Kirkosta erottiin,kun YLEn homoillan keskusteluista suututtiin.En sattunut mainittua ohjelmaa katsomaan,etten voi siitä sanoa juuta enkä jaata.Mutta Jari Tervon kantaa ottavan kirjoituksen olen lukenut.Samoin kristillisten kansanedustaja Päivi Räsäsen vastauksen siihen.Minusta Tervo puhuu ainakin osittain asiaa.Raamattu on vanha kirja! Ja koko pipliahan on ihmisten kirjoittama.Itse en kovin antaumuksellisesti ole tätä samaa sukupuolta olevien vihkimistä avioliittoon kirkosssa ajatellut,mutta näin äkkisältään sanoen: mikä ettei? Ihmettelen sitäkin,että jos Jumala on olemassa,hän takuulla hyväksyisi kaikenlaiset rakkaudet ja sallisi kirkon antavan siunauksen myös homoseksuaalien avioliitoille ottamalla lempeästi huolenpitoonsa nämäkin liitot. Hän ei varmastikaan jakaisi ihmisiä sen mukaan,minkälaista rakkautta he tuntevat.
Ehkä nämä ihmiset,jotka näin rajusti vastustavat samaa sukupuolta olevien vihkimistä avioliittoon kirkossa,ovat todellakin jollain lailla ihmisvihaajia,kuten Jari Tervo sanoo.Kun Raamattua pari tuhatta vuotta sitten kirjoitettiin,asiat maailmassa olivat toisin.Nyt 2000-luvulla asenteiden olisi jo muututtava.Hyväksyminen pitäisi siihen kuulua,ihmisten todellinen tasa-arvo myös kirkossa.Ralph Waldo Emerson,1800-luvulla elänyt esseisti-filosofi-runoilija, on sanonut "Usko,joka perustuu auktoriteettiin,ei ole uskoa."
Eilisiltana soitin äitini iäkkäälle serkulle ja toivottelin post festum hyvää nimipäivää.Juttelimme pitkään tai oikeammin hän jutteli.Kertoi niistä sukumme jäsenistä,omista lapsistaan ja lastenlapsistaan,joita en edes tuntisi,jos vastaan tulisivat.Pikkuserkuillani on jo lapsia,joita en ole nähnytkään.Viimeksi tapasin joitakin pikkuserkkujani tämän samaisen rouvan 70-vuotis päivillä ja siitä on jo liki viisitoista vuotta.Tuntuu haikealta,kun sukulaiset eivät enää pidä yhteyttä.Työ,välimatkat,omat elämät ja kiireet,välinpitämättömyys... syitä löytyy hiljaiseloon.Lähetin tässä kerran sähköpostia eräälle pikkuserkulleni.Minkäänlaista vastausta ei ole postiini tullut.
Kun saan Italiasta kirjeen,kerrotaan siinä iloisista hetkistä suvun kesken,kun on kokoonnuttu ruokapöydän ääreen parinkymmenen sukulaisen voimin.Juttu luistaa,nauru raikaa,riemu ylimmillään.Tämmöistä näkee elokuvissakin.Ennen oli meilläkin,kun suvut asuivat varsinkin maaseudulla lähekkäin,usein naapureina.Ilot ja surut jaettiin,apua annettiin pyytämällä ja pyytämättä,välitettiin.Tähän ystävällisyyteen kuuluivat myös muutkin kuin sukulaiset.Se oli luonnollista ja asiaan kuuluvaa.Ihmiset ovat tunne-elämältään kylmenneet.Miksi? Nyt kerrostalossa vaivoin tervehditään seinänaapuria,ei haluta olla "läheisemmissä väleissä",kuten minullekin sanottiin kutsuessani saman talon joitakin asukkaita meille.Muut tulivat,paitsi tämä,joka ei tahtonut.Tervehtii kuitenkin.Minä kaipaan ihmisiä ympärilleni,ikävöin sukulaisiani,jotka eivät nykyelämästäni tiedä mitään,eivät tiedä ikääntymistäni,kaipaustani.Eivät sitäkään,olenko enää olemassa.Jos yhteyttä on,se olen minä,joka yhteyden otan.Vuosien mittaan on alkanut tuntua turhalta sekin.
Miehelläni on tässä kaupungissa veli,yksi ainut sisarus.Kun mieheni sairastui,kävin henkilökohtaisesti kertomassa veljelle tapahtumasta ja pyysin ottamaan yhteyttä sairaalaan,kun ei tiedetty,miten käy.Hän ei milloinkaan ottanut,ei sittemmin meihinkään.Vuosia on kulunut vakavasta sairastumisesta pian seitsemän.Kuitenkin me ennen olimme silloin tällöin tekemisissä kaikki neljä,hän vaimoineen ja minä mieheni kanssa.Luulin heidän pitäneen meistä.Luulin veljen välittävän veljestä,kun sanotaan veren olevan vettä sakeampaa.Lopetin sitten myös joulukorttien lähettämisen.Vuosia sitten mieheni vielä kysyi veljestään.Enää ei ole kysynyt.Häntä ei meille enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti