EHTOOJUTUSTELUA

Tätä 9.10.2010-päivää vielä tovi ja sitten seuraavaan.E. tuli vieraakseni ja me halattiin.En edes muista,koska olemme viimeksi oikein tavanneet.Muisteltiin naapuriaikoja,kerrottiin ulkomaan matkoista,juotiin kahvia ja syötiin E:n tuomaa omenapiirakkaa ja suussa sulavia pullia.Toi omenia puutarhastaan ja omenamehua ja -sosetta omista omenoista.Niin ja yleisliinan Keniasta! Voi käyttää vaikka pöydällä.Kerjäämisestä olimme samaa mieltä kuin myös siitä,mitenkä huimasti maailma on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa,eikä välttämättä parempaan suuntaan.Eikä tämä ollut mitään haikailua entisten aikojen perään,vaan kylmä totuus.Me ihmiset olemme yksinkertaisesti muuttuneet maailman joka kolkalla.No,emme me näistä paineita ottaneet,puhuimme mukaviakin.Hyvästellessämme päätimme olla useammin yhteydessä.Tätä toivon koko sydämestäni.Vaikka E.ei ole vanhimpia ystäviäni,on hän kuitenkin ollut ystävä jo ainakin runsaat parikymmentä vuotta.Ja senhän me tiedämme kaikki,että ystäviä ei ole milloinkaan liikaa.

Alexander Stubb ei anna siunaustaan mahdolliselle laille,joka kieltäisi maassamme kerjäämisen.Sanoo ettei se auta itse asiaa,vaan EU:n pitäisi puuttua tähän koko Eurooppaa koskevaan ongelmaan.Romaneja autettaisiin taloudellisesti eikä koulutustakaan unohdettaisi.Eli tukemista kieltojen tilalle.Nämä maat,joista romanit ovat lähteneet vaeltamaan kerjuupussinsa kanssa,saisivat tulla mukaan hankkeeseen ja hiukan välittää omista kansalaisistaan eikä sysiä heitä muitten maitten kontolle ympäriämpäri Eurooppaa.Ihan hyviä ideoita,jos niillä nämä ihmiset saadaan pois kaduiltamme parempaan elämään vaikka esimerkiksi omissa maissaan. Jostain luin EU:n kyllä lotkauttaneen korvaansa asialle,mutta päästäänkö puusta pitkään,onkin jo toinen juttu.Silti toivon,että Suomessa tämä kerjäämisen kieltävä laki tulisi voimaan nyt ensialkuun ainakin ja sitten katsotaan.

Minullapa on valkoisia ruusuja maljakossa.Kun katselen kimppuani tulee mieleen Louis Jourdanin konserttipianistiosa ikivanhassa elokuvassa Kirje tuntemattomalta naiselta,joka vaatii paljon paperinenäliinoja kyynelten kuivaamiseksi.Se kun on niin romanttinen,haikea ja traagisloppuinen leffa.Siinähän Joan Fontaine on pikkutytöstä asti kuolettavasti rakastunut pianistinaapuriinsa ja naiseksi vartuttuaan heidän elämänsä nivoutuu hetkeksi yhteen.
Jourdanilla on vain hiton huono muisti,eikä myöhemmin enää tunne naista ollenkaan.Nuuhkaisee vain puolittain välinpitämättömänä hänen lähettämiään valkoisia ruusuja.Lopussa muistaa lukiessaan Joanilta saamaansa kirjettä,mutta liian myöhään.Kirjeen ja ruusujen lähettäjä on kuollut kuten yhteinen lapsikin,josta pianisti ei tiennyt mitään.Samasta aiheesta tehtiin Suomessakin leffa ja siinä rakkauden kanssa läträilee Ansa Ikonen ja Tauno Palo.Minun ruusujani ei ole kukaan lähettänyt,vaan ovat itseostettuja,mutta takuulla yhtä kauniita kuin olisivat tulisen rakkauden saattelemana saatuja.

No nyt on Suomen Turku päässyt maailmankartalle itsensä The New York Timesin toimittamana.Ensi vuonna sitä ollaan kulttuuripääkaupunki Tallinnan ohella ja pitäähän ihmisille kertoa minkälaista Turussa on.Ja on hienoa ja kaunista kaikkine nähtävyyksineen ja jokineen.Toimittaja ei ole unohtanut sitäkään,että kun Turku oli Suomen pääkaupunki,niin Helsingissä oltiin melkein vielä puussa.Jos oltiin maassa,niin kyläpahasessa elettiin yksinkertaista elämää ja turkulaiset opiskelivat jo täyttä häkää yliopistossa ja osoittivat kaikinpuolista korkeaa sivistystä.Sitä todisti jo sekin,että piispalla oli istuimensa Aurajoen varressa.Hyvä se on toimittajan kertoa asiat kuin ne ovat,kunhan loppu on oikein,ettei Turku enää ole Suomen pääkaupunki.Vaan se on tämä entinen kyläpahanen paisuneena näyttäväksi stadiksi,jossa vallan passaa poiketa.