OLEN OMAISHOITAJA

Milloinkaan en ole osallistunut mihinkään omaishoitajille tarkoitettuihin rientoihin, en rentouttaviin lomajuttuihin  tai asiapitoisille kursseille. On sellaisiakin, joihin voi osaa ottaa sekä hoidettava että hoitaja. Tilaisuuksia olisi ollut pilvin pimein ympäri maata. Kului pitkä aika, vuosia, ennen kuin tapasin toisen omaishoitajan. Meitä oli muutamia koolla Töölön Palvelutalossa ja minä olin ainoa, jolla oli hoidokki mukana. Keskusteltiin ja kuunneltiin, juotiin kahviakin pullan kanssa. Puolisokin sai. Nythän olen tällä viikolla menossa samaan paikkaan keskustelutilaisuuteen, jonne sain oikein kutsun. Puhutaan omaishoitajuudesta, sen iloista ja suruista., mitä toiveita meillä on jne. Puolisolle tulee kotiin seuraa pitämään iki-ihana tuuraaja.

Osa meistä työskentelee voimiensa äärirajoilla, työ on yksinäistä, raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Suomen Punainen Risti on perustanut Juttuluuri-puhelinpalvelun, jonne voi soittaa ja purkautua tarpeen tullen. Koulutetut vapaaehtoiset ihmiset kuuntelevat ja auttavat kiperissä asioissa. Minun aloittaessani tässä työssä yli 11 vuotta sitten, auttavia elimiä ei juurikaan ollut. Kaikesta piti ottaa itse selvää, olla korvat höröllään, lukea, kysyä ja olla valppaana tietojen kanssa. Sosiaalitoimisto oli/on  se elin, jonka puoleen rohkeasti käännyin ja käännyn yhä. "Sossutantat" eivät suinkaan ole sellaisia, joksi kansa on tämän ammattiryhmän nimennyt. Omaishoitaja-asioissa he ovat aina meidän puolellamme.

Omaishoitajat ja läheiset-liitto on se elin, joka valvoo omaishoitajien etuisuuksia niitä parantaakseen. Kunnat ovat olleet eriarvoisia, esimerkiksi juuri etuisuuksien kohdalla. Nyt aletaan yhtenäistää. Itse olen ollut Helsinkiin tyytyväinen. Aina on intervallipaikka saatu puolisolle jopa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla joutuessani ambulanssilla itse sairaalaan. Puoliso ensin mukaan ambulanssiin ja sitten sosiaalitoimisto järjesti lyhytaikaisen paikan hänelle. No, se oli aikamoista rumbaa kaiken kaikkiaan koko juttu.

Omaishoitajuudesta on alettu puhua julkisuudessakin. Emme enää ole mikään salaperäinen ja arvostamaton ammattiryhmä, joka "hoitelee" omaistaan kotona. Minullekin alussa sanoi eräs ystäväni "sähän saat omaishoitajapalkkaa melkein tyhjästä". Se loukkasi. Hänellä oli viisipäiväinen työviikko, minulla seitsemän, Hänellä päättyivät työt iltapäivällä, minulla ne kestivät 24 tuntia vuorokaudessa. Hän pääsi rentoutumaan koska tahansa kodin ulkopuolelle, minä en. Hänen pyykkikoneensa jyskytti huomattavasti harvemmin kuin minulla, eikä hän pessyt ulosteesta värjäytyneitä lakanoita. Hän ei tiennyt mitään aikuisen ihmisen vaipan vaihdoista. Hän ei syöttänyt enää ketään lasten kasvettua ja muutettua kotoa pois. Minulle oli ilmestynyt isokokoinen pientä lasta muistuttava ihminen, jota ei voinut jättää yksin kuin roskien viennin ajaksi. Tämä ystävä on yhä ystäväni, mutta ei enää puhu "tyhjästä maksamisesta".

Pidän työstäni ja olen siitä ylpeä. Väsyn, totta kai. En ole kone. Joskus niin paljon, että tekee mieli lyödä hanskat naulaan ja lähteä pitkälle maailman ympäri matkalle vailla huolia ja velvoitteita. Muutamassa minuutissa se menee ohi katsellessani nukkuvaa puolisoa, joka näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta.