EI MITÄÄN KIVAA

Voi hyvät hyssykät! Ruotsissa Peppi Pitkätossun isä ei ole enää neekerikuningas, vaan pelkkä tavanomainen kuningas. Siivottiin pois rasismi dvd-elokuvasta. Eivätkä ulkomaalaistaustaiset - en uskalla kertoa mistä maanosasta tai maasta, väriä, enkä sukupuolta-  lapset  saa löyhytellä palmunlehvää Pepin yläpuolella ikäänkuin palvelijoina. Siivottu siitäkin rasismi pois. Kiinalaista ei saa esittää vetämällä silmät viiruiksi. Ei ainakaan Pepissä.

Mitenkäs sitten meillä Aarne Tarkaksen ohjaama elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä? Hävitetäänkö? Ihokin mustattu ja kaikkee. Ennen tätä rasismihössötystä on kustannettu kirjoja, joissa puhutaan neekereistä. Uudet painokset varmaankin siivotaan. Minä olen valkoihoinen eli valkoinen, tohtiiko kertoa? Romanikansa kutsuu "valkolaiseksi". Onko paha? Sen vastakohtanimitys on ollut jo kauan pannassa.  Me menetimme  yhden veikeän ja iloisen näköisen pojankin, väriä en kerro, lakupötkön paperista ja muistaakseni myös geisha häipyi Fazerin suklaapatukasta. Hyi, rasismia olisi ollut, mutta onneksi sensuuri iski isolla käpälällään. Pojat ja tytöt, miehet ja naiset, ovat vain ihmisiä. Han ja hon joissakin Ruotsin lastentarhoissa hävitetty tasa-arvon nimissä. Ovat kaikkityyni lapsia!  Suomessa on hyvä, kun on vain hän. Tai yleiskielessä se. Tosin sekin voi olla rasismia, kun ollaan ikäänkuin eläin. Toisaalta, ihminen, Homo sapiens, on kuitenkin eräs eläinlajiin kuuluva olento. Kädellinen. Totisesti, totisesti, totta on.  Ei "se" siis ole oikeastaan epäkohteliastakaan. On tasa-arvoa.

Minusta on menty liian pitkälle näissä siivoushommissa. Kyllä lehdessä voi hyvin lukea "valkoihoinen lauloi lavalla kauniisti". Kun on ihon väri mainittu, karsiutuvat muun väriset kauniisti laulavat pois ja elämä on lehden lukijalle helpompaa. Mitä ja miten me saamme puhua ja kirjoittaa, kun aikaa kuluu lisää? Punakynä viuhuu ja isoveli valvoo. Kuivaksi, kuivaksi muuttuu elo. Eikä mitään kivaa.

KOTONA TAAS

Tällä erää intervallihoito puolison kohdalla ohi. Loppuarviot kirjekuoressa ja suuret kiitokset hoitajille. Sitten kotiin. Auton kuljettaja toi karaokeautossa. Suurempi kuin tavallinen invataksi. Ryhdyin juttelemaan. Kuljettaja laulaa, äänialana basso. Kertoi haaveena olevan lauluopintojen alkamisen. Miksi ei ole toteutunut? Kysyin. Elämä lyhyt, että nyt toiveesta totta. Puhuimme äänihuulista ja kovasta työstä, jos aikoo laulajaksi. Minusta hänen olisi kiireen vilkkaa toteutettava unelmansa, eikä tyytyä karaokeen. Kuljettaja huokasi jostain syvältä. Hän auttoi puolison vuoteeseen ja vielä läksiäisiksi pyysin häntä edes harkitsemaan laulutunneille menemistä. Iso mies, laaja rintakehä. Komeat puitteet bassolle.

Katselin sivusilmällä Tanssii tähtien kanssa ja arvasin oikein Sinikka Sokan karsiutumisen. Jonkunhan pitää olla ensimmäinen. Hän näytti pettyneeltä, mutta varmasti tietää olevansa parempi näyttelijä kuin tanssija. Ohjelma ainakin minusta vaikuttaa jo hiukan tunkkaiselta monena vuonna nähtynä. Eikä joukkoon ole tänä vuonna saatu tahattoman komiikan esittäjääkään eli sellaista, jonka varsi ei taivu minkäänmoiselle mutkalle, eikä rytmitajukaan ole hallinnassa. Yllättävän hienoja esityksiä jo heti alkumetreillä. Kun ollaan noin hyviä, odotukset kasvavat, vaatimukset kovenevat.

Keskiviikkona on vihdoinkin sosiaalitoimiston "tarkastuspäivä". Tällä kerralla eivät tahdo kahvia, sanottiin. Katsovat tilanteen, puolison yleisvoinnin ja omaishoitajan jaksamisen, kotona olemisen puitteet. Minusta on hyvä tavata sosiaaliohjaaja ja mukanaan tällä kertaa tuoma terveydenhoitaja kasvotusten ja saadaan tehdä kysymyksiä puolin ja toisin. Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen omaishoitajuuden puitteissa joskus joitakin omaishoitajaksi aikovia nolottaa. Sossun luukku! Tästähän ei ole kysymys. Minä ainakin olen alusta lähtien ollut useinkin kosketuksessa "sossun" kanssa ja saanut aina asiallisen ja ystävällisen kohtelun. Sosiaalitoimisto päättää intervallihoidoista, omaishoitajan palkkioista, kotiateriapalveluista, hoidettavan avustajista ja tukihenkilöistä, asumistuista ja asumispalveluista ja monesta muusta asiasta, joista omaishoitaja on tietoinen tai ei ole. Myös Omaishoitajat ja läheiset-liitosta voi kysyä. Omaishoitaja ei ole yksin, jos rohkeasti ottaa asioista selvää ja kysyy.

TERVETULOA KOTIIN

Huomenna puoliso kotiin. Menen hakemaan, että kaikki sujuu hyvin ja kuljettaja löytää perille. Eilen olin puolisoa tervehtimässä, syöttämässä ja ajamassa parran. Omahoitaja ja hänen sijaisensa olivat poissa, eikä lounaan jälkeen kukaan tullut auttamaan vuoteeseen. No, ensi viikolla olen kuitenkin remmissä, ajattelin ja ryhdyin toimeen. Liukulevy pakaran alle ja sitä pitkin mies sänkyyn. Onnistuin! Ja olin häpeämättömästi ylpeä itsestäni.

Fysioterapeutti tuli tervehtimään ja kerroin kotipatjan vaihdosta ja liukulevyn saamisesta kotiin. Olin jo kyllä edellispäivänä soittanut apuvälinelainaamoon ja selittänyt syyn, miksi haluan ohuemman patjan kuin 20 cm korkean. Se vaihdetaan matalampaan, 12cm, myös painehaavaystävälliseen sähköpatjaan, että saan kotonakin miehen liukulevyn avustamana vuoteeseen. Korkeusero vuoteen ja pyörätuolin kesken tasoittuu ja liukulevy toimii niin ollen. Vuode on jo alimmassa asennossa. Puolison jalat nimittäin kantavat nyt sen verran, että emme ainakaan hyvinä päivinä nosturia tarvitse. No, patjan vaihto ei noin vain minun ja lainaamon välillä onnistu. Siihen tarvitaan korkeampi taho ja se tarkoittaa juuri fysioterapeutin ja lääkärin lausuntoja.

Missä olit silloin, kun Estonia upposi 20 vuotta sitten? Olin kotona ja pikkuserkkuni K soitti ja käski avata television. Avasin ja näky mereltä oli kamalaa katsottavaa. Voin suorastaan huonosti ajatellessani niitä satoja ihmisiä uppoavassa laivassa ja niitä, jotka kuolivat aalloissa ja pelastusveneissä. Aina ollessani laivamatkalla taustalla mielessäni on pelko, jos jotain ikävää tapahtuu. Sama tunne lentokoneessa. Estonian pohjaan menosta on kulunut aikaa, mutta tapaus ei unohdu. Ei varsinkaan henkilöiltä, jotka menettivät omaisia tai ystäviä. Minä katselin kauhun sekaisin tuntein televisioruutua. Korkeita aaltoja, myrskyä, hyytävää kylmyyttä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Tapauksen jälkeen alettiin kiinnittää huomiota laivojen rakenteisiin, tehtiin parannuksia, ettei vastaavaa enää pääsisi tapahtumaan. Estonian keula repesi ja vesi tulvi sisälle. Laiva upposi vieden satoja ihmisiä mennessään. Vuosia myöhemmin New  Yorkin Manhattanilla koettiin myös kauhunhetkiä, kun WTC-tornit  sortuivat ja siinä kuoli tuhansia. Nyt ei ollut luonto asialla, vaan ihmiset hirmuteollaan saivat tämän aikaan. Koin taas vahvoja tunteita ruudun äärellä. Tornien sortumisen jälkeen jokainen ihminen tunsi sanan terrorismi.

Olen aina ollut aamuvirkku, paitsi kouluaikana. Nytkin kello käy vasta seitsemää, ulkona vielä pimeää, eikä mistään kuulu mitään. Tiputtelin kahvia itselleni ja paahdoin leipäviipaleen, panin ahvenanmaalaista Kastelholm-juustoa päälle. Joskus siis kotimaistakin, vaikka sydämeni kuuluukin ranskalaisille juustoille. Ranskan presidentti Charles de Gaulle ihmetteli kerran, miten hän voi hallita maata, jossa on 246 erilaista juustoa? Hän aloitti juustomaan  hallitsemisen 1950-luvulla.

Huomenna toivotan puolison tervetulleeksi kotiin. Vuode on jo sijattu.

IHANA SYYSSÄÄ

Nyt ainakin meilläpäin semmoinen sää, jota tykkään katsella ikkunasta, Ja jos olisin Kasimir Leinon sanoin Myrskylintu, laulaisin tähän tapaan:

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
ja vasten louhia loiskuaa,
kun honka huojuu ja näre notkuu
ja vaahto pärskien roiskuaa

mä silloin nautin ja riemurinnoin
mä halki ilmojen kiitelen
ja laulan luontoa, maailmoita
ja elontaistoa ihmisten...


Kuten me kaikki tiedämme, oli Kasimir Leino (1866-1919) Eino Leinon (1878-1926) vanhempi veli, runoilija hänkin, vaan runoilijana jäänyt veljensä varjoon. Hän uurasti muilla aloilla ja minun ilokseni jättänyt jälkeensä muutamia hienoja runoja.

Pihan koivupuut, nuo paksut ja korkeat, huojuvat melkein tyveä myöten tuulen voimasta. Sadepisarat lyövät ikkunoihin, taivas harmaa, vaan ei lohduttoman näköinen. Näin pitää syksyllä ollakin. Tänään on sisäpäivä, jotta myrskytkööt.

Vielä kaksi käyntiä puolison luo ja jälkimmäisellä tuon hänet kotiin. Hän syö itse! Hän juo itse! Hän pääsee paremmin vuoteeseen enemmän kantavilla jaloilla. Tarvitaan kuitenkin liukulevy alle avittamaan. Haluan semmoisen kotiin. Myös tahdon sähköpatjan vaihdettavaksi tavalliseen, joka alunalkaen oli kotiin tuodussa sairaalavuoteessa. On todettu tutinan patjassa olevan pahaksi ja sairaalatkin kiireen vilkkaa ovat patjanvaihtopuuhissa. Soitin jo Kotiapuun, jonka kautta vaihdon pitäisi tapahtua eli sanan mennä apuvälinepalveluun. Olen tutustunut kinestetiikan saloihin. Hoitajan kanssa pitkät keskustelut. Kun olemme kerran päässeet näin hyvään alkuun, periksi ei anneta, vaan minäkin kotona teen kaikkeni puolison toimintakyvyn ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Sanoo onneton luustoni mitä vaan, aion riskeerata vaikkakaan en tyhmän lailla.

Että tämöistä tänään, syyskuun sateisena torstaina Katajanokalla.

HELSINGISSÄ LAKKOILLAAN

Neljä astetta plussaa ulkona ja kansa kävelee, ajaa pyörällä, istuu busseissa, jotka ovat osin korvaavassa liikenteessä ja käyttävät omaa autoa, jos pitää esimerkiksi töihin mennä. Julkisen ja hyvivointialojen liitto Auto- kuljetusalojen liiton kanssa ovat saaneet aikaan vuorokauden pituisen työnseisauksen Helsingissä niin, että ratikat ja metro sekä osa busseista seisoo varikolla. Lähiseutujen taksit ja koko Helsingin taksikapasiteetti on komennettu remmiin. Tämä kaikki sen takia, kun osaa Palmiasta, Helsingin kaupungin omistama liikelaitos, joka vastaa ceteringista, siivouksesta, kiinteistöistä, turvapalveluista ja puhelin- ja hyvinvointipalveluista, aiotaan yhtiöittää, eikä sitä haluta. Hanskat naulaan ja lakkoon.

Minäkin järjestäydyin eilen puolison luo, kun ajattelin taksin saannin olevan tänään vaikeaa. Sitten tuumailin meneväni kaupungille, mutta tietysti luovuin samasta syystä siitäkin. Huomenaamulla suoritan viimeksi mainitun ja sitten sairaalaan. Luultavasti kaupunki on jo silloin normalisoitunut. Kökötän tänään kotona, eikä tänne tule vettä. Aamusta iltapäivään on hanoissa kuivaa. Talletin eilen muutamaan kippoon, jos tarvitsen.

Muutaman tunnin kestoisia vedettömiä asuintaloja muistan vuosien varrella olleen useitakin. Muistan myös lakkoja, jotka ovat pysäyttäneet julkisen liikenteen. Yleislakkojakin Suomen historia tuntee.Niitä on Suomessa ollut kolme, vuosina 1905,1917 ja 1956 sekä vielä yleislakoksi nimetty SAK:n kaksipäiväinen vuonna 1986. Näillä kaikilla on ollut vissi tarkoitus, kuten tälläkin tänään alkaneella työnseisauksella, saada elämä lamautetuksi ja sitä myöten aikaan se, mitä tahdotaan.  Lakosta on aina menoja, suuriakin.  Ihmettelen, miksi päästetään asiat tähän viimeiseen menettelytapaan asti, kun kuitenkin on tehtävä kompromisseja puolin ja toisin. Lakon  seuraukset kohdistuvat viattomiin kansalaisiin, joilla ei ole osaa eikä arpaa kulloisissakin tavoitteissa. Näin onkin tarkoitus ja lakko puree.

Uutiset kertovat joidenkin kymmenien anarkistien estävän korvaavien bussien lähtöä pysäkeiltä. Roikkuvat oviaukoissa tai seisovat bussin edessä. Aja päälle, jos uskallat. No, huomenna tämä kaikki on ohi. Vai liittyykö mukaan lisää tukilakkolaisia?

POP JA ROCK

Popmusiikki on jäänyt kohdallani väliin. Nuoruuteni oli iskelmien aikaa, eivätkä Beatlesitkaan 1960-luvulla  erityisemmin säväyttäneet. Eilen asetuin oikein YouTuben eteen ja kaivoin tietokoneelta esille Beatles-musiikkia. Näissä katsomissani videoissa Beatles-herrat vaikuttivat ihan katsottavilta ja kuunneltavilta. Elegantin pienieleistä esiintymistä, kun vertaa tämän ajan musikanttien lavaesiintymisiin. Nyt pitää olla valoefektejä, lavasteita ja jumalatonta meteliä, eläimellisiä äännähdyksiä ja loputonta koikkelehtimista estradilla. Minusta Beatlesit myös lauloivat sanan oikeassa merkityksessä. Oikeastaan minua alkoi kaduttaa, etten ollut 1960-1970 kiinnostuneempi heidän musiikistaan.

Olisin ehtinyt Elvis Presley-huumaan mukaan 1950-luvulta lähtien, jos olisi ollut kiinnostusta. Ei ollut. Ikääkin olisi ollut jo tarpeeksi.Vasta nyt aikuisena olen mielistynyt katsellessani hänestä tehtyjä dokumentteja, elokuvia ja kuunnellut hänen lauluaan. Hänen liikehdintänsä lavalla sai maailman kukkahattutädit takajaloilleen ja oli aika, kun häntä kiellettiin heiluttelemasta ruumistaan ja jalkojaan esiintyessään. Muistan nähneeni hänen tehneen pilaa tästä jossakin konsertissaan, jonka olen tv:ssä nähnyt. Kun huomasin olevani viehättynyt Presleyn lauluista, menin levyjä ostamaan. Kuuntelin ja ihastuin lisää. Yhä nousee ihoni kananlihalle kuullessani Love Me Tender.

No, nyt olisivat sekä Beatlesit että Presley vanhoja herroja. Beatleseista kaksi kuollut ja Elviskin maan povessa. Sanonta, joka sai alkunsa jo 1960- luvulla, "Mr. Presley has left the building", on jäänyt elämään ja rockin kuningas onkin jättänyt nyt lopullisesti rakennuksen.

Minä kuuntelen YouTubesta Beatleseita ja soittelen Presleyn cd-levyjä ja nautin. Olohuoneessa jo näin iltojen pimetessä palavat kynttilät. Käperryn sohvan nurkkaan ja annan menneitten aikojen popin ja rockin tunkeutua tajuntaani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

TIISTAINA TYSSÄÄ, JOS TYSSÄÄ

Yöt viileitä ja päivienkin jo luvattu kylmenevän. Ja niinhän se kuuluukin  olla syyskuun puolen välin jälkeen. Vein puolison la-hoitoon. Menimme ennen lounasaikaa. Pantiin laitosvaatteet päälle. Pyörätuolissa lounaspöytään ja minä syötin. Mies väsyi tästä kaikesta, että vuoteeseen päästyään hoitajan avustamana, nukahti oitis. Lähdin kotiin. Panin pyykkikoneen töihin. Tänään aion tervehtimään.

Leikkauspäivästä ei ole tietoa tullut. Linkuttelen entiseen tahtiin, mutta otan hissunkissun elämän nyt kun voin. Lepään paljon ja syön kipupillereitä. Ikävöin puolisoa, vaikka päätin olla ikävöimättä.

Olen paniikissa. Ensi tiistaina saattaa tyssätä metrojen ja ratikoiden kulku. Talossa on myös vesikatko. Kumpikin asia mullistaa elämääni. Vaikka kuinka aion olla ulos menemättä, enkä enää aikoihin ole edes yleisiä kulkupelejä käyttänyt, niin panikoin jo nyt. Työmatkalaisia ja muita ratikan ja metron käyttäjiä varten pannaan bussit liikenteeseen.Taksit saattavat olla kiven alla ja vettä tarvitsen aivan varmasti saavikaupalla juuri tiistaina. Otan talteen jokaiseen kippoon.

Juuri eilen juttelin kampaajani kanssa, kuinka hemmoteltuja me nykyajan ihmiset olemme. Kun tulee joku poikkeuksellinen asia tavalliseen arkeemme, heittäydymme avuttomiksi. Kun liikennevalot eivät syystä tai toisesta ole käytössä, emme osaa ajaa. Sekameska liikenteessä syntyy heti, kun ohjaus on poissa. Kun vesi loppuu hanoista, miten siitä kammotuksesta selviää? Pitäisi vetää vessa ja pestä konepyykkiä.

Kampaaja pani eilen eteen Seiska-lehden ja vaati lukeman, että tiedän. Avasin tämän hämmästyttävän uutislehden ja sain tietää julkkisten ulosottoasioista. Nimet ja kuvat, kaikki monella sivulla framilla. Nyt kansa sitten tietää. Niin, ja minä. Mitä näilläkin tiedoilla tekee?

RAKKAUS

Katselin ehkä kolmannen kerran Clint Eastwoodin ohjaaman elokuvan Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County,1995) ja itkin. Elokuva perustuu James Wallerin romaaniin, Clint Eastwood ja Meryl Streep pääosissa. Tarina kertoo Francesca Johnsonin ja Robert Kincaidin rakkaudesta. Aikaa heillä tunteelleen oli neljä päivää. Sinä aikana oli elettävä koko elämä, kuten Robert sanoi. Itkin koko ajan ihan alusta alkaen, koska tiesin elokuvan lopun ja muistin juonen kokonaan.

Kävin kerran mainoskatkon aikana silittämässä puolison poskea, kun jotenkin tuntui, että se oli tehtävä. Puoliso ynisi jotain ja tulkitisn sen "mäkin rakastan sua". No, onhan meilläkin vanha avioliitto ja alkuhohto muuttunut arjen rutiiniksi jo vuosia sitten, kuten Francescankin avioliitto. Mutta ollaan pysytty leikissä mukana. Tuommoinen leffa panee aina ajattelemaan. Jo sitäkin, että miksei tavallisessa elämässä tavalliselle ihmiselle satu kohdalle noin kiihkeää, aitoa ja syvää neljän päivän rakkautta?

Olen joskus lukenut vanhoja tyttöaikojen päiväkirjojani. Odotin aina sitä Suurta Rakkautta, joita oli elokuvissa. Odotin ja toivoin. Mutta todellinen elämä ei olekaan kuten elokuvissa, eikä Robert Kincaid ole rakastajana. Yhdelle päiväkirjan sivulle olin liimannut muutaman sinisen painon alla olleen orvokin. Muistan tapauksen. Olin luullut löytäneeni Rakkauden ja Sen Oikean Matti-nimeltään. Hänhän saatteli minut usein koulusta kotiin ja kantoi laukkuani. Meillä kotona hän luki minulle ääneen Runebergia. Olin iki-ihastunut, sillä kukaan muu ei minulle ollut koskaan lukenut Runebergia. Mutta kun alkoi uusi lukukausi koulussa, Matin hehkuvan tunteen kohteena olikin eräs samalla luokalla oleva Ulla. Minä itkin ja liimasin ne kukat päiväkirjaani, vaikka en ollut niitä Matilta saanutkaan. Ajatus inhotti, jos Matti luki Ullallekin Runebergia. Se ei inhottanut, kun taas seuraavan lukukauden alettua, Matti saatteli kotiin erästä Marja-Liisaa.

Oikeassa elämässä ei siis aina löydy Suurta Rakkautta, vaikkakin rakkauksia ja rakkaita, rakastumisia. Ja tunteet ovat aitoja aivan varmasti. Rakkautta on montaa lajia ja me kukin ilmaisemme ne tavallamme. Pysytellessämme kaikkien karikkojen keskellä suhteessa, on sekin rakkautta, vaikka joillakin saattaa olla myös uhrautumista kuten elokuvan Francescalla. Kun Francescan tuhka uurnasta lensi taivaan tuuliin Rosemanin sillan kaiteen yli, valuivat kyyneleet valtoimenaan poskilleni. Robertin viimeisenä tahtona oli myös saada tuhkansa lentämään Rosemanin sillalta.  Itkin vielä, kun painoin pääni tyynylle. Käteni etsi puolison käden. Se oli lämmin ja hän nukkui. Tämäkin on rakkautta.

SINUNKAUPAT

Haaleaa maitokahvia mukissa, puoliso vuoteessa, talo sunnuntaihiljainen. Koivuissa näkyy keltaista ja maassa rypistyneitä lehtiä. Tuoksuu syksylle.

Risto Rasakin huomannut kesän vaihtuneen syksyyn:
Syksy.
Katulyhdyn valossa
hyönteiset käyvät
röntgenissä.


Pian ei ole hyönteisiäkään kuin joitakin huolimattoman emännän kotinurkissa talviuneen vaipuneina tai kuolleeksi kuivuneina. Joitakin on paennut puun kuoren sisään antautuakseen pakkasella nälkäisen pikkulinnun ateriaksi. Viikko, pari, niin lehtipuut ovat kaljuuntuneet ja kävellessä maassa lehtikasoissa kahisee. Kesämekot talvehtimassa kaapeissa, aurinkovarjot taiteltu parvekkeilla kokoon. Lasten hiekkalaatikossa yksinäisiä unohtuneita lapioita ja pieni punainen ämpäri.

Mahtaako kukaan muistaa sinunkauppoja? Onko nuori polvi edes moisista kuullut mitään? Minun ikäpolveni tietää ja muistaa. Minä olen tehnyt sinunkaupat yläkerran O:n kanssa. Olemme sitkeästi teititelleet ja viime aikoina O on antanut ymmärtää, että hän on "sinä". En ole tarttunut syöttiin, koska vanhojen käyttäytymissääntöjen mukaan naisella on oikeus ehdottaa, jos toinen osapuoli on mies (jos molemmat ovat naisia, niin ehdotus kuuluu vanhemmalle naiselle). Nainen siis tekee tiettäväksi halunsa tulla tuttavallisemmaksi miehen kanssa. Minä halusin vihdoin ja viimein. Ja niin me sinetöimme uudenlaisen tuttavuutemme kertomalla etunimemme, vaikka ne jo tiesimme, ja kättelemällä. Eräs vanhempi naisnäyttelijä on kerran minulle sanonut, että sinunkaupat on kuin keskinäinen lahja. Ehkä tämäkin O:n kanssa on sellainen. Nyt sitten on äärimmäisen epäkohteliasta teititellä. Tämä pitää muistaa.

Huomenna Kotiavun pesuhoitajat ja he Kotisairaalan pyynnöstä mittaavat puolison verenpaineen. Toivottavasti. Tiistaina tuuraaja ja vastedes tuurauspäivä onkin tiistai. Keskiviikkona vien puolison intervallihoitoon. Sitten alan odotella tietoja ortopediltä. Jos leikkaus tulee piankin, alkaa taas aikamoinen rumba miehen hoitopaikasta, joka olisi nyt alkavalle intervallihoitopaikalle jatkoa. Tämän hoitaa sosiaalitoimisto. Ensin kuitenkin saatava tietoa leikkauksen ajankohdasta. Hiukan koko juttu harmittaa.

HELSINKIÄ ENNEN JA NYT

HS:n kuukausiliitteesä on hauska kuvasarja Helsingistä ennen ja nyt vaihtokuvina. Moni rakennus samannäköinen kuin ennen, entisöitynä vanhaa kunnioittaen. Ympäristö tietysti muuttunut, puut kasvaneet tai uusia, taloja pykätty viereen, pitkät naisten hameet muuttuneet minikokoisiksi. Minäkin blogissani joskus kirjoitellut joistakin näistä paikoista kuten Korkeasaaren alusta, Kaisaniemen ravintolasta, Vanhasta Kauppahallista jne. Samoja lähdekirjoja käyttäen kuin Nyt-kuukausiliite. Pidän näistä vertailuista ja syvästi suren, kun jokin rakennus on romutettu uuden tieltä. Kuvasarjaa on lysti katsella ja nähdä, miltä Stadi on näyttänyt 125 vuotta sitten.

Signe Brander 1900-luvun alussa ikuisti kamerallaan silloista Helsinkiä, josta olemme hänelle kiitollisia. Branderista on kirjoitettu paljon, jopa minäkin blogissa. Hänen valokuviaan on kirjoissa ja näyttelyissä. Brander oli valokuvaajanaiseksi aikamoinen jehu ja sai ihmetystä aikaan sukupuolensa takia. Nainen ja erittäin raskas kamera turuilla ja toreilla vuodenajasta riippumatta.

Seuraavaksi siirryn ilman aasinsiltaa 1800-luvun rotuoppiin, josta myös luin Helsingin Sanomista. Asiahan oli niin tämän opin mukaisesti, että viina ei sovi missään tapauksessa intiaaneille, eskimoille eikä totisesti ainakaan suomea puhuville suomalaisille. Jälkimmäistä kansanryhmää pidettiin alempiarvoisena verrattuna ruotsia puhuviin. No, ruotsinkieliset kuuluivat suurelta osin ylempään keskiluokkaan ja yläluokkaan. Olivat  ehdottomasti bättre folkia. Joissakin kodeissa puhuttiin kyllä ranskaakin. Se se vasta hienoa oli. Ajat ja tavat ovat muuttuneet ja ruotsinkieli on vähemmistönä nykyisin Suomessa. Jopa venäjää puhutaan enemmän. Englanti tuppautuu kaikkialle ja varsinkin nuorten kieli on englantivoittoista. Tosin kuulee vanhemmankin väestön puhuvan tätä kieltä ja se kyllä särähtää minun korvaani. Pääministerikin on joutunut kieli-ihmisten hampaisiin liian rentojen sanavalintojensa takia. Hän otti vaarin ja puhuu nyt kirjakieltä virallisissa tilaisuuksissa.

Joskus mietin, mahdanko olla liiaksi tapoihini kangistunut, kun kaikki uudet asiat eivät hetikään saa siunaustani? Haikailen hyvien tapojen, kauniin puheen, välittämisen ja siistin pukeutumisen perään. Onneksi on jo niin viileää, että herraihmisten paidattomuus on kadonnut katukuvasta. Aikamoinen näky, kun vastaan asteli tuuhealla karvoituksella ja hikipisaroilla verhottu mieshenkilö ilman ruumiinsa yläosaa peittävää vaatekappaletta. Olenko tiukkapipoinen? Olen ja en. Hyväksyn toki muutoksia, mutta niiden pitäisi olla hyvän maun mukaisia ja ketään loukkaamattomia. Mutta sitä en tule koskaan hyväksymään, kun vuonna 1897 valmistunut Theodor Höijerin suunnittelema talo Alfred Norrménille purettiin vuonna 1960. Tilalle tuli se, mikä siinä Katajanokan sillan kupeessa kököttää, valkoinen "sokeripala", Alvar Aallon Enso-rakennus. Virhe! Korvaamaton virhe!  Joskus Norrménin palatsin kuva on ollut vaihtokuvana Helsingin Sanomissa ennen ja nyt-palstalla. Melkein itken.

HELENA PETÄISTÖN PARIISI, VERSAILLES JA GIVERNY

Tilasin ja sain Celiasta taas muutaman äänikirjan, mukana Helena Petäistön viimeisin Pariisi,Versailles,Giverny á la Helena Petäistö. Kuten tiedämme, on Petäistö toimittaja, kolumnisti, kirjailija ja vahva Pariisin tuntija. Viimeisimmässä kirjassaan hän kertoo kotikaupungistaan Pariisista sekä Versaillesista ja Givernysta. Jälkimmäisen tietää, jos tietää Claude Monetin (1840-1926) ja hänen Lummelampensa (1899). Taiteilija syntyi Pariisissa, mutta kuoli Givernyssä, jossa myöhemmin asui. Tämän suuren impressionistin talo sekä puutarha toimii nykyisin museona. En ole ollut koskaan, mutta minulla on Lummelampi-magneetti jääkaapin ovessa ja hyllyssä kirjoja Monetista. Olen saanut geeneissä äidiltäni rakkauden lumpeisiin ja niitä kasvoi muutamia mökkijärvessäkin kilpaa ulpukoiden kanssa. Äiti väitti, että joutsenet eivät syö mitään muuta kuin lumpeenkukkia. Ehkä ne siksi ovatkin niin uljaan kauniita lintuja.

Helena Petäistö kertoo lämmöllä ja rakkaudella näistä kolmesta paikasta, Pariisi, Versailles ja Giverny. Pariisista tietää kaiken, myös sen ravintoloista, joista kirjassaan puhuu. Pariisin hienompiin ravintoloihin ei kannata mennä muuten kuin tyylikkäästi puettuna. Jos yrittää päästä sisälle lenkkitossuissa, pöytiä ei ole. Muutenkin Pariisin katukuva nyt, kuin myös minun siellä ollessani, huokuu eleganssia ja glamouria, josta Helena Petäistö on hyvä esimerkki. Minä olin kovin nuori tyttö ollessani Pariisissa ja olen pahoillani, että siellä käyminen jää vain yhteen kertaan. Nyt nauttisin kaupungista eri tavoin ja taatusti kävisin myös Givernyssa. No, Versaillessa kävin. Se kuului, ja ehkä kuuluu yhä, jokaisen turistin menovinkkeihin. Palatsissa prameilevaa kauneutta, kultaa ja purppuraa, sadoittan peilejä, saleja toinen toisensa perään, kaikkea, mitä Versaillessa 1600-luvulla Ludvig XIV vain tahtoi ympärilleen muutettuaan silloiseen kyläpahaseen Pariisin liepeillä. Nyt Versailles on 86 000 asukkaan kaupunki, jonka vetonaulana on tämä upea palatsi.

Pariisissa on Seinen vasen laita, joka on kulttuuria täynnä ja sillä asuu myös Helena Petäistö, eikä halua muualla asuakaan. Siellä on Montparnasse, jossa monet kuuluisuudet ovat asuneet muun muassa Picasso,Chagall, Dalí, Degas, Henry Miller ja jopa maanpaossa Lenin ja Trotski. Kyllä minäkin vanhempieni kanssa kuljin pitkin Seinen vasenta laitaa kuin myös oikeaa. Pariisi on rakastavaisten kaupunki. Minäkin olin rakastunut. Sydämeni oli jäänyt Frakfurtiin Saksaan  poikaystäväni luokse. Oi, jospa hän olisi ollut kanssani Seinen rannoilla!

No, palaan  joidenkin vuosikymmenien jälkeen taas Pariisiin nyt oppaana Helena Petäistö.

TAAS LEIKATAAN

Mennä huristi monta päivää, kunnes taas tänne ehdin istahtaa. Kiirusta on pitänyt. Puolisoa käynyt Kotisairaala huoltamassa parina päivänä, Kotiavusta pesijät, tuuraaja tänään. Minä röntgenissä ja tietokonetomografiassa ja sitten kuulemassa tulokset. Kyllä, ja jälleen leikkauspöydälle. Yksi luu poikki, rasitusvammoja, ruuveja irti (ei päässä) ja metallilevykin lonkassa mennyt mäskäksi. Niin että ei tarvitse ihmetellä, jos vähän liikkuminen ottaa kipiää. Ensi viikolla palaverissaan ortopedit päättävät, koska minut taas avataan. On tämä semmoista rumbaa että. Puolisolle sosiaalitoimiston on hankittava paikka. Voi tulla äkkilähtö leikkauspöydälle.

Toinen tuuraajista vaihtuu vuoden vaihteessa. Kuka tulee ja minkälainen? Ventovieraaseen olen huono luottamaan, vaikka jokikinen on alussa ollut vieras. Nykyaikana kun ei tiedä ja kaikenlaista kuulee. Koti kaikkine tavaroineen jää yksin vieraan kanssa. Puoliso nukkuu, ei kuule eikä näe, eikä osaa reagoida. Siihen aikaan, kun vielä pidin siivoojaa, yksi oli epärehellinen. Vei pientä tavaraa, jota heti en osannut edes kaivata. Jäi kiinni ja luovutti avaimet. Olin niin nuori ja luottavainen. Enää en ole kumpaakaan.

Tänään olen jostain syystä ajatellut paljon isääni. Hänenkin kuolemastaan jo parikymmentä vuotta. Olin isän tyttö aina. Ainoa lapsi. Isä leikki kanssani, luki satuja, keksi niitä itse. Hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut ihminen. Mukava seuramies. Hänestä pidettiin. Eläimetkin. Hän oli se, joka piti pöytäpuheen, kun oli vieraita. Semmoisen humoristisen. Isäni osasi piirtää ja maalata kuten äitinikin. Minä olen väliin putoaja. Isä jäi aikanaan leskeksi ja säällisen ajan kuluttua sai naisseuraa, jonka täydestä sydämestäni soin. Hän kävi ikäihmisten päivätansseissa ja ajeli autollaan milloin minnekin. Sitten ajoi edessään olevan kuorma-auton lavan alle ja pyysin poliisia ottamaan ajokortin pois, kun isä oli kuulusteltavana. Minä menin mukaan. Tähän tapaukseen loppuivat isäni ajot. Auto ruttaantui, mutta isä ei edes loukkaantunut. Hän alkoi käyttää raitiovaunuja ja takseja. Isä eli äidin kuoleman jälkeen seitsemän vuotta. Minä laskin hänet uurnassa Hietaniemen hautausmaalle sukuhautaan vaimonsa viereen.

Viikonloppua kohti taas mennään. Huomenna ei ole onneksi ohjelmaa. Voisin olla vaikka yöpaidassa koko päivän. En ole. Mutta puuteria en nenälle pane, enkä sukkia jalkaan.

YKSINÄINEN SOTAMIES

Taas on iäkäs ihminen unohdettu huoneeseensa kuolemaan ja vielä palvelutalossa. Olen luullut näiden paikkojen olevan turvallisia, pidetään huolta, käydään katsomassa. Mutta ei. Samaa välinpitämättömyyttä kuin kaikessa muussakin. Mitä palvelu-etuliite tämmöisessä talossa tarkoittaa? Vanhat ihmiset ovat suojattomia tässä maassa, ovat sitten asumassa missä tahansa. Piittaamattomuus toisesta ihmisestä kukoistaa.

Silloin tällöin Edvard Munchin Huuto puhuttaa kuin myös sen tekijä jo senkin takia, että pariin kertaan on taulu varastettu. Tässä en kerro tästä taulusta, vaan eräästä toisesta Munchin teoksesta, jonka satuin kirpputorimyyjällä näkemään. Itse hän ei tiennyt Munchista mitään ja oli ostanut satasella taulun. Nyt kauppasi sitä hiukan korkeammalla hinnalla. Olisin voinut ostaa, mutta moraalinen minä nosti päätään ja kehoitinkin kauppiasta ottamaan taulunsa kainaloon ja menemään johonkin taidegalleriaan sitä näyttämään. Hän meni. Tuli takaisin silmät pyöreänä ja kertoi taulunsa arvoksi kaksikymmenkertaisen hinnan kuin satasen. Minulle tuli lämmin ja hyvä olo.

Kaivoin kirjahyllystä vuonna 1947 Tammen kustantaman Väinö Tannerin teoksen Näin Helsingin kasvavan. Minäkin olen nähnyt Helsingin kasvua elinaikanani. Me kaikki helsinkiläiset olemme tavalla tai toisella. Tanner kertoo Katajanokasta. Tätä seutua peitti "mökkirähjäkasvillisuus", mutta 1849 tulipalo oli sitä hävittänyt. Tanner oli nuorena poikana lukenut ahkerasti juttuja Katajanokasta Victor Pettersonin kirjoittamana Lördagen-lehdestä.  Olihan Skatta suorastaan eksoottinen ja villi paikka kalastajineen, kotieläimineen, bordelleineen sun muine jännittävyyksineen.

Tähän kategoriaan kuuluu myös Katajanokan korkeimman kallion laella oleva yksinäisen sotamiehen vartioima tykki. Sotamiehen asiana oli tykillään kertoa koko kaupungille oikea aika.Tähtitornin katolla nostettiin hiukan ennen kahtatoista pallo, joka pudotettiin alas tasan kello 12. Samalla hetkellä uljas sotamies Katajanokalla pamautti tykkinsä. Kaupunkilaiset voivat tarkistaa kellonsa. Joka päivä kello kaksitoista seisoi ryhmä hienoja herroja kello kädessä Kauppatorin laidassa katse tiukasti suunnattuna Tähtitorniin ja sen katolla olevaan palloon. Kun pallo oli pudonnut, panivat herrat kellonsa taskuun ja marssivat silloiselle Seurahuoneelle. Pöytä oli valmiiksi katettu ja herrat saivat ryyppynsä. Tanner kertoo, että tämä tarkan ajan kertominen Tähtitornissa ja Katajanokalla lopetettiin joskus 1910.

Väinö Tanner ei pitänyt Katajanokan rakentamisesta. Hänestä paikka oli "Helsingin luonnollinen kaunistus", joka pilattiin, kun päästettiin arkkitehdit piirustuslautojensa ääreen muuttamaan Katajanokan idylliä kerrostaloalueeksi. Väinö Tanner kuoli 1966, joten hän hyvin näki vielä lisää Katajanokan "pilaamisesta".

MATKAMUISTOJA VUOSIEN TAKAA

Palasin Tuulian mukana Tuulian tarinoita-blogissa Prahaan, jossa olin puolison kanssa vuosia sitten. Se on kaupungeista kaunein ja paras Helsingin jälkeen. Vietimme siellä ikimuistoisen viikon. Nautimme barokista, kirkoista, palatseista, puistoista, halki kaupungin virtaavasta Vltava-joesta. Maistelimme olutta ja söimme hyvin. Nukketeatteria, historiaa, kuljimme Franz Kafkan jalanjäljissä Kultaisella kujalla, jossa eivät enää alkemistit olleet yrittämässä saada lyijyä muuttumaan kullaksi. Viikko oli yksi elämämme parhaista. Kun kone nousi Ruzynen kentältä kohti Helsinkiä ja Tshekin maa hävisi pilvien alle, nousi minulla kyyneleet silmiin. Siellä jossain oli Praha, johon olin rakastunut.

Taas viikko lopuillaan. Kotikutoista arkielämää, johon tuo vaihtelua roskiksella käynnit. No, ensi viikolla tietokonetomografiaan. Jos vaikka luuni osaisivat kertoa jotain. Alkaa liikkuminen olla jo liian tuskaisaa. Puolisoa kuitenkin liikuteltava päivittäin, josta kipu lisääntyy. Mutta hammasta purren ja irvistellen ei kun etiäpäin. Illalla sitten vääntäytyessäni vuoteeseen ja hetken maattuani aivan hiljaa, hellittää. Puolison vieno kuorsaaminen on musiikkia korvilleni ja siihen ääneen on minun hyvä nukahtaa. Aamua en ajattele. Ne ovat vaikeimpia hetkiä päivästä. Puolison hoitotoimenpiteistä en voi lipsua. Puhdistaminen ja muut siihen liittyvät, aamupala, syöttäminen, lääkkeet.

Italian kirjeen lukeminen jäi kesken. Kaksitoista sivua käsinkirjoitettua tekstiä ilman kappalejakoja. Jonain päivänä jatkan ja saan tietää, mitä Jules Vernelle oikein tapahtui Nantesissa, jossa ystäväni on vieraillut. Hän matkustaa italialaisen miehensä kanssa usein. Liverpoolissa Beatles-hengessä, Valénciassa tapaksilla ja välillä kotinurkilla Ischian saarella. Helsingin käynneissä on vuosien rako. Oikeastaan ei enää mikään ystävääni tänne sido. Vuosikymmenet Italiassa, siellä koti, sikäläiset ystävät ja miehen suuri suku. Helsinki on kaukana ja sen kuulumiset kaukaisia. Eikä Italian mediat juurikaan korvaansa kallista Suomen asioille.

Jaahas, taitaa olla puolison iltalääkkeen ja iltapalan aika. Ei kun kirjoittamisiin taas.

SUKLAATA SYÖDEN

En ole mikään suklaafanaatikko, mutta nyt pistelen suklaata, johon kaakaopavut on kerätty Venezuelan puista.  Sitten  jalostettu suklaaksi Saksassa Rauschin suklaavalmistamossa. No, jos tämä suklaa ja vaikkapa Fazerin pantaisiin suuhuni, en erottaisi, kumpaa söisin. Viinien kanssa on sama juttu. En edes maista niistä samettisuutta, nahkaisuutta, marjaisuutta, saati pystyisin maut erottelemaan. Valkoisen erotan punaisesta ja aivan taatusti kuohuviinin taas näistä. Ja tässä imeskeltyäni tätä suklaata, tulin tulokseen, että suklaa kuin suklaa. Olkoon kaakao vaikka mistä.

Soitin uudemman kerran huoltoon mattotelineen polkupyöristä. Lappu, missä kiellettiin pyörien säilyttäminen mattotelineessä, on poistettu. Siinä meni myös se ukaasi, että huolto tiettyyn päivään mennessä tulee pyörät poistamaan. Tytteli puhelimessa tiuskaisi minulle "ei me voida kydä siellä joka päivä pyöriä irottamassa". No, ei oltu ensimmäistäkään kertaa, vaikka luvattiin. Siinä meni huollon ja koko taloyhtiön luottamus ja asukkaat hymyilevät vastedes tämmöisille "ukaaseille". No, minähän panin sitten sähköpostia isännöitsijälle, kun ensin olin hänelle soittanut saamatta puhelimeen. Minusta nimittäin meidän on ehdottomasti saatava mattotelineemme jälleen sille uskottuun tehtävään ja se  on maton tampaamista.

Italialaisen ystäväni kodissa oli käynyt heidän poissaollessaan varkaita. Veivät korut, rahat, tekivät ilkivaltaa ja sotkivat paikat. Aika kaamea kotiin paluu. Ystäväni kertoi sielläpäin näitä afäärejä olevan tekemässä romanialaiset.  Heitä riittää kaikkialle ja iso osa aina pahantekoon. Sitten ystäväni, suuri taiteen ystävä, oli pökertynyt luettuaan minun kirjeestäni, mitenkä Havis Amandaa on raiskattu alentamalla hänet hotellihuoneeksi. Eikä kahdeksan metrinen pissaava poika sen enempää Kauppatorilla saanut hyväksyntää, vaan halveksuntaa.  No, hiukan Mantaa minäkin säälin, jos totta puhun. Enkä ole enää varma, jos Ville Vallgreenkaan Mantan hyväksyisi parisänkyyn. 1600 euroa yö! Ja kaikki yöt buukattu.

Blogin kirjoittaja Dessu oli oikein paikan päällä käynyt Hotel Mantan katsastamassa. Sisäänpääsymaksu oli muistaakseni viisi euroa. En oikein Dessun kirjoituksesta päässyt selville, mitä hän sisimmässään  japanilaisen taiteilijan työstä ajatteli. Lokakuussa vasta tori normalisoituu ja Manta on vain Manta. Ja häntä saa katsella aivan ilmaiseksi.

EN ENÄÄ USKO JOULUPUKKIIN

Tässäpä taas istuksin ja vielä pöytäkoneen edessä. Vanha retale ja hidas. Jahkailen uuden hankkimista. Läppärilläni ei voi printata ja muutenkin toiminnot vähemmässä kuin pöytäkoneessani. Jos kirjoitan oikein kauniin kirjeen Joulupukille.Asia on vain niin, että lakkasin tähän mieheen uskomasta, kun näin lapsuudenkotini eteisessä lahjasäkin jouluaattona. Kun ovikello soi, kuulin isän hämmästelevän säkin suuruutta ja mitenkä Pukki oli sen saanut raahattua. Silloin lakkasin uskomasta. En kuitenkaan mitenkään kokenut sitä traumaattiseksi kokemukseksi. Ehkä olin jo uumoillut asian oikeaa laitaa ja joskushan ihmislapsen on luovuttava joistakin illuusioistaan. Eikä sielu haavaa saa.

Eilen stadissa. Jessös, kun oli turisteja. Kielten sekamelskaa suuressa tavaratalossa. Suomen lippuja, Muumeja ja Fazerin suklaata heti kun tulee Espan ovesta sisälle. Kuulutukset myös venäjäksi. Väitetään, että venäläisturistien ostovoima olisi elpymässä. Japanilaiset ovat ahkeraa matkustuskansaa ja joskus mietin, mikä voima saa heidät juuri Suomeen. Ei kai pelkästään Muumit, joihin nipponilaiset ovat kuulemma aivan hulluina?  Eikä Tove Jansson aloittaessaan Muumejaan varmaankaan edes unissaan uskonut niiden levittäytyvän joskus tulevaisuudessa Tokioon asti.

Seuraavaksi kehuja. Herkun miespuolinen kassa oli mahdottoman ystävällinen ja avulias. Minulla oli taas iso kuorma, enkä ilman apua olisi taakkaani saanut Espan ovelle ja taksiin. Kassamies auttoi pakkaamisessa, antoi muovikasseja pyytämättä lisää. Hänellä tuntui olevan minulle aikaa jo senkin takia, että oli sulkemassa kassaansa ja olin viimeinen asiakas. Hän soitti apupojan kantamaan, joka soitti taksin. Kuljettaja nosti autoon. Minulle jäi vain loppumatka kotiin rollaattorilla ja kotona auttoi ystävällinen tuuraajarouva. Pulmana oli saada kaikki mahtumaan jääkaappiin, mutta siinä puuhassa olen aika hyvä loppujen lopuksi.

Niinpä eilispäivästä kasvoi aikanaan ilta ja minä menin nukkumaan.

Illalla on jo vilpoista.
Västäräkki kyhännyt hyttysistä
muhvin palelevan nokkansa ympärille,
kivitasku kerännyt maantieltä
olkalaukkunsa täyteen pyöreitä lämpimiä kiviä.
(Risto Rasa)

SIENIMUISTOJA JA VÄHÄN MUUTA

Ilta illalta
metsä pimenee.
Varresta irti
kiertää muurahainen
raa´an puolukan
lampuksi kekoon.
(Risto Rasa)

Minulla on syksy mielessä. Enkä tiedä miksi. Ehkä kaipuuta sienimetsään, jonne en enää pääse. Jaakko Selin matkaohjelmassaan tv-ruudussa hämmästeli, että Espanja on sienimaa. Kukapa on tullut ajatelleeksi. Meidän metsissähän täällä kaikki maailman sienet kasvavat. Voitatit, vahverot, torvisienet, karvalaukut, korvasienet, kaikki.Niinhän sitä luulisi. Mitenkä oli ihanaa mökkiaikana lähteä koko päiväksi metsään. Ilma raikasta, itikat poissa, hiljaista, jalka jätti painauman sammaleeseen, hyppy kaatuneen puunrungon yli, jossain hakkasi tikka. Korit täyttyivät sienistä. Nappasimme varpuun unohtuneen mustikan, jota oli jo öiset kylmät koetelleet. Oli hyvä olla, niin hyvä istua kannon nokassa ja katsella puiden latvustojen yläpuolella kaareutuvaa taivasta. Tuntea sieraimissa metsän tuoksun, vetää keuhkot täyteen ja olla onnellinen.

Aamukahvihetki taas tässä menossa. Puoliso ruokittu ja siistitty. Tänään tulee tuuraaja poikkeuksellisesti nyt tiistaina ja iltapäivällä. Minä suuntaan kaupungille. Vaikka meitä on vain kaksi taloudessa, alkaa jääkaapin sisältö kummasti huveta viikon aikana. Nyt onkin seuraavaan tuuraajapäivään toista viikkoa. Pitänee kääntyä Herkun kotikuljetuksen puoleen. Mutta kun on aina virheitä lähetyksessä ja se tietää puhelinsoittoa ja asian korjaamista. Jos oltaisiin keräämisessä huolellisia, säästyisi aikaa ja rahaa tavaratalolla, eikä heidän tarvitsisi ajella tuotetta vaihtamaan.

Ilmakitaran soittamisesta on Oulussa kisailtu. Ilmakitara? Sitä ei siis ole olemassakaan. Jonkunlainen tanssiksi määritelty haamuilu olemattoman kitaran kanssa. Ikäänkuin soitettaisiin. Mutta ei soiteta. Ei ole instrumenttia, mitä soittaa. Tästä kilpaillaan ja tätä katsellaan. Esittäjä kuvittelee soittavansa, hytkyy ja hyppii lavan täydeltä kädet kuin kitaraa pidellen. Ilmakivääri sentään on konkreettinen esine ja ilmalaiva, ilmapallo ja mitä niitä onkaan. Kun tässä olen alkanut ymmärtää yhtä sun toista nuorison liikkeistä, niin ehkä jonain päivänä minulle valkenee tämäkin virtuaalinen laji. Mutta ei aivan vielä.

KÄRRYNPYÖRÄVOLTIT MIELESSÄ

Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset kyynelessä?

(Eino Leino Syysmetsässä, yksi säe)

No, luvattu on kesäisempää säätä, mene ja tiedä. Tuskin hellettä sentään, josta kiitos. Mukavan kuulakasta, kun raahasin roskanyssykät. Yläkerran rouva oli tampaamassa kolmen polkupyörän seassa mattotelineellä. Kun yksi kiinnittää pyöränsä mattotelineeseen, toiset tekee perässä. Jos yksi hyppää kaivoon, hyppäävätkö muutkin? Huolto pani kieltolaput, josta seurasi muutaman polkupyörän poistuminen. Nämä kolme ovat yhä mattotelineessä kiinni. Eikö silmät todellakaan kerro, mikä mahtaa tämä kapistus olla, jossa on tankoja?  Liian pitkä matka varsinaiseen pyöräkatokseen parin metrin päähän.

Pesuhoitajat kävivät. Ammattitaitoiset ja nopeat. Kehuin ja kiitin. Puoliso oli kumpaakin oikein kätellyt, kertoivat. Meillä on niin paljon helpompaa ja ihanampaa nyt kun puoliso on mukana, silmät avoinna, vastaa kysymyksiin ja kysyy "mitä on ruokaa?" Tämmöisestä on pitkä, pitkä aika. Kukaan, joka ei ole laillani kokenut tämän kaltaista sairautta kotona, ei voi aavistaa, mitenkä näinkin pienet asiat vaikuttavat elämän laatuun tehden kaikesta onnellisempaa ja iloisempaa. Jos minulla ei olisi tätä nivusvauvaa, voisin heittää vaikka parit kärrynpyörät.

Tämmöistä meillä tänään mattotelinepolkupyöristä huolimatta.