä lautasella, järjestivät nopeasti Suomeen ruoka-apua.

RUUSTINNAN VIERAILU

Iltapäivä eilen kutvahti mukavissa merkeissä ruustinnan kanssa. Taisi kuitenkin olla niin, että minä olin enemmän äänessä. Vastoin siis kaikkia seurustelusääntöjä. Istuimme kotoisasti keittiön pöydän ääressä. Tiputtelin kahvia, tarjoilin voileipiä ja appelsiinikakkua ja kaikki gluteenittomasti. Myöhemmin hedelmäsalaattia jäätelönokareilla koristettuna. Muistelin puolisoa, koska hänkin mieheni hyvin tunsi. Hän halasi ja minä itkin. Kerroin siitäkin, että usein iltaisin kuulen puolison yskäisevän, kuten niin monesti tietysti tekikin ollessaan vierelläni. Ruustinna sanoi puolison tulleen luokseni. Itse uskon mieluummin omaan mielikuvitukseeni ja kaipaukseen. Sekä vuosikymmeniä kestävään aikaan, jolloin puolin ja toisin yskäistiin. Äänet ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi mieleen ja muistiin. Satoi hiljalleen lunta, kun ruustinna lähti. Viimeiset halaukset ja lupaus, että keväällä tapaamme jälleen. Hän on hyvä ystävä.

Soitin huoltoon. Patteriasia edelleen aktuelli. Huoltomieshän kävi kerran ja sai patterit hetkellisesti lämpiämään. Sitten kylmenivät ja siitä asti ovat kylmiä olleet, paitsi keittiössä. Tänä aamuna tunsin viileyden luihin ja ytimiin asti. Huolto lupasi lähettää miehen. Kokemuksesta tiedän, ettei ehkä lähipäivinä. Kunhan joskus.

Viime yön nukuin hyvin. En edes lukenut Ramsayta. Se on paksu kirja, hyvää paperia ja painava. Epämukava pideltävä vuoteessa. Joskus minulla on ollut lukuteline mahan päällä. Minnehän sekin joutunut vuosien saatossa? Onko semmoisia enää nykyaikana? Ramsay tässä sarjan toisessa osassa on jättänyt hilpeän ylioppilaselämän taakseen ja hoitaa kartanoaan sitä ja sen toimia kartuttaen raudan valmistukseen asti. Hankki siihen aikaan "uutuuden" eli teräksen muokkaamisessa tarvittavat valssauslaitteet. Ennen sekin työ tehtiin käsin hakkaamalla. Nyt Björkbodassa oli oikea rautatehdas. Ramsay niin kotiutunut maaseudun elämään, että Helsinki-reissut olivat enää harvassa. Ystävänsä taidemaalari Severin Falkman muuttanut Pariisiin. Kesät kutsuvat Suomeen ja Anders Ramsayn vieraaksi Björkbodaan.

PALKINTONA LASKIAISPULLA

Ei lumisadetta. Katu ja jalkakäytävät aurattu. Heräsin aamuyöstä kolinaan ja se oli hyvää kolinaa, kun auramiehet puhdistivat lumet pois, että päästään kulkemaan. Rollaattorin kanssa olisikin melkoisen hankalaa, vaikka siinä ei aivan pieniä pyöriä ole ja on tarkoitettu myös ulkokäyttöön.

Ahkeroin eilisen päivän ja olin tyytyväinen saavutuksiin. Keittiö näyttää suorastaan eri fiiniltä. Raahasin partsille tyhjiä laatikoita, laitoin yhden verhon olohuoneeseen ja siinä olikin hommaa. Piti välillä tulla tikapuilta alas ja vuoteeseen lepuuttamaan lonkkaparkaa. Kädetkin väsyivät. Mutta kun pitkän uurastuksen jälkeen sain tehtyä, tuntui hyvältä ja olin ansainnut laskiaispullan. Lämmitin maidonkin. No, ja Ruotsistahan  tämä pulla (semla) on meille tullut, tosin kai sinne taas Saksasta. Ennen pidin mantelimassasta pullan sisällä, mutta nyt tykästynyt hilloon. Toisaalta molempi parempi. Kovin monia en yleensä syö ja kun sitten laskiainen koittaa, en yhtäkään enää, enkä edes hernesoppaa. Sitäkin tullut itse joskus laitettua, nyttemmin veivaan purkin auki. Jaahas, voisinkin kuitata yhden päivän lounaan hernekeitolla.

C soitti ja valitti asuntonsa kylmyyttä. Monella on lämmitys pielessä kerrostalossa. Minullakin osittain. Huoltomies kävi ja sai muut patterit lämpimiksi paitsi yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessa. Onneksi on semmoinen kattoon asti kuuma putkipari, joka lämmittää. En palele. Jos kuitenkin pukkaa taas paukkupakkasiksi, sitten voi olla jo toinen meininki. C:llä alkaa remontti talossa ja hän on ottanut taulut seiniltä, astiat kaapeista ja muut tärinäarat niin ikään. Asua voi rempan ajan, ei kajota asuntoihin, mutta ulkoseinät kuulemma paksunnetaan. Kuinka Suomen oloissa voidaan rakentaa liian ohuita seiniä asuinrakennukseen? Ennen muinoin ainakin linnoissa ne olivat metrisiä. Holotna oli silti. Suunnattoman suuri takka lämmitti, ja ihmisillä paljon vaatetta päällä.

LUNTA MYRÄKKÄVOIMIN

Eilen siis Itiksessä ja aivan uudella alueella. Saan vieraakseni keliakiaa sairastavan ystävän. Hapuilin ruokakaupan gluteenittomalla osastolla tietämättä mistään mitään. Vieressä oli rouvashenkilö, joka tottuneesti valitsi paketin sieltä ja toisen täältä. Yleensä en vieraille ihmisille kauppapuodissa puhu, mutta nyt tuntui siltä, että vieressäni oli keliakian asiantuntija. Kerroin olevani ummikko ja koko keliakia uppo-outoa. "Mitä nää kaikki oikein ovat?" Luin itsekin pussien ja pakettien kyljistä tietoa ja ostin keksipaketin. Sitten tahdoin tietää, onko olemassa gluteenitonta leipää? Rouva neuvoi leipäosastolle, jossa myyjä neuvoi eteen päin. Ostin kaikenlaisia leipiä, makeitakin. En ole ikinä maistanut. Aion tehdä voileipiä kahvin kanssa, on kahta lajia kakkuakin ja sitten hedelmäsalaatin myöhemmin tai päinvastoin. Vähän jännittää tämä gluteeniton tarjoilu! Ja mitä mä teen kaikella sillä, mikä jää yli?

Odotin Itis-reissulta raikasta ja kylmää tuulta kuuden pakkasasteen kera. Yhden kerran hulmahti tuulinen, kolea ilmavirta ylitseni ja olin iloinen, että olin pannut lammasta päähäni. Asiakkaita riitti, vaikka joulu oli justiinsa ja kinkkuakin vielä monella. Kuljin nyt jo melkein tottuneesti tässä suuressa ruokakaupassa, jossa myydään muutakin meikeistä astioihin, kukkiin ja kirjoihin. Kassajono oli pitkä ja kassaneiti kysyi "panenko marjat pussiin". Kyllä kiitos, mielellään, vastasin minä. Hän pani. Maksun yhteydessä kysyi plussakorttia. Ei ole, enkä ole aivan varma, mikä se on ja mitä sillä tehdään. Tuleeko pisteitä? Pitäisikö jostain hankkia, kun muut jonossa katsovat minua hämmästyneenä sillä ei ole plussakorttia-ilmeellä? Kai kortti on edullinen, kun se on "plussakortti". Plushan tietää aina hyvää. Jos valmistavassa koulussa oli plus (+) arvosanan perässä, oli se äärettömän mukavaa ja vahvasti mieltä nostattavaa. Tiliotteessa jostain syystä on minulla enemmän miinuksia (-), siis menoja kuin plussia (+), siis tuloja.

Katselen tässä samalla nyt aamulla ikkunasta ulos. Mitä näenkään? Näen hirmuisen lumimyräkän, jota tuuli paiskoo mielin määrin  kinoksiksi asti. Kuka peijooni toivoi tässä aiemmin lunta? Hangosta Haminaan tupruttaa ja Helsinki on tulilinjalla. Tää ei oo yhtään kivaa. Onko koko Itäkeskus uppeluksissa. Löytääkö vieraani huomenna perille ja lähteekö edes yrittämään?

KAIPUU "HELSINKIIN" TAI EDES ITIKSEEN

Eilen laiskotti, en tehnyt mitään. No, ruokaa laitoin. Ja söin.  Sain mieluisan puhelun vanhalta ystävältä. Juttelimme kauan. Omista asioista. Maailman asioista. Ihmettelimme sitäkin, miksi pitäisi rakentaa suuri moskeija Helsinkiin?  Minareetista kaikuu kutsu viisi kertaa päivässä rukoushetkeen. Tottuvatko naapurit? Joitakin ystäviäni, joiden hotelli on ollut matkoilla minareetin varjossa, huudot ovat häirinneet. Hanasaaren kutsut eivät tänne yllä, mutta Kalasatamaan ja Merihakaan saattaa kuulua. No, ei moskeijaakaan ihan päivässä rakenneta ja asiaahan vielä harkitaan.

Minun pitäisi käydä "Helsingissä". Katselen mieli täynnä haikeutta jääkaapin ovessa olevaa magneettikuvaa ratikasta. Metrossa ei ole ratikan tunnelmaa, jos ratikassa liioin linja-auton. Tämä linja-auton tunnelma tarkoittanee niitä vanhoja linjureita. Niillä matkustettiin Helsingin nykylähiöihin, jotka olivat ehtaa maaseutua ja vasta joskus 1940-luvulla liitettiin Helsinkiin. Nyt hurautetaan omalla autolla, bussilla tai metrolla ja johonkin ratikallakin. Niin, siis Helsingin matkaa haikailen Stockmann etupäässä ajatuksissa. En ole ollut sitten marraskuun. Ehkä jonain reippaana päivänä hilaudun metroon, istuudun junan oranssin väriselle penkille ja jään pois Rautatien asemalla. Ylös ja ulos: olen kotona!

Tänään Itikseen. Kertynyt hankittavaksi jälleen yhtä sun toista. Kyllä yksin eläjälläkin on tarpeita, ihan arkisia välttämättömiä. Tietysti elämäntapoja muuttamalla monen asian saisi toisin, mutta minulla pitää vielä olla pehmeä lasku tähän leskeyteeni. Ehkä joskus vaihdan kahvimerkin halvempaan, keksin mansikkamehun tilalle pelkän raanaveden ja syön oikeasti pakastimen tyhjäksi ennen kuin ostan itselleni ruokaa. Löysin kolme vuotta vanhoja kampeloita. Ne oli heitettävä pois. Voisin ruveta leipomaan ruokaleipää. Olen sitä ennen tehnyt. Pyöritellyt niin hiiva- kuin ranskanleivät, sämpylät ja  naanleivät. Mikä ettei nytkin? Pullan ja jäätelön voi surutta jättää kokonaan pois. Vai voiko? Ei enää parfyymejä, ei holtittomia heräteostoksia ja kesällä voisin opetella kulkemaan ilman sukkia. Mutta kyldyyriä en jätä!

RAMSAYN TOINEN OSA

Eilispäivänä ahkeroin entistäkin enemmän. Kiipesin tikapuilla ylös ja alas, täyttelin kaappien ylähyllyjä keittiössä. Välillä vuoteessa pitkälläni lonkkaa lepuuttamassa. Taas töihin. Kyllä tämä tästä, kesään mennessä saan valmiiksi ehkä.

Ramsayn toisessa osassa käydään 1800-luvulla Krimin sotaa, mutta se ei suuremmin Helsingin ylioppilaselämää hetkauttanut, vaikka Viaporiakin pommitettiin. Kaupunkilaiset seisoivat Ullanlinnan kallioilla näytelmää seuraamassa. Anders Ramsay sai Björkbodan kartanon omistukseensa ja alkoi tutustua tilallisen ja kartanonherran ammattiin. Ramsayn suvulla ei Björkboda enää ole, mutta tietääkseni kuitenkin yksityisomistuksessa, ehkä von Wendt-suvulla. Niin monista kukoistavista kartanoista on tullut matkailuhotelleja kaikkine aktiviteetteineen, jotkut suorastaan päästetty rapistumaan tai kadonneet uuden pytingin tieltä. Minä olen ollut puolisoni kanssa Wiurilan kartanon maissipellossa, kun ensin olimme kysyneet luvan kartanon omistajalta. Keräsimme maissia varsineen päivineen. Osa päätyi lattiamaljakkoon ja osa tähkistä pääsi kattilaan ja sitten me herkuttelimme. Wiurilakin taitanee tänä päivänä olla muutakin kuin maissipeltoja ja oikeaa kartanoelämää. Golfia, hotelli, hevosia, ravintola...

Huomenna rullauduttava kauppaan, tulee lunta tai ei. Yölläkin satoi ja eilen satoi. Nytkin sataa. Sitä tulee yli oman tarpeen. Jotkut riemuitsevat, toiset ei. "Tammikuu tapansa näyttää: pakkanen pyryn perästä, paha ilma pakkasesta."

PENTTI LINKOLAN MUSTA TULEVAISUUS IHMISKUNNALLE

Satoi lunta. Ilma lauhtunut, pakkasta edelleen. Ei vielä kevät. Avasin eilen punaviinipullon lounaani seuraksi, koska "in wine there is wisdom, in beer there is freedom, in water there is bacteria".

Katselin Juho-Pekka Rantalan Pentti Linkola-haastattelua. Olen aina Linkolasta pitänyt, vaikkakaan en kaikista hänen mielipiteistään. Muistan Linkolan joskus ehdottaneen, että kaikki ihmiset ajaisivat polkupyörällä, Linkola kun ei ole nykyvempaimien kannattaja ja luottaa ihmiskehon voimaan. Siinä hän on oikeassa, että on mieletöntä kehittyä niin, että ihmistä ei enää tarvita. Junat kulkevat ilman kuljettajaa, koneet tekevät ihmisen työt...   Siinäkin Linkola on oikeassa, että ihmiskunnan käy jossain vaiheessa kalpaten. Minäkin joskus omassa vaatimattomuudessani olen viitannut nykyisen massaliikehdinnän kansojen kesken  ennustavan tuhoa.  Ehkä olisi pitänyt tämä ylenpalttinen kehitys lopettaa tosiaankin 1930-luvun tienoille, kuten Linkola sanoi, niin maailma voisi paljon paremmin.

Uurastanhan minä. Eilenkin. Niin, että piti huilia välillä. Jos minä en mitään tee, niin kuka ihmeessä? No, olen tietysti myös hiukan raihnaistunut sitten viime muuton. Vuosiakin välissä toista kymmentä. On tietysti jarruttamassa tämä lonkkavikakin, josta en eroon tule koskaan pääsemään. Rollaattorin kanssa olen sinut, mutta en muun liikehdinnän. Rollaattori on ruotsalaiskeksintö ja sen kehitteli  Aina Wifalk 1970-luvulla. Hjärtligt tack för detta.

KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ KAIKINPUOLISESTI

Loppiainenkin oli ja se meni. Pakkasta pitelee. Peruutin kampaajareissun ja lehdestä luin metron kulun olevan epäsäännöllistä. Että tämmöistä talvea. Öisin nukun huonosti. Viime yönä olin aivan sirkeänä puoli neljän aikaan aamulla. Aikaa kulutan läppärin äärellä, lueskellen Ramsayta, liikutellen aivosoluja ja vain ollen hiljaa vuoteessa unta odotellen. Unipilleriä en aina tohdi/tahdo ottaa. S kävi eilen, tutki toista läppäriä ja kuunteli argumenttejani, miksi en vieläkään Itäkeskuksessa viihdy. Alkaa kohtapuoliin olla epäkohteliasta olla viihtymättä. Lopetan siitä puhumisen. Minusta itsestäni on kiinni. Pitää etsiä viihtymiskohteet, tutustua, hyväksyä ja ottaa Itäkeskus vastaan avoimin mielin.

Tänään suunnitelmissa tehdä jotain! Kunnon kirjoittajat, ammattilaiset sun muut, eivät tykkää huutomerkeistä tekstiin ripoteltuina. Minä olenkin ihan amatööri. Huutomerkki sentään meillä aina oikeinpäin. Espanjassa lykätään väärinpäin sekä huuto- että kysymysmerkki lauseen alussa ja oikeinpäin lopussa.  Siis aion saada tänään jotain aikaan tässä huushollissa. Kunhan saan päivän käyntiin. On vähän tahmeaa nukkumattoman yön jälkeen, mutta kyllä se tästä. Hörppään kahvin loppuun ja rullaan itseni suihkuun. Jos vaikka tauluja... Yksi vasta seinällä. Isäni maalaama.

Hetki vielä Ramsayssa. Oli se aikamoisen hilpeää elämää aatelisilla 1800-luvulla ainakin Helsingissä. Kesäisin lähdettiin maaseutukartanoihin hevospeleillä ja siihen touhuun kutvahti koko suvi. Kartanoita oli paljon. Ramsayn matkaseuraan kuului monia nuorukaisia, jotka pöllähtivät Fagervikiin ja muuallekin. Epäsäätyiset avioliitot olivat pahasta ja suvussa oli aina joku ylhäinen naisihminen, joka melkein pyörtyi kauhusta, jos joku aatelinen nai vaikka kyökkipiian. Rakkaus kun ei aina silloinkaan tuntenut rajoja.

On vielä nykyisinkin sääntöjä. Minulla on yksi paronitar (vapaaherratar) ystävänä ja kun hän aikoinaan meni naimisiin (nyttemmin eronnut) aatelittoman miehen kanssa, häneltä poistettiin paronitar-arvon käyttö. Toki hän on edelleenkin aatelinen ja paronitar, mutta jälkimmäinen vain sukuhistoriassa. Suku aateloitiin jo 1600-luvulla ja vaakuna komeilee Ritarihuoneen seinällä. Suvulla myös bastioni Suomenlinnassa. Tämmöiselle rahvaan edustajalle nämä ovat mielenkiintoisia asioita, vaikka aateluus ei nykyisin ole sama asia kuin 1800-luvulla. Ei liioin ole enää erioikeuksia kuten ennen, verojakin maksettava. Tervetuloa tavallisten ihmisten joukkoon.

ELÄIMIÄ EI OLE (OPTINEN HARHA)

Näin unta, että miehet eivät näe eläimiä. Siis heillä jonkinlainen optinen harha. Uni johtunee siitä, että luin jotain optisista harhoista. Muun muassa se ilmenee jääkarhussa. Karhun karvat ovat läpinäkyviä, mutta valon osuessa niihin, ihmissilmä näkee ne valkeina. Muitakin on. Monet linnut ovat värittömämpiä, miten me ne näemme. Valo tekee kepposet. Nyt sitten alitajuntani rakensi unen ja puolisolle optisen harhan.

Unessa yritin epätoivoisesti näyttää miehelleni riikinkukkoa. Lintu seisoi nurmikolla komeasti pyrstösulat levitettyinä. Puoliso näki vain tyhjän nurmikon. Meille tuli kinaa, koska pidin häntä suorastaan idioottina: riikinkukkohan on meistä parin metrin päässä ja vielä värikirjoa täynnä.  Ei ole, sanoi hän ja katseli minua puolestaan kuin tyhjäpäistä. Tähän päättyi uni,  emmekä päässeet yksimielisyyteen riikinkukon olemassaolosta.

Niin että todellakaan kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. M.O.T.

Kuuntelin ja katselin eilen Tamara Lundia (1941-2005) ja puolisoaan, Alexandru Ionitâ, televisiossa. Muistui mieleen aikojen takaa, kun Tamara Lund oli Suomen Teatterikoulussa ja minulla oli ilo olla katsomassa teatterikoululaisten näyttöjä. En enää muista, mistä kappaleesta Tamara näytön teki, enkä muista muittenkaan tulevien näyttelijöiden. Tamaran näyttö takasi hänelle kuitenkin ammatin. Tunsin siihen aikaan sen alan väkeä ja pääsin seuraamaan teatterimaailman tapahtumia. Muistuipa nyt mieleen kuunnellessani Tamara Lundia.

PAKKASTA PUKKASI

Tässä istun, enkä muuta voi. Ei ulos. On niin kova pakkanen ja sisällä patterit kylmät. Soitin huoltoon, lupasivat tulla, eivät tulleet. Olen varma, että termostaatti on siinä lukemassa, että on minimilämpö huoneissa, jossa voi elää ja sen kanssa on toimeen tultava, paleele tai ei. Minä palelen. Nenäkin on ihan kylmä. Jos olisin koira, se olisi hyvä merkki. Vällyä vedettävä niskaan, röijy röijyn päälle ja odotettava kesää. Tänään on kuitenkin vietävä roskat. Täällä on roskikselle pitempi matka kuin kotona Katajanokalla. On myös naapuri, joka vaanii, että laitetaan oikeat asiat oikeisiin jätelaatikoihin. Hän avaa kannet ja tarkistaa ja sitten sanoo vaikka minulle, joka en ole pannut vääriin laatikoihin. Tämä tämmöinen huolimaton lajittelu on yleistä jokaisessa talossa. Mutta jokaisessa talossa ei ole vaanijaa.

Minulla on ehkä joidenkin mielestä outo huvittelutapa öisin, kun en nuku. Panen jalan ulos peiton alta ja kun sitä alkaa palella, panen takaisin peiton alle. Se on mukava tunne.

Eilenkään en mitään erityistä tehnyt. Tosin ehkä yhden tavaralaatikon saan päivässä purettua ja tavarat paikoilleen, joita täällä ei vielä ole. Siirtelyä paikasta toiseen. Poiskin heitän, vaikka olen säästänyt. Mitä minä tuollakin teen? En mitään, kun en ole tähänkään asti tarvinnut. Hiuspidikkeitäkin kymmeniä, rusetteja ja solkia. Kuitenkin on jo vuosia ollut lyhyet hiukset, eikä niistä enää pidikepituisia tule. Pois vaan kaikki turha. Alkaa jo kyllästyttää. Olisi pitänyt jo vuosia sitten viisastua, harventaa ja poistaa. Tai sitten rakennuttaa orjatyövoimalla pyramidi itselle ja sinne  kipata aikanaan mukaan aivan kaikki hiuspidikkeitä myöten.

Eilinen ilta päättyi matkailuun. Michael Portillon mukana junassa Bodeaux´ista Espanjan Bilbao´on. Portillo on 2000-luvun Paul Theroux, joka myös matkusti raiteilla pitkin maailmaa. Läppäri vatsan päällä vuoteessa, YleAreena esille ja ei kun matkaan. Michael Portillo panee ainakin toistaiseksi vuoden 1913 George Bradshaw`n  matkaoppaan hyllyyn ja lopettaa junamatkailun tältä erää. Sarjahan näytettiin tv:ssä parisen vuotta sitten  ollen nyt uusinta. Hieno juttu.

SINUTTELU VS TEITITTELY

No niin, nyt Saksan  kirjeenvaihtaja Tiina Rajamäki kirjoittaa HS Mielipide-sivulla "teitittely on kohteliaisuutta, ei töykeyttä tai itsensä korostamista" ja minä olen täsmälleen myös tätä mieltä. Koko kirjoitusta en voinut lukea, kun viisi ilmaislukemista oli mennyt umpeen. Netti-Hesaria en ole tilannut. Minuakin kauhistuttaa tämä yleinen sinuttelu ja juuri ennen kaikkea tekoinnokkaiden ja -hauskojen puhelinmyyjien kohdalla. Tämä blogimaailma on eri maailma ja täällä on kirjoittamaton lupalaki sinutella. Näen niin ikään punaista, kun R-kioskin myyjä kysyy "hei, mitäs sulle laitetaan?" Siinä vaiheessa ei laiteta enää mitään.

Olen aiemminkin tarrautunut tähän aiheeseen blogissani ja nyt taas. En pidä siitäkään, kun minulle kaupassa myyjä huikkaa "moikka". Olen aivan varma, etten näytä enää moikka-ikäiseltä. Mikä vika on päivää-sanassa?  Itäkeskuksessa juuri olen kuullut tämän "moikka". Johon yleensä vastaan ystävällisesti "päivää" ja katson moikkailijaa suoraan silmiin. Se on tehonnut muuten.

Yleisen sinuttelun rantauduttua Ruotsista Suomeen ehkä joskus 1960-luvulla tai sen jälkeen, hävisi toisen ihmisen arvostus. Nyt ollaan liian tuttavallisia, kunnioitus on poissa. Tiedän monia nuorempiakin kuin minä, jotka vierastavat sinä - ja sä-puhuttelumuotoa esimerkiksi juuri palveluammatissa, on se sitten tiskin takana tai puhelimessa. En tunne itseäni yhtään vanhemmaksi  tai "tätimäiseksi" kuin olen, vaikka minua teititeltäisiin. Jotkut ikäisistäni ystävistäni ja rouvashenkilöistä ovat syöksyneet mukaan sinutteluun juuri sen takia, etteivät vaikuttaisi "vanhalta". Teititellä voi myös lupsakkaasti ja hauskasti, mutta teitittely merkitsee myös rajaa, jonka ylitystä hyvä tapa ei salli. Tätä mieltä minä olen. Kielikello on moneenkin kertaan pohtinut sinuttelun ja teitittelyn merkitystä tänä päivänä. Molempi ilmeisesti parempi, vaikka itse olen eri mieltä, tosin tilanteen mukaan.

Sinuttelua ja teitittelyä saman keskustelun aikana esiintyy usein. Pitäisi valita jompikumpi ja sitä käyttää. Mutta tässäkin olisi hyvä mennä sen vanhemman keskustelukumppanin tavalla. Haastattelijat hyvinkin usein kompastelevat teitittelyssä. Tapana on teititellä esimerkiksi televisiossa. Pitäisi oppia, että kun yhtä henkilöä teititellen haastatellaan, koko asia on yksikkömuodossa, myös verbit. Ei "oletteko jo ajaneet uudella hiljaisella raitiovaunulla?" Ellei ole tarkoitus kysyä monelta henkilöltä yhtä aikaa.

Sininen rouva, tapaguru Kaarina Suonperä kouluttaa palveluammatissa työskenteleviä. Hän sallii ja hyväksyy korrektin sinuttelumuodon, mutta olen aivan varma, että on samaa mieltä kanssani: jos vanhempi henkilö teitittelee, on sitä noudatettava molemmin puolin. Mitä mieltä filosofian tohtori Matti Klinge olisi, jos häneltä esimerkiksi jossain kahvilassa kysyttäisiin "otaksä kahvin kaa kans leivoksen?" Pöyristyisikö tämä tyylikäs vanhan ajan herrasmies? Mutta ei näyttäisi sitä. Ekbergin kahvilassa tätä ei tapahtuisi.

SYYTÄ YLPEILYYN

Köpittelin eilen Itikseen. Se on se täkäläinen kauppakeskus. Alennusmyynnit haalineet asiakkaita, mutta oli niitäkin, jotka olivat pakkasta paossa sisätiloissa mitään ostoksia tekemättä. Konttasin ihan perälle asti Expertiin ja Stockmannin Herkkuun. Olisin ostanut vähän jälkijunamaisesti kurpitsan, mutta halloween meni jo.  Herkun ystävälliseltä myyjältä oli mennyt ääni, että meillä oli hiukan kommunikointivaikeuksia. Yskää ei sentään ollut. Se tekee aina huonon vaikutuksen, kun ruokamyyjä köhii,aivastelee ja niistää töissä. On se niin surkean pieni tämä täkäläinen Herkku. Ja kotikadulta katsoen aikamoisen marssimatkan päässä itse kauppakeskuksessakin. Onneksi on penkkejä reitin varrella. Sähköiset pyörätuolit suhahtelevat ohitse ja meillä muilla vaivaisilla on sitten kaikenlaisia käsikäyttöisiä apuvälineitä.

Olin Expertissä pitkästä aikaa tarkkana kuin porkkana kassalla. Ostin värikasetteja tulostimeen ja hyllyn reunan hinta kertoi muuta kuin kassakone. Avasin suuni rohkeasti. Lappeenrannasta kotoisin (tiesin että sieltä päin, kun sanoi "mie" ja minä kysyin) oleva myyjä lähti tarkistamaan ja sanoi tultuaan, että saan vielä kampanjahinnalla, kun reunalappu niin oli luvannut. Eroa oli toistakymmentä euroa. Olin oikein ylpeä itsestäni.

Rohkeuteni jatkui ja otin hissin alas ja ulos Itiksestä. Se on kamala hissi. Pieni umpinainen ja likainen, seinät sotattu ja vapisee kaiketi vanhuuttaan kulkiessaan. Yritin tunkeutua hissikammoisena pyörätuolin kanssa samaa matkaa, mutta en mahtunut. Fobia on helpompaa potea kun on kanssamatkustaja ja jos hissi juuttuu, on joku, jolle voi hätäänsä purkaa. Laskeuduin seuraavassa kyydissä ihan yksin ja pidättäydyin hengittämästä. Ajattelen, että on helpompi tukehtua kuin kuolla silkkaan kauhuun. Perillä alhaalla vetäisin ihanaa talvi-ilmaa keuhkot täyteen ja olin kiitollinen  sekä ilmasta  että henkikultani säilymisestä. Tämmöinen umpiokammo on kauhea kammo. Siksi en voisi ikinä sukeltaa luolissa tai mennä kuivan maan luolaan, vaikka tippukiviä olenkin ollut katselemassa, kun oli aivan pakko. Muinoin olen kärsinyt suunnattomasti Punkaharjun Retretissäkin. (taiteen takia olen ollut valmis vaikka kuolemaan). Nyttemmin luolastoa ei kaiketi ainakaan kuvataiteeseen enää käytetä, vaan ollaan säällisesti maan päällä Savonlinnassa ja galleriassa. Minulla on ollut ystävä, jolla oli agorafobia eli avaran paikan kammo. Torit kiersimme, samoin suuret puistoaukiot. Onhan näitä, enemmän kuin luulemmekaan.

RANSKIKSEN SAA OSTAA VAIKKA YÖLLÄ

Vuoden ensimmäinen päivä meni huilien. En juurikaan mitään tehnyt. Tänään aikeena siirtää itseni Itiksen uumeniin. Postilaatikolle asiaa ja muuallekin. Poirotin katselin eilen suunnitelmien mukaisesti ja se olikin mielenkiintoisen monimutkainen juttu. Kaikki pidätettiin.

Nyt kun kauppapuodit saavat olla mielin määrin auki, niin joskohan saisimme jossain välissä viinit maitokauppaan? Maitokauppojahan ei tietysti oikeasti enää ole, tämä on vain tähän kuuluva sanonta. Isojen markettien kyljissä tuntuu usein Alko olevan. Kummatkin ilmeisesti hyötyvät toisistaan. Se, että asiakkaat rynnisivät pikkutunneilla ranskanleivän ostoon, jää nähtäväksi. Mutta hieno juttu, jos alkaa nälättää vaikka yöjalasta tulijaa kesken kotimatkan, niin pääsee ostoksille. Minä olen sitä ikäluokkaa, kun kaupat vielä sulkivat uksensa arkisin kello viisi iltapäivällä, ruokatunnilla tehtiin ostokset tai vapaapäivänä, lauantaina kaupat suljettiin aikaisemmin. Sunnuntaisin olivat visusti kiinni. Ei kaivattu muuta, ei purnattu mistään. Hyvin elämä sujui. Nyt vaaditaan kauppapalveluja ympäri vuorokauden. Anders Ramsay (1832-1910) kirjassaan "Muistoja lapsen ja hopeahapsen", jota luen, siteeraa menneen ajan sanontaa "tempora mutantur et nos mutamur in illis" (ajat muuttuvat ja me niiden mukana). Näin kai se on.

Yöllä satanut lunta. Silti aion asioille eli ostoksille. Kyllähän tuon määrän rollaattori aivan leikiten ylittää, kun minä työnnän.

SE ON NYT IHAN UUSI VUOSI

Menin viime vuonna nukkuman ja heräsin tänä vuonna. Hyvää Tätä Uutta Vuotta!  Sitkeästi valvoin melkein puolille öin, mutta sitten meinasivat leuat repeentyä haukottelusta ja niin tämä tyttö antoi piut ja paut vuoden vaihtumiselle. Minut saattoi vuoteeseen rakettien äänet, enkä viitsinyt edes ottaa selvää, missä paukuteltiin.

Televisio näytti ainakin yhden katastrofileffan, jota en viitsinyt katsoa. Kertoi ilman lämpenemisestä ja mitä sitten tapahtui. Muista elokuvista en tiedä. Eipä suuremmin kiinnostanut. Tänään pelastaa leffatilanteen Hercule Poirot. Niistäkin jo jotkut pitkäveteisiä ja ennen nähdyt. En tiedä, mitä elokuvalta tahdon. Jospa huomenna kiinnostun Kolmesta muskettisoturista. Jonkun sortin dokumentit katselen mielelläni, taide- ja matkajutut. Eläinaiheet ovat alkaneet kyllästyttää. Ystäväni vanha ja vannoutunut Afrikan kävijä sanoi kerran osuvasti "kun on nähnyt yhden leijonan, on nähnyt ne kaikki". Toki niitä passaisi katsella, ovat vähenemään päin nekin. Joidenkin vuosikymmenten kuluttua ei moni enää ole niistä tämän pallon kamaralla tassuttelemassa. Pätee muihinkin sukupuuton uhan alaisena oleviin eläimiin. Ja syyllinen katoon on ihminen. Eläintarhoissa joku stereotyyppisesti käyttäytyvä stressaantunut ressukka kulkee ikuista ympyrää vankeudessaan. Luonnonsuojelualueilla, joissa aiemmin esimerkiksi Afrikassa etsittiin big five-eläimiä, opas kertoo nyt puista ja pensaista ja teettää safarilla  little five-kilpailun, johon kuuluu tietyt viisi hyönteistä. Kaikki etsimään! Hotellissa pyörii ruudussa videot, joista näkee, miten ennen oli viidassa kovaa huisketta eläinten parissa näillä main. Mitä? Minäkö pessimisti? Ja ihan realistinen. No, saattaa tämä Tellus-kultamme poksahtaa muutenkin, jos meteoriitti liippaa liian liki ja törmää. Poks ja hyvästi.

Alan käydä museoissa. Minulla on museokortti. Olen minä ennenkin käynyt, mutta nyt on todellista aikaa visiteerata sivistyksen parissa. Totta kai kortti maksaa ja se tietää, että jotta se maksaisi itse itsensä takaisin, pitää olla aktiivinen museokävijä. Pianhan minä tästä hurautan metrolla sinne, missä on museoita. Jos olisi vielä auto, niin voisi mahdollisesti korttia hyödyntää Helsingin ulkopuolellakin. Kuuluu olevan sielläkin elämää. Museo siitä ihan mukava paikka, sinne voi mennä yksin. Eikä se yleensäkään ole mikään rupattelupaikka, ellei sitten jälkeen päin ystävän kanssa pohdita saatua antia kahvilassa.