Helsingin Sanomat kyseli miksi helsinkiläiset rakastavat Helsinkiä? Kyselyyn en vastannut,mutta aloin miettiä,miksi minä rakastan.No,juuret ovat täällä.Vanhemmat ja isovanhemmat ovat täällä syntyneet.Se on yksi vahva syy,ehkä vahvin.
Vanhemmista rakennuksista ihmeekseni löytyy usein uusia viehättäviä yksityiskohtia,jos nostaa katsetta hiukan korkeammalle.Niin kuin sekin Ville Vallgrenin naisfiguuri Kappelin katolla,jota en ollut milloinkaan ennen havainnut,vaikka olen flaneerannut Espan puistossa satoja kertoja ja Kappelissa käynyt monet kerrat.Meren läheisyys Helsingin ympärillä on tärkeä asia ja ehdottomasti yksi syy rakkauttani lisäämään tätä kaupunkia kohtaan.Meri antaa vapauden tunteen,mahdollisuuden päästä käymään muualla,jos niin haluaa.Meri virittää mielikuvituksen lentoon.Varsinkin nuorena luettuani paljonkin kirjoja meriseikkailuista,katselin tätä omaa mertani mielessäni haavekuvat omakohtaisistakin hurjista seikkailuista purjelaivan kannella,niin tyttö kuin olinkin.Tosin näihin mielikuvitusleikkeihin kuului aina komea kapteeni,jonka kanssa ehdottomasti sukeutui lempi molemminpuolinen.
Sitten on yksi vahva asia pönkittämässä rakkauttani Helsinkiin: ratikat.Ne kuuluvat tähän kaupunkiin.Ne ovat minulle olleet ensimmäinen julkinen kulkuneuvo,jolla jo äitini helmoissa matkasin keskikaupungille Töölöstä.Äiti esitteli matkan varrella olevia rakennuksia,Sokeritehdas,Kansallismuseo,Eduskuntalo... Kansallismuseoon minut vietiin kouluikäisenä ja Sokeritehtaalla vierailin luokkatoverini luona,jonka isoisä oli tehtaan patruuna.Eduskuntatalo oli silloin vain minulle iso talo,jossa oli edessä pylväitä.Myöhemmin ne laskin.Neljätoista.En arvannut,että vuosikymmeniä myöhemmin kävisin siellä tapaamassa kansanedustajaa ja puhuisin hänen kansaan omaishoitajuudesta.Koko sana oli vielä lapsuuteni aikoihin aivan tuntematon.Omaistahan hoidettiin ilman muuta mahdollisuuksien mukaan,eikä kukaan ajatellut kunnan tulevan vastaan monissa hoitoasioissa kuten nyt.
Ehkä pikkutytön rakkaus synnyinkaupunkiaan kohtaan alkoi juuri näillä ratikkamatkoilla.Minulle vahvistui tieto,että kaupunki on paljon muutakin kuin Töölöä halkova Mannerheimintie.Ratikalla pääsi muuallekin kuin keskikaupungille.Vieläkin kolmosen lenkillä on mukavaa kaupunkiin tutustua.Ajelu kestää noin tunnin.Kun ystäväni Eevi oli Helsingissä vieraanani näytin hänelle kaupunkiani juuri kolmosen ikkunoiden läpi.Se oli katsaus muihinkin kaupunginosiin kuin Senaatintorin ympärillä olevaan,jota niin usein televisossakin näkee.Ja pääseehän ratikalla aina Arabiaankin asti,josta kertoo Ilpo Tiihonen runossaan.
Helsingillä on myös yli neljä ja puolivuosisatainen historiansa.Ei pitkä verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin,mutta silti tutustumisen arvoinen.Miten,miksi ja koska kaikki alkoi? Helsinki ei ole vain paikka,jonne syystä tai toisesta muutetaan tai täällä synnytään.Se ei ole yhtäkaikki muukalaisvihainen kaupunki,ei kohtele tylysti asianmukaisesti tänne asumaan tulleita ja pitää myös huolen omistaan.No,puutteita on,eikä kaikki asiat mene kaikkien tahdon mukaisesti.Missäpä menisi? Minä ainakin olen tullut siihen tulokseen,että Helsingissä ja koko maassa on moni asia paremmin kuin muualla maailmassa.Tämä olisi hyvä muistaa,kun taas purnataan yhdestä sun toisesta.
Helsinki on myös kaunis kaupunki puistoineen,puineen,patsaineen,istutuksineen.Patsaista puheenollen,täällä on naisesta vain yksi näköispatsas. Se on Mannerheimintien varrelle Hakasalmen puistoon vuonna 1946 pystytetty Alpo Sailon tekemä veistos sananlaskujen,arvoitusten ja itkuvirsien taitajasta,inkeriläissyntyisestä Larin Paraskesta (1833-1904).Ullanlinnan ja Eiran rajamailla oleva Kaivopuisto on monen mielestä puistoista ykkönen.Kun kiipeää Haaksirikkoisten patsaalle edessä siintää meri.Väylä muualle ja muualta tänne.Entäs sitten Töölönlahden villat,koko kaunis Linnunlauluntie Töölöstä keskustaan ohi vanhojen puutalojen,joista osa kamppailee olemassaolostaan tänä rakentamisen kiivaana aikana.Töölönlahden vesi kulkeutuu Eläintarhanlahteen ja sieltä aavemmille ulapoille Siltasaaren sillan,Pitkäsillan alitse.Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha melkein kaupungin sydämessä on ollut monesti kävelyjeni kohde,kun puut ovat kukassa kevätauringon loisteessa.Puistoon on mukava pujahtaa hetkeksi rauhoittumaan vieressä kulkevan vilkasliikenteisen kadun melun unohtaen.Ei talvikaan tee Helsingistä ikävää.Se vain uinailee enemmän,kerää voimia kevättä varten,kun asfaltti taas kopsaa kengän korkojen alla ja rikkoutuneesta kadun pinnasta nousee voikukan alku.
Tässä olivat minun syyni tätä kaupunkia rakastaa.Lisään vielä yhden: olen täällä syntynyt,täällä on minun kotini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti