Juutuin eilen aivan tarkoituksella katsomaan Teeman elokuvaa Päiväni Margueritten kanssa, ohjannut Jean Becker 2010. Minua viehättää suuresti Ranskassa syntynyt näyttelijä Gérard Depardieu, nykyisin venäläinen. Elokuva on lämminhenkinen, pienimuotoinen, tapahtumaköyhä kuvaus Germain Chazesin (Depardieu) ja Margueritten (Giséle Casadesus) ystävyydestä. Se alkoi puiston penkillä puluja katsellen.Se jatkui Albert Camusin Rutto-kirjaa lukien. Germain sukelsi hänelle ennen tuikituntemattomaan sanojen maailmaan, jonka tien hänelle viitoitti Margueritte, 95v. En elokuvan aikana edes jääkaapilla käynyt. Istuin sohvan nurkassa lumoutuneena silloin tällöin lämmin hymy huulillani. Totesin jälleen kerran, ettei elokuvassa aina tarvitse olla tapahtumia, ei suuria seikkailuja, jännitystä. Elokuva voi olla sellainen kuin päivät Margueritten kanssa.
Saikohan koskaan tietää se ihminen, joka pyysi vastaantulijalta "anna manii tai tulee fyrkkaa", että päin seiniä sanoi? Tällä aiheella aloittaa tänään HS:ssä kolumnisti Kimmo Oksanen kirjoittaessaan Erika Vierron stadin slangia käsittelevästä gradusta. Minulle slangi on tuttua. Kuulin lapsuudessani jo isäni käyttävän omaa slangiaan, jossa minulle vieraita sanoja. Me pikkutytöt Töölössä emme kovin ahkerasti slangia viljelleet. Pojat puhuivat ja me ymmärsimme kuitenkin kaiken, mitä sanoivat. Slangissa noihin aikoihin oli vielä monia venäjästä tulleita sanoja, josta Viertokin puhuu. Nykyisin venäjä on vaihtunut englanniksi, josta sanoja otettu tämän päivän slangiin. Kukaan ei huuda enää "stoi", kun haluaa leikissä jonkun pysähtyvän. Vierron mukaan kuulee slangisanoja muuallakin kuin Helsingissä. Niistä on tullut yleisiä puhekielessä Hangosta Utsjoelle asti. Ja onhan minulle jossain päin Pohjanmaata sanottu joskus "sä oot aika kliffa, vaikk ootkin hesalainen". Tätä "Hesaa" eivät niinkään stadilaiset itse käytä, mutta tänne muuttaneet ja muualla asuvat käyttävät. Stadi on Stadi oikealle stadilaiselle.
Muutakin oli HS:ssä tänään, esimerkiksi Katri Kallionpään kolumni. Hän kertoo Johanna Vihermaan lanseeranneen Suomeen keltainen nauha-kampanjan. Keltainen merkkinauha koiran talutushihnassa kertoo vastaantulijoille koiran ja sen taluttajan haluavan kulkea rauhassa. Monille ihmisillä on tapana tulla koiraa koskettelemaan, antaa lastenkin niin tehdä sekä vielä sallia oman koiransa tulla lupaa kysymättä nuuhkimaan. Itse olen tätä kokenut omien koirieni kohdalla, eikä aina ollut miellyttävää. Myös opaskoirat joutuvat tämmöisen häirinnän kohteeksi silloin tällöin. Opaskoiraan ei saa sen ollessa työssä suurin surminkaan koskea. Se keskittyy silloin muuhun ja menettää valppautensa ehkä kohtalokkainkin seurauksin. Keltainen nauha-idea on hyvä ja toivon sen yleistyvän ja ihmisten huomaavan sen merkityksen. Koirallakin on oikeus kävellä yleisillä paikoilla taluttajansa kanssa ilman huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti