RUNOJA

Mitähän varten ei minusta ole tullut intohimoista runojen lukijaa? Vanhempani olivat.Miksi minä en osaa piirtää,vaikka vanhempani osasivat? Aina on tämmöisiä väliinputoajia,joilta puuttuu joku vanhempiensa taito.Joskus ihmettelen.

Meillä on hyllyssä runokirjoja metrikaupalla,joista osan isäni on antanut äidilleni heidän vielä seurustellessaan.Niissä on terveisiä saajalle heti alkulehdellä.Lämpimiä sanoja rakastetulle.Niitä,joita tytär nyt lukee.Runotkin kertovat rakkaudesta. Intohimosta,onnesta.Usein surullisiakin.Runoilija varmaankin saa inspiraation murheesta.Näin minulle kerran kertoi eräs runoilija.

Isäni maalasi,äitini maalasi.Heidän taulujaan on seinilläni.Pari olen myynyt ja yhden lahjoittanut.Isäni maalasi maisemia,joissa oli aina talo.Punainen tai harmaa vanha mökki järven rannalla.Puut heijastavat kuvansa veteen.Äiti maalasi kukkia maljakossa,hedelmäasetelmia.Kevein naisellisin vedoin.Hän oli nuori nainen silloin,paljon ennen kuin oli tavannut isäni.Hänen mielivärinsä oli sininen ja se näkyy tauluissa.Äiti piti Katri Valan (1901-1944) runoista.Muistan hyvin,kun isä luki hänelle ääneen Sininen ovi-runon:

"Kun suljen silmäni,
kun olen surullinen ja yksin,
näen etäältä siintävän
sinun majasi sinisen oven,
oi kaukainen sisareni kuuman
auringon alla.
Sinun sininen ovesi
on minulle tie kaikkeen,
mitä ei ole,
mikä vain uneksitaan."

(Katri Vala)

Vaikka en runoja usein lue,luen kuitenkin joskus.Ehkä juuri Katri Valaa usein lapsena kuulleena pidän hänen runoistaan minäkin.Niissä on hehkua,rakkautta ja usein ikävää rakastettua kohtaan.Luin näitä kaihorunoja silloinkin,kun olin niin kovasti rakastunut luokkatoveriini Mattiin.Mattikin tykkäsi minusta.Katseli opettajaa uhmaten minua tunneilla ja käveli kanssani välitunnille muiden irvailuista huolimatta.Tunnetta kesti yhden lukukauden.Keväällä Matti oli rakastunut Ullaan.Kirjoitin päiväkirjaani Katri Valan runon "Nimesi":

"Kun minulla ei muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.

Se on kuin elävä olento,
lämmin,lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessani nimeäsi.

Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni
kyyneleitä."

Viereen olin pannut kuivatun ja litteän kimpun sinisiä orvokkeja. Luin päiväkirjan aikuisena,mutta en yhtään nauranut.Ehkä tietämättäni vuodatin muutaman kyyneleen.

Päiväkirjat olen kaikki hävittänyt.Jonain sadepäivänä olisi nyt hauska lukea,mutta toisaalta... mitä se kannattaa.Joku jälkeeni olisi kuitenkin niille hymyillyt kurkistaessaan nuoren tytön sisimpään.Kaikki oli niin vakavaa silloin,niin totta ja elämänikuista.