Kirjailija Maria Jotuni on sanonut "Kun sielusi on murheellinen,ajattele,että se on kuin pelto,jonka yli on langennut siunaava sade.Seuraa selkeentyminen,auringonpaiste,ja peltosi kasvaa uutta viljaa".
Minun sieluni on nyt murheellinen.Odotan auringonpaistetta ja uuden viljan kasvua.Joidenkin ihmisten mielestä syksy on parasta vuodenaikaa.Onhan siinä vähän aikaa värejä,aurinkoakin,mutta se on viesti talvesta ja lyhyestä päivänvalosta.Luonto valmistautuu pitkään nukkumiseen,kesä päättynyt.Värit katoavat,linnut lähteneet,hiljaista. Syksy ei ole minun juttuni.Mielikuvitus pimeänä vuodenaikana saa ikävät asiat tuntumaan jättimäisen suurilta,eikä aamukaan anna järjelle sijaa.Jos ei pidä varaansa,masennus valtaa.Siltä on vältyttävä että jaksaa etiäpäin.Aloitin itseni piristämisen menemällä miehen kanssa silakkamarkkinoille,jonka juuret ulottuvat yli kahden ja puolen vuosisadan taakse.
Väriä ja eloa Kauppatorilla.Musiikkia,laulua,marionettitaidetta,myyntitelttoja ja muita kojuja ja tietysti silakoita. Jotenkin jouduin juttusille kahden mieshenkilön kanssa pienen myyntikojunsa edessä ja hetken päästä selvisi heidän olevan siitä Helsingin Lions Clubista,jota isäni sekä mieheni olivat perustamassa 1960-luvulla.Herrat eivät olleet kovin tarkasti seuransa historiikkiin tutustuneet,kun ei mieleen juolahtanut yhtäkään perustajajäsenen nimeä.No,onhan perustamisesta aikaa,joten tunsin olevani aikamoinen fossiili.Itse en seuraan edes kuulunut,mutta rouvat toimivat aktiivisesti taka-alalla.Kuten nykyisinkin,sillä nämä kaverukset kauppasivat leijonattarien valmistamaa sinappia.Ostin yhden purkin. Muutakin silakoihin liittymättömiä kylkiäisiä myynnissä omenista ja leivonnaisista lähtien tyrninmarjahilloihin,lohituotteisiin ja lanttukukkoihin myyntikojujen runsaudessa.
Silakoita en ostanut,sillä viimeisimmän miehen sairaalareissun jälkeen on kaikenlaiset pikkukalat ei-toivottujen listalla.Lykin pyörätuolia Kauppahalliin asti ja sen päästä päähän ostamatta mitään.Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta.Markkinoilta kuitenkin minikokoista saaristolaisleipää ja maustekakun.Sää oli hieno ja tori täynnä kansaa.Paljon vanhempaa väkeä,jotka perinnettä noudattaen ovat luultavasti ikänsä siellä käyneet.Kuten minäkin.Alunalkaen joskus 1700-luvun puolen välin tietämillä ei myytävänä ollut muuta kuin suolasilakkaa.Nyt on toisin.Kymmeniä erilaisissa mausteissa uitettuja silakoita,jopa ällistyksekseni karibialaisiakin (!).Puiset entisten aikojen nelikot suolasilakoineen ovat vaihtuneet muovisiin ämpäreihin.Oli tuote mikä tahansa ja pakattu muoviin tai lasipurkkiin,yhtä ylpeinä ja hilpeinä kalastajat niitä möivät sekä veneistään että nupukivien päällä kojuistaan.Oli Suomenlahden ulkosaaristosta Viron saaria myöten myyjiä,Ahvenanmaalta ja jopa Pohjanlahdenkin rantamilta tulleita helsinkiläisille tuotteitaan esittelemään.Osa kalastajista niin ruotsinkielisiltä seuduilta,että suomi kangerteli.Pitkin syksyä ovat puurtaneet ympyrkäisiä vuorokausia,valmistaneet ja pakanneet,lastanneet veneisiin ja autoihin ja nyt toivovat,että kauppa käy.Sitä minäkin heille toivon.
Eipä ollut politiikkakaan unohtunut näiltä markkinoilta.Kokoomus paikalla sekä muut perussuomalaisista lähtien.Brosyyrejä jaettiin,ilmapalloja annettiin ja julistein toivottiin sen ja sen tulevan valituksi eduskuntaan.Kaikki on pantava peliin vaalien lähestyessä.
Taksi haki meidät ajallaan Suomenlinnan lauttalaiturin läheltä ja oikeastaan tuntui hyvältä päästä tungoksesta hiukan väljemmille vesille.Oli lounaan aika.Mutta silakoita ei meillä syöty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti