MAANANTAIN MALLIIN

Että siis lumitalkoisiin. Hoi helsinkiläiset! Meitä on pyydetty hommiin.Minne ne kaikki järeän jyhkeät vempaimet ovat hävinneet,joilla ainakin ennen muinoin suitsait puhdistettiin lumet pois? Onko tottakaan,että ne on hävitetty liian suuren melun vuoksi? Meluhan on hyvänen aika ohimenevää ja tulos meidän kaikkien parhaaksi.Miten kummassa tämä nyt on näin vaikeaa? Ja jos taloissa olisi vielä talonmiehet,niin kuinka kaikki sujuisikaan.Mutta kun säästetään ja säästetään,supistetaan,pannaan pois,kilpailutetaan,ulkoistetaan,tehdään virheratkaisuja... Tekisi mieli sanoa että tyhmistytään.Ja sanonkin.

Olen muuten ollut lumitöissä kerrostalossa.Ostin oikein kolan tarkoitusta varten ja lähdin reippaasti talkkaria jelppimään.Asuimme Etu-Töölössä ja homma oli ihan kivaa.Myös kolaaminen.Tosin talonmiespariskunnalla meni hetki ällistyksen vallassa,mutta eivät liioin avusta loukkaantuneet.Mutta en minä nyt enää.Eikä olosuhteet anna myötenkään.Olkoon muitten hugi.Kolankin annoin pois.Nyt se voisi olla tarpeen ja lainaisin,jos talossa olisi aktiivista väkeä.Tosin tätä epäilen.Jos lunta tulee paljon lisää,umpeutuu kotikatumme.Olisihan tuo aika eriskummallinen tilanne.

Tänään taas ahkerasti tutkailtuani HS:n nettisivuja viisastuin koirien elekielen tuntemuksessa.Niin omia koiria kuin on ollutkin muutamin kappalein, vasta nyt tiedän,että hännän heilutus ei ole mitä tahansa ilon julki tuomista.Ehei.Ollaan pantu robottikoira asialle ja oikeat koirat tulkitsemaan robottikoiran eleet. Saatiin selville,että kun tekokoira heivaa häntäänsä vasemmalle,tarkoittaa se,että ollaan hyvin iloisia ja toivotetaan heilutuksen kohde tervetulleeksi.Elävä ja lihallinen koira tuli reippaasti liki.Jos taas oikea puoli heilutuksessa on valttia,niin on se merkki varautuneisuudesta ja epävarmuudesta: älä noin vaan lähesty,nuuhkitaan etäisyydeltä ensin.Tässä testissä oli monta sataa aitoa koiraa,jotta tutkimuksen tulos pitää kutinsa.Kyllä koira tietää!

Muitakin hienouksia hännän heiluttelussa on,mutta salakieli kaikkinaisuudessaan ei tutkijoille vielä auennut.Tutkimukset jatkuvat Virginian yliopistossa Kanadassa.

Helsinkiin on luvattu lunta lisää.Olikos se nyt ensi yönä? Kyllä tämä ilmaston lämpeneminen on kovien koettelemusten takana. Vai oliko se niin,että ensin vimmatusti kylmenee? Näissä menee tämmöinen tavallinen pulliainen hiukan sekaisin.Kun sitten joskus muutaman sadan vuoden kuluttua tulen kummittelemaan,niin omat aavesilmäni näkevät miten kävi ja kävikö kuinkaan.

Tätä ennen elän omaa ihmiselämääni siitä suurimmaksi osaksi nauttien,vaikka välillä nautinnontunteet heittävätkin häränpyllyä ja vajoan hetkeksi,ihan pieneksi,melankolian syvään suohon.Olen aina ollut sitä mieltä,että itsesäälissä rypeminen on hyväksi.Ensinnäkin siitä on matka vain poispäin ja toiseksi sillä on ihan oikeasti vahva tervehdyttävä vaikutus.Kun tarpeeksi kauan ihmettelee omaa kurjuuttaan,niin alkaa huomata,että asiat eivät ehkä sittenkään ole niin huonosti ja päästään vertailutasolle.Siis että joillakin muilla menee vielä huonommin.Tämän jälkeen alkaa Toivo nostaa päätään (ihan vieras ihminen).Samoin minä,sillä suossa oleminen saattaa tuntua pitkän päälle ikävältä ja siitähän juuri yritän päästä eroon.Räpiskeltyäni tarpeeksi vedän itseni kuiville ja kas, kaikki hyvin,hymyä huuleen ja etiäpäin.Tässä kohdin voin myös avata pikkolosampanjapullon ja juoda mielijuomani hienoimmasta lasistani korostaen tällä toimenpiteellä takaisin palannutta elämänhaluani.Joka sitten parhaassa tapauksessa saattaa jatkua muutaman vuoden.
C´est la vie!

SUNNUNTAIN SUPINAA

Yöllä ei nukuttanut oikeastaan tippaakaan.Katselin lumisadetta ja katselin Animal Planetia,käyskentelin ympäriinsä.Ja nyt taas tai yhä tulee lunta.Olemme kotona loukossa ja mies kaipailee jo ulos.En lähde edes yrittämään.Pakkanen hellittänyt hiukan,mutta silti mä en tykkää yhtään.

Eilen tuli tv:stä Matkaoppaat-sarjasta pari osaa ja kertoikin niistä Turkin Alanyan maisemista,joista Hepi nauttii parastaikaa.Tosin maisemat eivät tässä sarjassa ole pääasia vaan se mitä kaikkea matkaoppaat saavat tuta työssään.Matkustajat valittavat,örveltävät viinapäissään. Siihen valittamiseen ja liialliseen alkoholin nauttimiseen uskonkin.Emmekö ole vieläkään oppineet? Miesten verkkopaitamuoti on onneksi taakse jäänyttä julkisilla paikoilla á la Uuno Turhapuro,johon usein liittyi viinainen huono käytös.Mutta sitten se valittaminen! Sarjassa oli syytä moneen milloin mistäkin kiroilun säestämänä.Bussi kateissa jo heti lentokentällä,väärä hotelli,huono sää jne.

Kyllä minäkin olen "valittanut"! Marbellan hotellissa en saanut peltiristikkoa terassiparvekkeen ja ikkunoitten edestä pois,vaikka kammesta veivasin.Semmoisella väellä ja voimalla lopuksi yritin,että jokin meni rikki. Ei kun vastaanottoon kertomaan väkivaltaisesta käytöksestäni.Hollille sattui itse hotellin johtaja (sain myöhemmin tietää) ja hänelle pulmaa selittelin.Mies lähti siltä seisomalta tilannetta tarkistamaan ja sanoi lähettävänsä korjaajan. Minä olin noloa tyttöä ja tarjouduin korvaamaan vahingon.Ei mitään puhettakaan semmoisesta,sanoi. Poissa ollessamme asia oli korjattu.Ostin korin ja mansikkakauppiaalta mansikoita ja vein komeuden johtajalle pieneksi anteeksipyynnöksi tunaroimisestani.Lähtöpäivänämme tuli jo hyväksikin tutuksi tullut samainen mies luokseni ja antoi hotellin viinitarhan viiniä ja ison purkillisen samoin oman oliivipuun oliiveja.Kättelimme.

Matkaohjelmat tv:ssä ovat mieleeni ja niitähän suolletaan eri kanavilta kiitettävään tahtiin.Varsinkin nykyisin nautin,kun oma muihin maihin meneminen on jäänyt.Kyllä matkailu avartaa nojatuolinkin uumenista katsoen.Lähetinkin Hepille tekstiviestin,että nyt olen minäkin käväissyt Alanyassa.Oli muuten Hepin hotellikin näytillä.Tiedän myös,että suurin osa meistä suomalaisista nauttii täysin rinnoin matkasta maisemineen,kommelluksineen ja kaikkine tapahtumineen,vaikka mukaan mahtuisi valittamisenkin aihetta.Näin on.

Lumisade lakannut tässä naputellessa ja pihatiet käytiin auraamassa.Roskikselle pääsee kahlaamatta.Hienoa.Alkavalla viikolla on pidettävä lupauksesta ja sopimuksesta kiinni ja käytävä kutsumassa kahville alakerran naapuri.Jos vaikka ensi perjantaina,mikäli rouvalle sopii.Torstaina on vapaapäivä,jotta voin asiaan syventyä.
Nautin vieraista,keskustelusta,tutustumisesta toiseen henkilöön ja varsinkin nyt,kun vieraani ei ole alkuperältään suomalainen.Mieheni ei sairastuttuaan ole enää näihin kekkereihin osallistunut.Katselee makuuhuoneessa televisiota tai nukkuu.Jos nyt joku kuvittelee,että hän tuntee yksinäisyyttä,näin ei ole.Hän on aina viihtynyt omissa oloissaan.Vaikka ihminen on yksin,ei välttämättä ole yksinäinen.Ja mehän olemme päivät pitkät kuin paita ja peppu!

Jospa nyt sitten tästä aloittaisin tämänkin päivän puuhastelut.Kirjoittamisiin.

LAUANTAIN "LASTU"

Lainaan tätä "lastua" Juhani Aholta.

Helsingin kaupunki hääti romanikerjäläisperheet takaisin Romaniaan ja nyt tämä porukka jälkikasvuineen on matkalla kohti kotimaataan.Lentoliput annettiin käteen.Osa kyllä matkustaa omilla autoillaan.Luin tänään HS:n nettipalstan keskusteluja ja suurin osa kirjoittajista oli pannut kätensä kyynärspäitä myöten ristiin kiitokseksi.

Nämä mielipidekirjoitukset ovat yleensä hauskaa luettavaa.Nytkin oli ehdotelmia itsekullakin lomamatkoista milloin minnekin Suomen valtion kustannuksella. Joku,joka syytti suurin sanoin suomalaisia rasisteiksi,muistutti mieliin,että suomalaisetkin aikoinaan ovat lähteneet muille maille taloudellisen tilanteensa vuoksi.No, on toki lähdetty,mutta olen siinä samaa mieltä oikaisijoiden kanssa,että emme lähteneet kylläkään kerjäämään vaan töihin aina USAta ja Kanadaa myöten.Tämä ei ollut innokkaan kerjäläisten puolustajan muistissa tai tiedossa.Olen aikaisemminkin sanonut,että parhain keino näiden ihmisten tänne tulon estämiseksi olisi lain muutos,jossa yksinkertaisesti kiellettäisiin kaikenlainen kerjääminen.Enkä ymmärrä,millä perusteella moinen tienistin hankkiminen täällä sallitaan.

Juttelin illalla Anja-ystäväni kanssa puhelimessa.Anjakin on valmistavan koulun luokkatoveri,mutta samaan oppariin emme menneet.Jotkut ihmiset eivät ole aikojen saatossa paljoakaan muuttuneet kasvojen piirteiltään.Anja on yksi heistä.Naama aivan saman näköinen kuin valokuvassa koulun rappusilla opettajien käyttämän ulko-oven edessä,jossa yleensä kaikki luokkakuvat otettiin.Pojat takana ja tytöt edessä.Luokanopettaja taaimmaisena oikealla.Kuvan ottaminen oli aina iso asia.Siitä ilmoitettiin etukäteen,että tytöille osattiin panna fiinit korkkiruuvikiharat Shirley Templen tapaan tai uudet nauhat lettien päähän.Pojat olivat leteistä aina hyvin kiinnostuneita. Luokassa edessä istujan letti oli niin lystiä panna mustepulloon.

Jaa,että mikäkö on mustepullo? Se oli jokaisella koululaisella.Mehän käytimme mustekynää,jonka terä kastettiin musteeseen.Ainakin kerran lukukaudessa mustepullon kuului kaatua pulpetille,vaikka sitä pidettiin sille tarkoitetussa pienessä syvennyksessä pulpetin päällä.Näitä pulpetteja näkee tänä päivänä koulumuseoissa! Väitettiin muuten,että terämustekynällä oppi kauniimpaa kirjoitusta kuin nykyisillä kuulakärkikynillä.Meillähän oli kaunokirjoitusta ja muistan opettajan panneen aina pienen pisteen sen kirjaimen alapuolelle, joka oli oikeaoppisesti onnistunut.Minulla ei tainnut olla vihko monillakaan pisteillä pilattu.Joskus mieleen pullahtaa näitä kouluaikaisia muistoja ja silloin tulee haikea olo,vaikka en ehkä haluaisikaan kaikkea aloittaa alusta.

Tässä on kohtapuoliin lounaan laitto.Kalkkunaa ja paistettuja perunoita.Pidän ruuanlaitosta ja häpeilemättä tunnustan käyttäväni mielelläni keittokirjoja(tämän tämänpäiväisen osaan laittaa ihan itse).Niitä on hauska ihan vaan selaten katsella.Hyllyssä onkin useampi sata.Olen sitä mieltä,että keittokirjat on tehty käytettäviksi.

Hiljattain tein Flygande Jakobin. Se on 1960-luvulta ruotsalainen ruoka.Elettiin aikaa,kun Svea-mamman keittiössä alettiin käyttää yltäkylläisesti kaikenlaista hyvää. Jakobiin pannaan broilerista ja banaanista lähtien pähkinöihin,kermaan ja pekoniin.Yllättävän maukasta! Ei tokikaan mikään dieettiruoka.Tein sitä muuten kerran ystävälleni Eeville.Alkuruokana oli hernekeittoa,jossa oli sampanjaa itse keitossa ja kermavaahtoa päällä. Tykkään yllätyksellisyydestä.

Nyt kyökin puolelle.

PERJANTAIN PIENI PYÖRÄHDYS

Tämän vuoden tammikuu alkaa loppua.Lunta tupruttaa ja niinhän sitä luvattiin.Pihapuitten oksat luokilla lumen painosta ja roskikselle pitää kahlata.Jätehuoneen ovi ei mene kiinni,kun kukaan ei puhdista kynnystä lumesta.Tämähän ei kuulu asukkaalle! Olen tämmöisestä saanut itsekin kuulla moitteita,kun olen roskistalon lattian puhdistanut siihen kuulumattomista asioista.Enää en sitä tee.Kun istutin kukkia kerrostalomme pihalle,sekin oli väärin.Enää en istuta.Laatikot törröttävät tyhjyyttään. Miksi niin nurjasti ajatellaan? Pitääkö kaikessa sulautua välinpitämättömyyttä tuntevaan massaan?

Silloin kun stadissa elettiin puutaloaikaa,olivat pihat todella kauniita.Vieläkin jossain Vallilassa,Käpylässä ja eritoten Ruoholahdessa kukoistaa entisöityjen ja korjattujen puutalojen pihamailla komeat istutukset kukkineen ja pensaineen.En malta olla mainitsematta juuri Ruoholahden Sadan Markan Villoja,joissa asutaan nauttien "maaseudun rauhasta" keskellä vilkasta kaupunkielämää. Ruoholahden Villat rakennettiin Constantin Kiseleffin aloituksesta vuonna 1879.Osake maksoi 100mk ja se maksettiin 10mk osamaksulla kuukausittain.Jos käy siellä päin kesäaikaan,kannattaa kurkistaa tätä idylliä hiukan lähempää.Suosittelen!

Tässä kohdin on taas mukava palata omaan mökkiaikaamme. Talo oli hyvin vanhoista hirsistä,sisältäkin tummanpuhuva.Me kunnioitimme alkuperää sisustaen sen ajan henkeen.Pihamaalla kasvoi villejä vadelmia,aitan takana ahomansikoita,ruohosipulitupas kallion laella,josta oli jyrkkä pudotus rantaan.Juhannusruusupensas pirtin ikkunan alla valkoisine kukkineen.Äitini piti kaikesta kauniista ja päätimme yhdessä ryhtyä kunnostamaan pihamaata. Salaa mieheltäni ja isältäni,sillä tiesimme heidän hurjaakin hurjemman vastustamisensa kaikkeen uuteen.

Miehet lähtivät kalaan ja me kutsuimme puutarha-arkkitehdin suunnittelemaan pihan uudistamista.Arkkitehti tepasteli korkean ruohon seassa rupatellen suunnitelmista ja me kuuntelimme päät ihastuksesta kallellaan.Juuri kun piha ja sen takkuuntunut ympäristö alkoi saada parahultaisen muotonsa mökin henkeen ajatuksissamme,kuulimme veneen moottorin äänen.Isä ja mieheni palasivat.Yritimme tuuppia arkkitehtiä pois näkyvistä,mutta varsinkin isäni haukansilmät huomasivat heti vieraan.

Selitimme syyn läsnäoloonsa ja koetimme saada miehemme näkemään tulevan ympäristön oikealla tavalla.Ei odotettua tulosta.Isäni hääti sumeilematta ällistyneen arkkitehdin pois,joka pani lehtiön laukkuunsa,hyppäsi autoon ja ajoi tiehensä.Siinä meni. Äidilleni ja minulle pidettiin puhuttelu mieheni säestämänä,pihamaa jäi koskemattomaksi.Kaiken kattava villeys pihanurmikon ulkopuolella sai jäädä kukoistamaan. Kuovin surumielinen huuto täytti ilman.

TORSTAIN TEKELE

Puskin päin viimaa ja pyryä kaupungilla.Miehen lääkereseptit terveysasemalle,ratikkapysäkillä odottelua.Lunta ja liukkautta kiskoilla,vaunut myöhässä.Siinähän seisoin ja palelin.Ja sitten tämmöistä holotnaa ovat lupailleet helmikuullekin.Mitäs teet? Asiat toimitettava,ulos mentävä.Ei ole piikaa, jonka voisi puolestaan panna menemään.No,aivan taatusti jo huhtikuussa hellittää.Kesän panen tänään ruokapöydälle,kirsikoita,aprikooseja,luumuja.Eläköön tuontihedelmät talvipakkasella!

Naapuritalon pihalla on komea harakanpesä puussa.Se on yli metrin korkuinen risukasa,jonka päällä on nyt melkein toinen mokoma lunta.Joka kevät jo varhain harakkapari saapuu alkaen kantaa lisää risuja.Tökkivät niitä rakoihin ja päälle.Linnut lienevät jo ties kuinka monennet alenevassa polvessa.Saas nähdä,kuinka kauan puu jaksaa moisen taakan kantaa.Niiden puuhastelua on hauska seurata.Eivätkä suinkaan ole muiden pihalintujen suuressa suosiossa.Sotajalalla ollaan,reviirejä puolustetaan,eikä koolla ole väliä.Pikkulintujen rohkeus on joskus mainiota katsottavaa,kun harakkaparkaa ajetaan joukolla takaa.Varikset ovat vielä vahvistuksena ja silloin on harakka jo hätää kärsimässä.Rauha laskeutuu aikanaan, linnut hajaantuvat.Harakka palaa sydän kiivaasta paosta pamppaillen pesälleen.Kertoo ehkä hautovalle puolisolleen, että tässä pihassa ei sanonta "elä ja anna toistenkin elää", pidä aivan kutiaan.

Linnuista puheen ollen,odotan jo kauhulla lokkien saapumista jätehuoneen katolle.Ne ovat sieltä käsin terrorisoineet jo vuositolkulla pihalla kulkijoita heittäytymällä kimppuun,mojovilla siiveniskuilla puhumattakaan kakkapommien tarkoista osumista.Että ne osaavatkin sihdata! Viime syksynä kaupunginjohtaja Pajunenkin suivaantui keskustan ja eritoten Kauppatorin lokkeihin ja ehdotti taloyhtiöille pesien hävittämistä. No,ja siitähän lintujenrakastajat suuttuivat aivan hirmuisesti.Puhuttiin vaikka mitä varsinkin hävittämistä vastaan,puolesta myös.Minä kuulun jälkimmäisiin.Kun on muutaman kerran saanut aimo pläjäyksen kesäretongilleen,niin olen ehdottomasti sitä mieltä että jotain tarttis tehdä.
Kannatan kuitenkin lain puitteissa tekemistä.

Osittain tämän pihapiirin lokkien aggressiiviseen käyttäytymiseen on syynä kiusanteko, jota joka vuosi pojankoltiaiset harrastavat.Pesään heitettään kiviä,pidetään meteliä,kiivetään jätehuoneen katolle mellastamaan.Eräänä kesänä onnistuttiin yksi kolmesta poikasesta tappamaan.Emolokki unohti hyvät tavat ja syötti ruumiin muille poikasille.Eivätkä nämä enempiä kyselleet.Nämä meidän murheenkryynimme ovat kalalokkeja,jotka ovat Suomessa rauhoitettuja,jotta lasten kaikenkaikkinen kiusanteko on rikos. Missä on jälleen kerran vanhempien antama valistus?

Kauppatorin jäätelövaraslokeista ja oman pihan terrorilokeista huolimatta toivotan kevään ja kesän tervetulleiksi,kun niiden aika on.Kaikki elollinen kuuluu elämäämme,luontoon,joka on ympärillämme lähellä tai kaukana. Me mahdumme tänne kaikki,vaikka joskus vähän tuppaa harmittamaankin,kun säännöt unohtuvat.

KESKIVIIKON KERTOMAA

Tänään taas ikävä asia HS:n nettisivustoilla.Ihminen kuolleena kotonaan 2,5 vuotta.Jään aina miettimään tämmöisen tapauksen jälkeen,eikö kukaan välitä? Jos ei ole omaisia tai muita sukulaisia,ystäviä,eivätkö edes naapurit ala ihmetellä? Eikö mikään kerro kenellekään mistään mitään? Juoksevat asiat hoituvat automaattisesti,eläke tulee tilille ja se menee tililtä.Ihmistä ei tarvita.Postiluukusta mahtuu tavaraa kuukaudesta ja vuodesta toiseen niin mainokset kuin mahdollinen vähäinen posti.Kaikki toimii.

Olen vihainen meille kaikille tästä ylettömästä välinpitämättömyydestä kanssaihmisiämme kohtaan.Meistä on tullut kylmäkiskoisia ja tunteettomia ihmisiä.Miten meidät saisi heräämään?

Tiedän olevan vanhuksia,jotka ovat rasittavia ja luotaan työntäviä.Moni on polttanut ne vähäisetkin sillat takanaan,kadottanut läheisensä omalla käytöksellään.Siitäkin huolimatta meidän olisi ymmärrettävä,että tähän on jokin syy.Eikä se tarvitse olla mikään muu kuin vanhuksen paha olo,joka purkautuu kiukuttelulla ja tyytymättömyydellä.Silti meidän tulisi hänestä välittää,silloin tällöin olla huolehtivainen,kuulostella vointia.Kyllä me jaksaisimme tämän tehdä,jos olisi hyvää tahtoa.

Pakkaskeli jatkuu.Eilen vein mieheni parturiin ja muillekin asioille.Vaatetta vaan paljon päälle ja päällimmäiseksi viltti jalkojen ympärille pyörätuolissa.Näin varustettuna vain nenää hiukan paleli.Ja kun ei kulkiessa vitkastellut,en päässyt itsekään tuntemaan kylmää.Mutta vikkelästi liikuin ja sitten puuskututti.Olimme taas kuin paremman puoleinen kuormajuhta kauppanyssyköinemme,kun kaikkea piti ostaa pitkäksi ajaksi.Vapaa-aikani kun ovat supistuneet ja näin sen huomaa.Onneksi pyörätuolin kahvat ovat kestäviä ja erittäin hyviä ripustuskoukkuja.Mieskin kykenee pitämään sylissään jotain kevyttä.Olemme me näin kuljettaneet ison jalkalampunkin kotiin.Käytämme tietysti invatakseja,mutta kuljettajat auttavat vain tätä varsinaista asiakasta eli liikuntarajoitteista henkilöä.Saattaja saa tulla toimeen omillaan ja tavaroiden nostaminen autoon kuuluu siihen.Sepäs saattaakin olla aikamoinen taidonnäyte! Joskus olen suorastaan ylpeä itsestäni.

Eilisiltana aloin lukea "Helsinki herra Hertzbergin silmin".Kertoo 1800-luvun kaupungista kuin myös koko kaupungin alusta Vantaanjoen suulla.Hitto kun olisin silloin tahtonut täällä asua! Siis silloin,kun olimme jo Vironniemellä,missä nytkin,tosin levittäytyneenä himpun verran pitemmällekin.En piikana vaan frouvana,joka flandeeraisi Esplanadilla ystäviensä kanssa tyylikkäästi väistellen hevosraitiovaunua.Miehet suutelivat kädelle tervehtiessään,ottivat kohteliaasti hatun päästään.Hektinen elämä oli kaukana edessäpäin.Silloin oli aikaa toisille työntekemisenkin lomassa.Tämän päivän turvattomuuden tunnetta ei ollut.

"Herra Hertzberg" oli todellakin olemassa.Hänen etunimensä Rafaël kielii ulkomaalaistaustasta,mutta mies syntyikin Suomen Turussa vuonna 1845 kirkkoherran ja teologian tohtorin poikana.Omistamani kirja on ilmestynyt jo vuonna 1889 nimellä "Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar". Minun kirjani on painettu vuonna 2004.Niinpä nyt nojatuoliin painautuneena pääsen nauttimaan siitä Helsingistä,joka on vienyt sydämeni jo pikkutyttönä.

Sydämeni palasia on kyllä ympäriämpäri siellä sun täällä milloin missäkin.Entisaikojen Helsingin lisäksi osa sydäntäni jäi Prahaan ja Venetsiaan,Andalusian Sierra Nevadaan,Marseillen kujille,Moselin ja Rheinin viinin täyttämille rinteille...saksalaisen poikaystäväni Horstin kanssa viettämiini hetkiin seitsentoista-vuotiaana... auringonlaskuun mökin rantakalliolla,Lapin tuntureitten kupeisiin kuin myös silmänsä sulkevan Sinikka-nuken pyöreisiin lapsenposkiin.Sain Sinikan joululahjaksi ja olin kuulemma huudahtanut "nyt on Jumala antanut minulle kaikki synnit anteeksi,kun olen saanut tämmöisen nuken". Sinikka oli olemassa monta kymmentä vuotta,yhtä sievänä ja mekanisminsa säilyttäneenä.Sitten se myytiin nukkien kerääjälle,joka sanoi minun Sinikkaani erittäin kauniiksi. Yhäkö se jossain vielä sulkee syvänsiniset silmänsä ne hetken kuluttua taas avaten? No,vanhushan se jo on,mutta luultavasti kasvonsa säilyttänyt kuten Dorian Gray.Ei kumminkaan samoin keinoin kuin Oscar Wilde kertoi.

ELÄINTEN ELÄMÄÄ

Olipa traagisen herttainen tarina tänään HS:n nettiuutisissa.Joutsenpari eronnut! Sarindi ja Saruni palasivat Englantiin Gloucestershiren lintujärvelle Siperiasta uusien kumppaneittensa kanssa.Nyt kuulemma yhteisen järven kaislikossa eivät edes toisiaan enää tervehdi,vaikka yhteiseloa ennen "avioeroa" kesti kaksi vuotta.Tässäpä tutkijoille pala purtavaksi,kun joutsenia on yleensä ja kautta aikain pidetty läpi elämänsä uskollisina parilleen,ellei leskeys ole sitä keskeyttänyt.Joku asiaa tutkinut ornitologi arveli syyksi "lapsettomuuden",kun Sarindi ja Saruni eivät saaneet yhteisiä jälkeläisiä. Inhimillistä on joutsentenkin elämä!

Lintuja on todellakin hauska seurata.Mökkiaikanamme se oli eräänlainen hobby meilläkin.Kaikenlaista tapahtui lintulaudan ja pesäpuiden lähettyvillä.Joskus ankariakin tappeluita niin että höyhenet pöllysivät.Varikset saivat kyytiä pienempien lintujen huolellisesti suunnitellulla yhteishyökkäyksellä.Kirjosieppouros oli varsinainen don Juan.Perhe kolmessakin pöntössä.Ahkerasti se yritti pitää isä-roolistaan kiinni,vaikka vilkuilikin välillä sieviä sinkkunaaraita.Silloin tällöin tömähti pikkulintu ikkunalasiin.Siitä heijastui maisema linnun silmiin ja niin se lensi päin.Monta punatulkkua menetti henkensä niska taittuneena,mutta yhtä monta selvisi ensipökerryksestä toinnuttuaan.Mökkikesinämme ja -talvina opimme lintujen elämästä paljon,tutustuimme uusiin lajeihin.Huomasimme myös monien lukumäärän vähenevän,kuten kottaraisten.Alkuvuosina niitä oli paljon pöntöissä pesimässä.Kunnes lopulta katosivat melkein kokonaan.Tätä tapahtui muuallakin.Miksi näin kävi? Vastaus ei ole yksiselitteinen jos edes mahdollinenkaan. Pidän kottaraisista.Niiden sulat kiiltelivät upein värein auringonpaisteessa.Niiden käytös oli maltillista ja tyylikästä,kun taas räkättirastaat elivät hällä väliä-tyylillä,höyhenet hiukan epäjärjestyksessä,aistikkuudesta ei hajuakaan.

Kottarainen ja räkättirastas oli kuin meidän koirat Midi ja Bitto. Midi oli leidi ja Bitto,niin tyttökoira kuin olikin,taas poikamaisen riehakas usein kolttosissa,eikä oppi tahtonut missään asiassa mennä perille.Midi oli älykäs,oppivainen koira ja ehdottomasti näistä kahdesta johtajakoira, jota Bitto-rasavillikin kunnioitti.Kun Midi hienostuneesti vilautti kulmahammastaan,Bitto perääntyi.Suureksi suruksemme tuli aika,jolloin Midi meidät jätti.Bitto jäi yksin.Se ei ensialkuun ymmärtänyt tilannetta ollenkaan.Pälyili ympärilleen sisartaan etsien.Kun annoin ruokakupin,se oli vuosien aikana aina vasta toisena saanut oman kuppinsa.Nytkin se odotti,että Midi tulisi syömään ensin.Meni pitkä aika,kunnes se uskaltautui kupilleen silloinkin ympärilleen vilkuillen.Se ei koskaan oikein tointunut sisarensa menetyksestä ja muutaman vuoden kuluttua oli Biton aika lähteä luotamme.Uusia koiria ei meille enää tullut.

Pakkasta piisaa.Me viihdymme sisällä kuin karhut pesässään.Pihalla naapurit liikkuvat ripeästi,kukaan ei viivyskele.Koko pihapiiri nukkuu talviunta.Ainoat äänet ovat,kun jäteauto kippaa roskia uumeniinsa.Hiljaisuus palaa sen lähdettyä.Lumi narskuu jalkojen alla,kun juoksutan roskat pihan perälle.Kauppaankaan ei tarvitse mennä.Tänä jääkaappi- ja pakastinaikana ollaan pitkälti omavaraisia.Täydennystä toki kaivataan ja silloin on lähdettävä.Ja se onkin huomenna.Mies parturiin ja samalla reissulla ostokset.Mutta se on vasta huomenna...

Aurinko aikoo paistaa.Paiste alkaa kiivetä tiiliseinää pitkin.Se ei lämmitä,valaisee vain.Lumi kimaltelee kuin tuhannet timantit maassa.Vain hetken.Katoaa,maa on taas pelkkää mattaa.Kunhan kevät saapuu,saamme paistetta yllin kyllin ja sitten on aika,kun se tuskin edes häviää taivaanrannan taakse.Näinhän se aina menee.

ETTÄ TÄMMÖISTÄ TÄNÄÄN

Helsinki alkaa vihdoinkin älytä,että lumimassojen kippaaminen mereen ei ole ympäristöystävällisesti oikein ja on aika kallistakin lystiä.Lumen mukana menee kaikenlaista rojua,mikä on kaduilla maannut.Kovien pakkasten aikaan pitää olla laiva pitämässä pudotuspaikkaa sulana potkureillaan.Mitä sekin maksaa? Lumikuormat tuodaan rantaan pitkienkin matkojen päästä.Sekään ei ole tietystikään ilmaista.Nyt kaavaillaan yksinkertaisempaa ja mukavampaa tapaa viedä lumet kaduilta.Joitakin keruupaikkoja kaupungin alueilla lähellä aurattavia katuja. Sulavesi valuu viemäristöön.Jäämme odottamaan mitä tuleman pitää tässä asiassa.

Vielä ankarampi pakkanen tänään kuin eilen.Puistatti jo kurkatessani mittaria.Onneksi ei ole pakko ulkoilla,vain nopea roskiskeikka.Ennen muinoin koirien aikaan oli lähdettävä säällä kuin säällä,oli kylmä taikka vari.

No niin ja tästä tulikin mieleeni Helsingin Sanomien nettipalstauutinen,jossa kerrottiin saaduksi pelastettua Vietnamissa nk.sappikarhuja. Keskustelupalstalla virisi vilkas keskustelu asiasta ja jotkut olivat sitä mieltä,että tuskin tämän kaltainen eläimen pito ahtaassa häkissä ja kivuliaan sapen lypsäminen sen kummempaa on kuin sika-tai kanafarmin pito.Minusta ei näitä voi tietenkään verrata.Karhuraukat joutuvat epäinhimillisiin oloihin ja raakojen toimenpiteiden kohteeksi,joissa armoa ei anneta.Meillä yleensä jo lakipykälienkin mukaan on kana-ja sikatilat pidettävä eläimiä mahdollisimman paljon kunnioittaen ja niitä rääkkäämällä rääkkäämättä.

Nämä vietnamilaiset karhut joutuvat kidutettaviksi koko elämänsä ajaksi,joka voi olla pitkä.Ja vielä asian vuoksi,josta ei ole lääketieteellisesti mitään hyötyä ihmiselle.On vain aasialainen uskomus,että karhun sappi parantaa ja auttaa vaivaan kuin vaivaan.Se ei ole sen tehokkaampaa kuin sarvikuonon sarvesta jauhettu pulveri miehen potenssiin.Sehän on samaa kuin hiuksien ja kynsien valkuaisaine,keratiinia.Tämä Homo sapiens-laji on monissa asioissa aivan totaalisen tyhmä sokeasti uskoen kaikenlaisiin hömpsötyksiin.Ja vielä kautta aikain! Voisikohan tämmöiseen mieskunnon heikentymiseen auttaa kynsien pureskelu?

Nyt kun ollaan jo reilusti ohi tammikuun iduksen ja pian on helmikuu,niin sehän tietää auttamattomasti kevään tuloa.Sanotaan kuitenkin "Helmikuun helpot päivät maaliskuulla maksetaan".Niin että,jos kevättä toivoo,pidetään vielä helmikuussa suu siitä supussa.Minun lapsuudessani helmikuu oli usein vuoden kylmin kuukausi.

On tämä nettikone lystikäs vehje.Ilman en enää tulisikaan toimeen,kun elämästä tuli kovin rajattua.Vaikka joskus tiedänkin ymmärtäneeni vähän väärin tämän blogiajatuksen,että ihan jokaisena päivänä... Mutta niin näkyy moni muukin tekevän ja vielä englannin kielisen otsikon alla,vaikka muuten bamlataan suomea.Ensin on suomi,seuraavana joidenkin tilastojen mukaan venäjä,ruotsi ja sitten pitkän välin jälkeen tulee englanti.Tämä siis lähinnä Helsingissä.Vaikka nuoriso yrittääkin
parantaa englannin kielen asemia. Liikemaailmassa ollaan myös vahvasti englannin kannalla.Ehkä ulkomaisten liikesuhteiden takia.Myymälöiden nimet ovat muuta kuin suomea.Entinen "Ullan lankaliike" on nyt nykyaikaistettu. Kun englanti alkoi esiintyä nimissä ja mainoksissa,niin erään arvostetun leipämyymälän ikkunaan ilmestyi teksti "gream graggereita". Enää tämmöisiä virheitä ei tule.

Minua on alkanut ärsyttää eräs pieni sana nimittäin "about". Ennen käytettiin noin-sanaa. "Mari on nyt about viisi". En tietenkään irvistele noin kuullessani,sananvapaus näes. Mutta karvani nousevat pystyyn ja jälleen kerran ihmettelen. Uskon kevyesti,että joskus maailmassa sana hyväksytään Nykysuomen sanakirjaan ja luokitellaan nk.sivistyssanaksi.Näin kieli kehittyy ja muuttuu. Mutta toistaiseksi suomen kielisessä puheessa about-sana kuulostaa minun korvissani snobismilta.

Humpsahtipas semmoinen aika päivästä,että mies suihkuun ja muutkin tehtävät odottavat tekijäänsä.Sillä lailla lutviutuu tämä lauantaipäivä ja pian taas ollaan ehtoopuolella.Siispä niiaan ja kiitän mahdollisesta lukemisesta.

TURINOINTIA

Nyt on sittenkin Kaarina Hazard-jutussa niin,että Julkisen sanan neuvoston on tutkittava Hazardin kirjoitus Halmeen äidin pyynnöstä saadakseen tietää,loukkaako se Tony Halmetta ja hänen omaisiaan.Hazard väittää,että hänet on ymmärretty aivan väärin.Tarkoitus kun oli koko ajan kertoa,miten Halmeesta on mediassa kirjoitettu eli siis kirjoitus oli mediakritiikkiä.Miksi Hazard ei sitä niin selvästi ilmituonut,että kansa olisi ymmärtänyt? Jäämme odottamaan seurauksia.

Pakkanen jatkuu,holotna pitää meitä otteessaan.Emme pääse talvesta eroon.Kuten Ilpo Tiihonen sanoo runossaan "Hiipparit":

"...Maan pimeys hangen alla
puistoja puistattaa.
Jäätakki on vaahteralla,
kastanja aivastaa..."


Näin hiljattain jossain kirjailija Heikki Turusen kuvan ja muistin.Minä olen tanssinut hänen kanssaan! Se oli Simpauttajan aikaan eli kauan sitten.Jouduin työni takia kirjallisiin tapahtumiin ja istuin eräässä tilaisuudessa illallispöydässä mm.Turusen kanssa.Hän oli tullut Joensuusta "Hellsinkkiin". Nauratti minua niin että hytkyin hänen käsivarsillaan tanssiessamme.Ja sama lystikäs ulosanti kuuluu yhä olevan miehellä.Yhtäkään hänen kirjaansa en ole lukenut,mutta tv:ssä nähnyt Kivenpyörittäjän kylän sekä Simpauttajan.Suomi tarvitsee tämmöisiä kirjailijoita,jotka putkahtavat maaseudun rauhasta meitä viihdyttämään.Ehkä hiukan kaupunkilaisuutta ilkkuen virne silmäkulmassaan.

Sitten edellisen kappaleen olen ollut kaupungilla.Tänäänhän on vapaapäivä ja mies hoidossa.Annoin SPR:n tölkkiin haitilaisille muutaman euron,kun sattui tölkki hollille.Apteekista miehen lääkkeet ja meille molemmille ruokaa.Ensi torstain vapaapäiväni kun on pyhitetty ystävilleni Ekbergin kahvilassa.Se on ollut vuodesta 1915 Helsingin Bulevardilla sampanjakorkkeineen.Toimintansa aloitti kuitenkin jo aiemmin eli vuonna 1852,jolloin uunissa paistuivat ensimmäiset Ekbergin leivonnaiset. Yksi viehättävimmistä kahviloista tässä kaupungissa.Kannattaa käydä!

Toinen on Fazer Kluuvikadulla.Ikä ei paina,vaikka vuosia on jo 154.Mahtuu monta miespolvea. Karl Fazer oli alunperin sveitsiläinen ja sieltä muutti Suomeen saaden sitten 1849 Suomen kansalaisuuden. Kun me nyt nenät hiukan nipparassa puhumme maahanmuuttajista,niin monet nykyisinkin toimivat yritykset ovat muualta tulleiden perustamia.No,ehkä tilanne oli silloin toinen.Maa kehittymässä,tilaisuuksia oli ja know how hyvinkin tervetullutta maahan,joka vasta opetteli olemistaan.Helsinki oli pieni,keskusta suurinpiirtein nykyisen Senaatintorin ympärillä.Kauempana oli ehtaa maaseutua perunapeltoineen ja lehmineen.Kuka näkee edes hurjimmissa mielikuvissaan karjaa Esplanadin puistossa.Sitä kutsuttiin Vasikkahaaksi paljon ennen meitä.Meri työntyi pitkälle kaupunkiin,oli mutaa ja rämettä siellä,missä nyt fiinisti astellaan asfaltilla.
Aleksanterinkadulla on jalkakäytävissä merkki,mihin asti silloinen Kluuvinlahti ulottui.

Enää ihmiset eivät keräänny katselemaan uudenuutukaisia raitiovaunuja.Ennen kokoonnuttiin silmä kovana ja hämmästyksestä seljällään seuraamaan sähköraitiovaunuja niiden liikennöidessä Töölöstä Hietalahteen vuonna 1900.Kuljettajia koulutettiin ihmettä ajamaan.Ensimmäisellä kerralla kyydissä oli arvovaltaista väkeä Raitiotie- ja Omnibus Oy:n johtokuntaa sekä Helsingin poliisimestari.Kun kuljettaja oli painanut jarrua uutuuttaan liian voimallisesti,oli koko vierasjoukko lentänyt lattialle.Yhäkin saattaa nytkähtää ratikan kyydissä.Tolpista on hyvä pitää kiinni.

Helsingin historia on mielenkiintoinen kaikilta osin,vaikka on lyhyt.Se on pikkukaupungin historiaa kaikkine uutuuksineen ja kasvamisineen siksi puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi,mikä se nyt on.460 vuotta on kaupungille pieni ikä,emmekä pysty kilpailemaan monenkaan Euroopan pääkaupungin kanssa ikäasioissa.

Kun minä joskus 1960-luvulla olin Englannin Durhamissa opiskelemassa kieltä,moni ei tiennyt edes Suomen sijaintia.Kun sijainti tuli jollain lailla selväksi,arveltiin meidän kuuluvan kuitenkin Neuvostoliittoon.Ehkä kouluopetus on siellä nykyisin jo parantunut maantiedon osalta ja Euroopan kartta tullut oppilaille tutummaksi.Suomalaisille koululapsille kyllä oli selvää missä on sellainen maa kuin Englanti.

TODEN JA UNEN JAPANI

Äitini väitti aina olleensa edellisessä elämässään japanilainen.Hän olikin kyllä sironpuoleinen ja pienikätinen nainen,että jos tuo on mahdollista,niin ehkä...
Hän meni ikebana-kurssille ja meillä oli kotona siitä lähtien kukat maljakoissa japanilaisissa asennoissa.Hän sai minutkin kiinnostumaan Japanista ja sen kulttuurista,mutta itse maahan en koskaan päässyt.Sekin oli kyllä toivelistallani,mutta aika loppui kesken mitä sinne matkustamiseen tuli ja tulee.

Mutta "Japaniinhan" pääsee erilaisin keinoin ja niin lähdin matkaan Helsingin Taidemuseoon Meilahdessa.Siellä oli zen-mestareiden taidenäyttely.Pidän näistä hempeistä,muutamin vedoin tehdyistä kevyistä kuvista.Ne eivät hyökkää milloinkaan katselijan päälle,eivät ahdista,eivätkä yleensä ole tummasävyisiä.Ne kuvaavat vuoria,lintuja,kukkia ja puita,joissa usein on kiemuraisia oksia.Niinkuin voisi kuvitella japanilaisen maaseudun maiseman yhä olevan.

Samassa yhteydessä oli järjestetty aito teeseremonia.No,ehkä hieman supistetussa muodossa,sillä alkuperäinen vie aikaa tunteja.Hidastempoista,tyylikästä,tarkoin harkittua monin esinein,jotka liittyvät oleellisesti teen laittoon.Erittäin kaunista.
Saimme maistaa teetä.Ehkä tunnelma olisi ollut toinen,ellemme olisi istuneet penkeillä teltassa päällysvaatteet päällä katselemassa teeseremonianäytöstä.Hyvä näinkin.Tämän lähemmäksi aitoutta minä tuskin koskaan pääsen.

Samoihin aikoihin oli Annantalossa myös Japania.Nyt menin katselemaan ja kuuntelemaan nô-tanssia.Näytös oli kooste 1400-luvun vuorierakkomunkkien tanssidraamasta.Kuoro,tanssijat,lyömäsoittimet ja huilu,naamiot ja loistavat puvut.Äitini olisi ollut ihastunut sekä teeseremoniaan että tanssiesitykseen.Nautin hänenkin puolestaan.

Meillä kotona luettiin paljon ja hyvin mielellään matkakirjoja.Siihen aikaan Japani oli monelle tuikituntematon ja eksoottinen maa.Olihan se vasta avautunutkin muulle maailmalle 1800-luvun puolivälissä.Nykyisin turistit ovat jo kuin kotonaan Tokion kaduilla.Kotona olleiden matkakirjojen kautta sain ensikosketuksen yleensäkin Aasian maihin.Vanha Japani tietysti minua viehättää.Itse ihmiset tuskin ovat kovinkaan paljoa muuttuneet,kulttuurin juuret ovat syvällä Japanin maaperässä,vaikka kimonot ja geishat ovatkin jo osin mennyttä aikaa.En usko kiireisellä japanilaisella enää olevan aikaa luonnonpalvontaan siinä määrin kuten ennen.Auringon ensimmäisille säteille uhraamiseen,uhrialttareita ukkoselle ja sateelle,tuulille,kylvölle ja sadonkorjuulle jne. Ehkä sisimmässään sittenkin.Vanha zeniläinen sanonta "Paju on vihreä,kukka punainen,asiat on otettava sellaisina kuin ne ovat".Kaikkine nykyaikaisuuksineen,hektisin elämänmenoineen,tekniikoineen,hälyineen.

Yksi perinne on ainakin säilynyt vahvana Japanissa.Hanami,kirsikan kukkien katselu. Televisio näyttää ensimmäiset kukat,ihmiset iloitsevat ensimmäisistä nupuista ja puistojen puiden ollessa täydessä kukassa,he rientävät piknikille ystäviensä kanssa sakuraa ihastelemaan.Kirsikankukan lyhyt kukinta-aika kertoo kauneudesta ja elämän hauraudesta.Tuskin koko maassa on yhtäkään ihmistä,joka ei panisi merkille kirsikan kukkien hempeää väriloistoa.Matkatoimistot ovat myös huomanneet tämän matkailuvalttina ja näin tutustuttavat ulkomaalaisetkin tähän vanhaan ja viehättävään traditioon.

Näen joskus unia Japanista,niin on syvällä sydämessäni äitini ihastus tähän kaukaiseen saarivaltioon.Uneni alkavat yleensä ikebanasta.Sitten olenkin jo itse maassa ja usein juuri sakura-aikaan.Unessani on myös kurkia.Nekin liittyvät Japaniin.Niitä on taiteessa kuvattu,myös zen-taiteessa. Mielikuvitus on vahva asia.Sen lennättämin siivin pääsee kaikkialle,rajaa ei ole.Mahtava mahti.Yöt ovatkin minulla vilkasta aikaa ja pidän siitä.Joskus muistan unen,joskus en.Eikä sillä ole väliäkään.

MATKALLA II

Hammerfestissä,Kvalon saarella, yövyimme aivan meressä kiinni olevassa hotellissa.Katselin ikkunasta vihreän levän lillumista ja satamaa jonkun matkan päässä.Kalastaja-aluksia,isoja ja pienempiä laivoja,veneitä kaiken kokoisia ja katkaravun ja kalan myyjiä.Meren elävien haju leijui kaupungilla.Olin salaa toivonut jossain näkeväni jääkarhun,vaikka tiesinkin niiden olevan siellä,missä olisi lunta ja jäätä.Sight seeingille olisi päässyt katselemaan valaita.Ehkä jossain olisi ollut jääkarhukin.Tai näimme me.Valtavan kokoisen seisovan jalustallaan Hammerfestin kadulla.Eikä se ollut oikea. Välillä piti syödä.Elämämme ehkä parhaan turska-annoksen saimme juuri Hammerfestissä.Ei mikään gourmetannos,mutta gastronomian parhaimmasta päästä makunystyröitä hivelevä elämys.Tuoreus on aina valttia.

Menimme vielä noin sata kilometriä pohjoiseen pieneen kylään,johon tie päättyikin.Edessä olisi ollut lauttamatka Nordkappiin.Sen jätimme tekemättä.Halajimme matkantekoa jälleen eteenpäin.Helsinki oli vielä hyvin kaukana.

Ajelimme nauttien ympärillämme avautuvasta maisemasta,merestä ja tuntureista,vuoristakin.Suloinen viihtymyksen tunne hiipi sydämeeni,oloamme ei häirinnyt mikään.Jokunen matkailuvaunu tuli vastaan,tiellä oli vielä hiljainen liikenne.Olimme matkalla kohti Teno-joen suuta,jossa se laski vetensä Jäämereen.

Sinne päästyämme ajoimme edelleen jokivartta Norjan puolella ja vasta Karigasniemestä käännyimme Suomeen jatkaen siitä Inariin ja lopulta itärajaa pitkin etelään.Inari oli varsinainen turistirysä.Aito Lappi oli unohtunut jonnekin aikojen hämäriin.Terveisiä vaan Samuli Paulaharjulle pilvensä reunalla. 4000 km jälkeen kurvasimme kotipihaan,matka vei yksitoista päivää.Suomi tuli jälleen kerran kirjaimellisesti kierrettyä ja se jäikin meillä viimeiseksi kerraksi.

Näitä matkamuistoja on ja niitä mielelläni jakelen muillekin.Ja jos valta olisi niin kuin on mieli,tekisimme vieläkin monta matkaa jonnekin,missä emme kuunaan ole olleet.Ja niitä paikkoja on paljon.

Sitten suomalaiseen mökkielämään seuraavaksi.Naureskelin jo omamme aikoina,miten ystävät raatoivat kesäasunnoillaan,hakaten puita,ahertaen aamusta iltaan,rakentaen ja paikaten.Nyt on Jyväskylän yliopistossa tehty väitöstutkimus asiasta,miten suomalaiset tuhraavat vapaa-aikansa suorastaan työntekoon.Tutkija Hanna Vehmas on sitä mieltä (ja oikeassa onkin),että "Myös kesämökki on monelle suomalaiselle työleiri.Sen ylläpito rajoittaa muita elämänalueita ja ihmissuhteita..." Meidän mökkielämämme oli lomien aikana joviaalia oloa,vaikka vieraita oli ja kävi.Tietysti minä emäntänä häärin ja pyörin,mutta se oli pelkästään hauskaa ja ilonpitoon jäi silti aikaa.Kaksin ollessamme nautimme joutenolosta,soutelimme järvellä,makasimme nurmikolla ja kuuntelimme isännän viirin lepatusta lipputankoa vasten.Seurasimme muurahaisten vaellusta varpaittemme yli,keinahtelimme puiden väliin asennetussa riippukeinussa ja katselimme pilvien kulkua taivaalla. Meitä ei ahdistanut,jos nurmikko oli venähtänyt liian pitkäksi.Sen ehtii toki leikata myöhemminkin.

Tuli aikanaan ajatus luopua mökistä.Ajoimme ystäviemme luo ja kysyimme,haluavatko ostaa mökin? Halusivat.Tilasimme muuttoauton ja mökin tyhjennettyämme sanoimme sille hyvästit ja kiitimme parikymmentä vuotta kestäneestä yhteiselostamme.Aika aikaa kutakin.Jokainen tunti siitä ajasta oli ihanaa,eikä mikään niitä muistoja mielestämme häivytä.

Koirien jätettyä meidät ja maallisen vaelluksensa kanssamme,aloimme taas matkustella.Sitä jatkui mieheni sairastumiseen asti.Nyt niistäkin ajoista on vain muistot jäljellä.Mukavaa kun tekemisistä ja kokemuksista tulee muistoja.Niitähän me joka päivä kaiken aikaa rakennamme itsellemme.

MATKALLA

Palaan taas aikaan,kun meillä oltiin terveitä.Palaan Norjan matkaamme kesällä 2001.Olen kertonut pitäväni pitkistä automatkoista,kun ratissa olen ihan itse.En näistä kaupungissa tapahtuvista liikennevalosta toiseen.Enkä niitä enää teekään.Autosta olen luopunut mieheni sairastuttua.

No,me starttasimme kotipihalta kesäkuussa.Nautin jo siitä,kun painoin kaasua ja auto lähti liikkeelle parkkipaikasta alamäkeä kadulle.Kohti pohjoista oli suunta.Kesä oli kauneimmillaan,aurinko paistoi.Ajelimme Pohjanlahden reunaa kutakuinkin pysähtymättä.
Päämääränä ensimmäinen yö olla ystävämme Eevin luona Oulunsalossa.Kalajoella kuitenkin poikkesimme aterioitsemaan ja ihailemaan ulappaa.Meri on aina ollut minulle tärkeä,on se missä vaan.Oulunsalossa vietimme rattoisasti Eevin huomassa illan ja yön Rosso-kissan mustasukkaisen katseen alla.Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa.

Yön vietimme Kilpisjärvellä.Helsingistä lähtiessämme oli kesä,täällä järvi jäässä,ilma kylmä,luonto vasta haukotteli lievät heräämisen merkit mielessään lumen peittäessä paljolti maan.Laikkupaikkojakin oli siellä,minne auringonsäteet olivat yltäneet.Kilpisjärvi oli niin pieni paikka,että posottelin päätietä ymmärtämättä,että olimme yöpymispaikassamme.Tulimme Norjan rajalle ja vasta siellä älysin,että se muutaman talon rykelmä oli sitä itseään.

Aamulla heti matkaan.Palelimme ja katselin synkkänä talvea,joka piti vielä näitä maisemia otteessaan.Tullimuodollisuuksia ei ollut ja menin kysymään,saako noin vaan tästä ajella ulkomaille.Sai.Kysyttiin sentään,onko tullattavaa.No ei ollut.Siis eteen päin.Tromsö,pohjolan Pariisiksi kutsuttu,oli etappimme.Joitakin kymmeniä kilometrejä ajettuamme tulimme täyteen kesään.Ihmiset ahersivat puutarhoissaan,kukat kukkivat,puissa lehdet,lunta ei edes hituistakaan missään.Hämmästykseni oli suuri.Golf-virta! Ensimmäisen kerran elämässäni havaitsin sen mahdin ihan konkreettisesti.Koulun opetukset tulvahtivat mieleen ja täällä minä olin nyt asiaa todistamassa.

Tromsössä emme yöpyneet.Oli lääkärikongressi ja jokikinen hotelli täynnä.Piti alkaa tutkailla karttaa.Mihin seuraavaksi,jossa voisimme nukkua? Norjassa olin aikaisemminkin ollut useaankin kertaan,mutta vain etelässä.Tämä osa maata vaikutti
siltä,että turistit eivät ehkä olekaan tervetulleita.Ei ainakaan ne,jotka etsivät hotelleja.Matkailuautoja ja -vaunuja tuli ja meni,itsellistä ja omavaraista väkeä matkaamassa,majapaikasta huolta vailla olevaa.Ylitimme ensimmäisen vuonon lautalla,seuraavat piti kiertää.Ei hotelleja.Altan kaupunki jossain edessä päin.Siis sinne.

Jäämeri oli yllättävän sininen,vuonot vielä sinisempiä.Vaarat ja tunturit reunustivat kulkuamme,luntakin huipuillaan.Jokunen kyläpahanen vuonon pässä,ei majapaikkoja meille.Ei ravintoloita,ei edes pikkukahviloita.Kohti Altaa vaan.Pienissä kylissä oli jokikisessä kalankuivaustelineitä.Nyt tyhjiä.Turskan pyynti ei vielä alkanut.Voimme hyvin kuvitella sitä hajua,joka aikanaan täyttäisi tienoot kun tuhannet kalat roikkuvat kuivumassa tuulessa hiljaa keinahdellen.Kylät olivat siistejä ja sieviä,ihmiset ehkä suureksi osaksi elättäen itsensä kalastuksella.Veneitä satoja,sekin kieli ammatista.

Olimme Altassa.Pääsimme nukkumaan.Näimme kalliopiirroksia,vanhoja kuvia kalastuksesta etupäässä.Meri oli kuvien tekoaikaan lähempänä kuin nyt.Kuvien päälle ei saanut astua,ei koskettaa,puista rakennettu polku,joka kiersi piirrosaluetta.Kuvittelin näkeväni ihmiset,jotka tuolloin elivät ajattelematta hituistakaan sitä,että joskus tuhansien vuosien kuluttua pitää maksaa siitä,että pääsee katselemaan näiden ihmisten tekemiä kuvia.Ja että tutkijat ovat innoissaan,kun taas jostain puolivahingossa löytyy uusia kalliopiirroksia.

Altasta matka jatkui Hammerfestiin.Ajelimme tundralla.Laakeeta aakeeta ympärillä,ruohotupas siellä,toinen täällä,autiutta kaikkialla.Ei naaleja,ei poroja,täysin hiljaista.Ei edes muita autoja.Minulla oli vanha auto ja rupesin huvittelemaan ajatuksella,mitä sitten,jos se päättää tyssätä täällä keskellä ei mitään? Nyt ei ollut edes kyläpahasia näköpiirissä.Tyhjää maisemaa kilometrikaupalla joka suuntaan ja tie,jota pitkin ajoin.Päätä alkoi särkeä ja siirsin ajatukseni mieheeni,joka järkevänä pyysi olemaan piirtelemättä kauhukuvia eli piruja seinille,auton seinille siis.

Ykskaks keskellä tundraa ehkä parin kolmen kilometrin päässä näkyi pikkuinen valkoinen kirkko.Siis jossainhan pitää olla asutusta,vaikka tämä kirkko ei taatustikaan ollut keskellä kylää. Ohitimme kirkon etäältä,ei liikettä,eikä liikennettä.Jossain oli kuitenkin Hammerfest.

Kun minä olin pikkutyttö,radiossa oli päivittäin kuunnelmana Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja.Ne olivat pieniä pätkiä ja loppuivat aina sanoihin "jatkuu huomenna".
Tämäkin jatkuu huomenna ja ihan siksi,että kukaan ei pitkästyisi,ellei se ole jo tapahtunut.Matakertomukseni ei liioin ole yhtä jännä kuin Korkin seikkailut,mutta kaikkeahan ei voi vaatia,eihän.

RUPATTELUA

Päivän puheenaiheeksi on noussut Kaarina Hazardin kirjoitus Tony Halmeesta.Puolesta ja vastaan,kuten asiaan kuuluukin.Julkisen sanan neuvosto on saanut toista sataa kantelua.Olen yön nukuttuanikin sitä mieltä,että hyvän journalistin olisi tiedettävä,miten asia ilmaistaan kirjoituksessa loukkaamatta ketään.Siihen olisi aivan varmasti Kaarina Hazardin taidot riittäneet,jos olisi ollut halua.

Pihapuista kuin muistakin alkaa monen päivän aikainen huurre kadota.Vastapäinen talo näkyy taas.No,olihan maisemat kuin postikortissa ikään,harvinaista Helsingissä.Ihastelijoita riitti.Tallentui moneen kameraan ja lehtikuvaan.Mutta sais kevät jo tulla!

Meillä vietetään tänään hiljaiseloa kotona.Roskiksella käyn pikapikaa ja siinä se. Muutkin rutiininomaiset kotityöt tehtävä,niistä ei eroon pääse.Enkä okein haluaisikaan.Peukalon pyörittely miehen hoitamisen lomassa alkaisi pitkän päälle kyllästyttää,kun muutenkin tuppaan olemaan kärsimätöntä lajia.En suinkaan mikään siivousintoilija,kohtuus kaikessa.Ihmettelen niitä ihmisiä,jotka skuuraavat ja luuttuavat kaikiksi isommiksi juhlapäiviksi ja sitten on vielä vuodenaikasiivoukset.Kun pienet lapset pidetään hyvin steriileissä oloissa,tarttuu kaikki pöpöt,eikä vastustuskyky kasva.Minä olin lapsena hyvin terve!

Ensimmäinen suomalainen aikoo matkustaa avaruuteen.Joutuu panemaan likoon aika paljon rahaa,mutta kai asia on sen väärti hänen kannaltaan. Kaksi tuntia ja risat Virgin Galactican kyydissä. Kerron,vaikka ketään ei kiinnostaisikaan,että minä en menisi.Matkustamisesta pidän,suorastaan rakastan,mutta haluan katsella maan päällisiä maisemia ihmisineen.Muutenkin jo televisioruudun ääressä hiipii mieleen fobian poikanen,kun näytetään maapalloa Kuusta käsin.Pelkään,että Tellus putoaa,kun on ikään kuin tyhjän päällä.Katselen tähtiä ja toivon tähdenlennon aikana kuten romanttinen mieleni halajaa.Tämmöinen avaruus riittää minulle,pienelle ihmiselle.

Meillä oli kotona V.A.Heiskasen Tähtitiede,molemmat osat, vuodelta 1948. Tiedot nyt osin takuulla vanhentuneet,tiede harpannut jättiaskelin etiäpäin.Muuttumattomiakin asioita tähtimaailmassa on. Pitää nostaa hattua Heiskaselle,joka teki valtavan työn "Tähtitieteensä" kanssa.Häntä taatusti kiinnostaisi,missä me nyt menemme.Ihmiset käyneet Kuussa ja mönkijöitä Marsissa,avaruudessa leijailee yhtä sun toista romua,satelliitit matkalla sinne jonnekin,josta vain ennen uumoiltiin.Jules Verne etunenässä.

Olin jossain vaiheessa elämääni satuiässä,kuten sitä pruukataan ollakin.Isä keksi itse satuja ja yksi niistä oli tarina pienestä Liisasta,joka aina eksyi metsässä.Se ei ollut pelottavaa kuunneltavaa,sillä siinä oli aina onnellinen loppu.Joskus pyysin isää Liisa-sadun asemesta kertomaan tähdistä.Niistä hän puhui mielellään,yleensä avaruudesta.Oli Heiskasensa lukenut.Olin jännityksen ja ihmetyksen melkein lamauttama,kun aloin ymmärtää maapallon paikan ,Linnunradan yms. Aurinkohan rusketti kauniisti ja lämmitti.Ei sitä sen enempää ajatellut.Nyt siitä tulikin ihan toinen juttu.Kuvittelin tietysti,että tähdissä asutaan.Jossain on minun kaltaiseni pikkutyttö.Nykyisinkin olen vahvasti sitä mieltä,että on jossain muuallakin elämää.Mutta vihreisiin pikkumiehiin en usko.Enkä sieppauksiin.Näin kerran jossain usalaisessa dokumentissa vilahtavan auton takalasissa englanninkielisen tekstin "Jos sinut siepataan,saanko autosi?" Oli juuri niihin aikoihin,kun ihmiset aivan vakavissaan kertoivat kokemuksistaan jouduttuaan lentävään lautaseen ja lääketieteellisiin tutkimuksiin.Minä kun en usko näihinkään.Suomalainen ei usko,ennen kuin näkee,tavataan sanoa.

Entinen naapurimme soitti.Olemme edelleen yhteydessä.Minä kun olen semmoinen,että pidän kynsin ja hampain kiinni ystävistäni.Hän sairastui vakavasti ja käyttää nyt motorisoitua apuneuvoa liikkuessaan ulkona.Vaimostaan tuli omaishoitaja minun pienellä avustuksellani.Hänellä kun ei ollut oikein rohkeutta ottaa yhteyttä oikeisiin instansseihin.Panimme yhdessä tuulemaan.Naapurismies oli reipas ja energinen,joka paikkaan ehtivä musiikkimies.Nyt melkein kuin varjo entisestään.Mutta hänellä on ihailtavasti elämäniloa ja lujaa tahtoa elää yhä edelleen täysillä.Hänestä voi ottaa esimerkkiä kuka tahansa vaikeavammainen, joka joutuu kamppailemaan synkkien ajatustensa kanssa,eikä mistään tunnu tulevan yhtään mitään.

Lounas on nautittu.Astiat odottavat pesemistä,jotta eikun duuniin.

RAPORTOINTIA

Jälleen maanjäristys.Nyt Haitin Port-au-Princessa ja tuhoisin seurauksin.En ole koskaan joutunut moisen luonnonmullistuksen lähellekään,että voin vain kuvitella,mitä tapahtuu ennen niin tukevan maan kadotessa jalkojen alta pirstoen ja hävittäen kaiken tieltään,ihmiset ja asumukset.Mielikuvitukseni ei riitä kuvailemaan.Ja miten niinkin köyhä maa kuin Haiti tästäkin selviytyy? Se perheiden suru,kun omaisia ei löydy tai löytyy henkensä menettäneinä,on mittaamaton.Koti hävinnyt,tuttua ympäristöä ei enää ole.Ei auta,että tunnen empatiaa ja sympatiaa haitilaisia kohtaan,tunnen silti.

Ajattelen myös itsekkäästi,kuinka onnellisia me saamme olla Euroopan pohjoisosassa,jossa maanjäristykset ovat melkein tuntemattomia. Jos on ollut,niin suuruudeltaan pieniä,että vain herkkä mittauslaitteisto ne havaitsee.Emme ole "vaarallisten" mannerlaattojen yhtymäkohdassa.Meillä on jykevä peruskalliosto,jonka päällä on hyvä rauhallisin mielin pasteerailla.

Hemmottelinpa itseäni eilen vapaapäivänäni ja olin kampaajalla.Tuntui hyvältä ja tuntuu hyvältä.Sitten menin ostamaan taidemagneetteja. Pidän Degasta,Toulouse-Lautrecista,Botticellista ja Muchasta. Ovat nyt jääkaapin ovessa.Stockmannin Argos-hallissa ihailin unkarilaista maalaustaidetta.Onneksi seinillemme ei enää mahdu! Vai onko se epäonnea?

Pakkasen jonkun verran hilliinnyttyä,kaupungilla oli paljon väkeä liikuskelemassa tai sitten puotien alet houkuttelevat.Romanian kerjäläisetkin asemapaikoillaan.Olivat kovillakin pakkasilla.En hyväksy tämän sortin anelemista.Varsinkaan sen jälkeen,kun kerrottiin osan näistä ihmisistä olevan järjestäytyneen liigan työntekijöitä.Joten uskottavuus aitouteen on karissut.Minulle on myös tehty lievää väkivaltaa,kun en antanut romaninuorukaiselle "rahaa kotimatkaa varten".Hän tarttui ostoksiini ja yritti työntää ne käsistäni.Ymmärrän ihmisten aidon hädän,mutta kannatan siihen puuttumista muilla keinoilla kuin heittämällä pahvimukiin roposen.He ovat Helsingissä uusi ilmiö.Enkä tiedä,ovatko tulleet jäädäkseen vai katoavatko aikanaan.Kerjääminen heillä oli aluksi hienovaraista ja hiljaista muuttuen myöhemmin aggressiivisemmaksi ja siihen oli jo virkavallankin puututtava.Suomen laki ei salli ääneen kerjäämistä eikä siihen liittyvää hyökkäävää käytöstä.

Mieheni on kahtena päivänä viikossa päivähoidossa noin neljä tuntia kerrallaan.Vien ja haen.Hän venkoilee aamuisin,eikä tahtoisi lähteä.Minulla on vähän kuin isonpuoleinen lapsi hoidettavanani.Autan pukeutumisessa ja jossain vaiheessa me olemme minä mukaan lukien valmiita lähtemään.Kun olen hänet hoitopaikassa taas riisunut päällysvaatteista,vien muitten joukkoon,huokaan helpotuksesta ja syöksyn ratikkaan.Hoitajat ovat ihania,ammattitaitoista väkeä.Ihailen heidän kärsivällisyyttään ja ainaista hyvää tuultaan vanhustensa joukossa.Mieheni on nuorin,eikä ole vielä vanhus.Ruokailujen ja kahvittelujen lomassa on ohjelmaa.Kaverikoira käy,pianonsoittaja,yhteislaulua,bingoa,tietokilpailuja jne.Hyvä ilmapiiri. Moni päivähoitolaisista asuu yksin ja nämä päivähoitohetket ovat ainoat kodin ulkopuoliset tapahtumat.Lapset saattavat asua kaukanakin,puoliso kuollut,ystävät poissa.Niin paljon yksinäisyyttä.Mutta he eivät valita.Iän mukana tulee ymmärtäväiseksi ja hyväksyy.Tottuu.Vai tottuuko? Minä luulen,että jokainen meistä kaipaa toista ihmistä,läheisyyttä. Enkä luule,vaan tiedän.

Viime yö oli meillä taas levoton.Kun lopulta rauhoituttiin,nukahdin minäkin ja heräsin makuuhuoneen ikkunasta tulvahtavaan valoon.Kello oli puoli kaksitoista! En muista,koska viimeksi olen siihen aikaan noussut.Mieheni lääkkeet annoin heti,vaikka olisi ehkä ollut parempi jättää tämä kerta väliin.Aamukahvia nautimme melkein siihen aikaan,kun jo yleensä kattaan lounaspöytää.Tänään piti lähteä ulos,sekin jää.Peruutin oman hammaslääkärini huomenna.Tuntui kamalalta taas hosuen aloittaa sekin päivä.Mies hoitoon ja sitten juoksujalkaa ratikkaan,vaihto toiseen jne. En muista sitäkään,koska olen viimeksi ollut koko päivän vain itseni kanssa,nauttien rauhasta ja joviaalista olosta.Ehkä olen joskus istunut Ateneumin salissa ja katsellut kuvaa,joka on maalattu vuosisatoja sitten.No,ehkä jälleen joskus,jonain päivänä tässä elämässä... Pitää olla optimistinen.

Nyt kerron siitä,kun minusta tuli "blogisti". Eräänä päivänä ehkä Panu Rajalan blogia lukiessani keksin,että miksen minäkin.No,toisin eväin ja taidoin,mutta kuitenkin.Minulla on ystävänä kaksi ihanaa ihmistä ja kumpikin sattuu olemaan tietokone-ekspertti. Eikun kysymään,että voiko tämmöinen tavallinen tietokoneen räplääjä saada oman blogin? Niin nämä hurmaavat ystäväni tulivat panemaan kirjoittamiseni alulle ja siitä se alkoi.Syöksyin tähän mielenkiintoiseen maailmaan täysin sydämin.Ihmisillä on mahdottomasti asiaa ja ne pitää saada kertoa.On helppoa avautua nimimerkillä,kukaan ei naura,kukaan ei voi päin naamaa kritisoida inkognitolle.Eihän tämän hauskempaa olekaan! Kiitoksia ystävilleni,he kyllä tietävät kenelle.

OMAISHOITAJAN PULMAT

Opiskelija väärin tiedoin lääkärinä Kokkolassa.Lääkärin oikeudet menettänyt oli lääkärinä Seinäjoella.Miten ihmiset enää voivat luottaa lääkäreihin??? On hyvä,että viime aikaisten tapahtumien jälkeen aletaan ottaa selvää kuka on oikea lääkäri,kenellä on oikeudet jne. Onkohan minun lääkärini oikea lääkäri?

Myymälävarkaille porttikielto kauppoihin! Miten sitä valvotaan? Luultavasti ei sen kummemmin kuin lähestymiskiellonkaan noudattamista.Jokaisen perässä pitäisi olla vahti ja sehän olisi mahdotonta.Kinkkinen asia saada ratkaistuksi.

Kinkkistä oli myös tänään saada Kelaa varten mieheni matkakorvaushakemuskaavake laboratoriosta,jossa hän oli verikokeissa.Hoitaja oli sitä mieltä,että minulla olisi pitänyt olla mainittu kaavake mukana,johon hän olisi sitten leiman ja nimensä pannut.Olin ällistynyt.Kuusi vuotta olen näiden ja kymmenien muiden mieheni sairauteen liittyvien asioiden kanssa ollut tekemisissä ja tiedän,mitenkä asiat hoidetaan.Kaavaketta ei meinattu antaa,mutta hoitajapa ei tiennyt,minkämoisen omaishoitajan kanssa on tekemisissä.Sain kaavakkeen.

Joskus joudun taistelemaan mieheni oikeuksista,mutta ikinä en periksi anna.Kerran minulle on sanottu samaista kaavaketta pyytäessäni,että meidän tulisi käyttää yleisiä kulkuneuvoja,kävellä tai ajaa taksilla omakustanteisesti.Yleisen kulkuneuvon käyttäminen on hankalaa pyörätuolilla,jos ratikka ei ole matalalattiainen ja pysäkit korotettuja.Asuntoalueellemme ei liioin kulje yksikään bussi.Kävely Helsingin halki kotiin on kohtuuton vaatimus.Omakustanteinen taksimatka samoin,koska miehelläni on oikeus Kela-korvattaviin taksimatkoihin.Kaupungin kyyteihin invataksilla ei ole oikeutta lääkäri-ja hoitomatkoja varten.Keplottelemaan en ala.Tiedän joidenkin käyttävän kikkoja.Ajavat "sallitusti" hoitopaikan lähelle ja sieltä esim.terveyskeskukseen kävellen.Kiitos sinnikkyyteni olen aina kaavakkeen saanut,vaikka siitä on pitänyt ottaa yhteys "korkeammalle taholle".

Tämä joskus esiin pullahtava kielteinen asenne potilaan oikeuksia kohtaan,juontaa tietysti siitä,että kaupunki säästää ja keinot ovat monet.On saattajia/omaishoitajia,joilla ei rohkeus riitä vaatimaan,vaan tyytyvät nöyränä annettuihin määräyksiin.Kaupungin väki luottaa siihen,että "kaveria ei jätetä",vaan asiakas hoidetaan tutkimuksiin ja kokeisiin vaikka sitten oman kukkaron nyörejä höllentäen.Kuitenkin omaishoitajat tekevät saman työn kuin hoitolaitoksissa tehtäisiin,mutta monin kerroin halvemmalla.Kyllähän meidän työstämme puhutaan kauniisti,puhutaan arvostuksesta ja raskaasta työstä seitsemänä päivänä viikossa vuorokaudet ympäriinsä.Puhutaan parannuksista,mutta harvoin niitä tulee.Tässä on myös se "kaveria ei jätetä".Omainen hoitaa hoidettavansa vaikka tyystin ilman mitään oikeuksia ja etuuksia,se on totta.Kunnes väsyy.

No,jotta ei menisi kokonaan "haukkumiseksi",myönnän,että ainakin Helsingissä monien omaishoitajien ja hoidettavien asiat ovat kohtuullisen hyvin.Kun asioista on selvillä ja niitä osaa vaatia.Kukaan ei tule koputtamaan ovelle ja tarjoamaan.Jokaisen omaishoitajan tulisi tarkasti ottaa selville,kysellä,kuunnella ja lopuksi hakea etuutta.Itse alussa kuljin silmät avoinna ja korvat höröllä saadakseni tietää.On oltava aktiivinen.Nyt Omaishoitajaliitto informoi.Passiivisuuteen ei silti ole koskaan syytä.Asiat muuttuvat.Jos meidän palkkioittemme maksut siirtyvät Kelalle,en usko,että siitä hyvää seuraa.Toivonkin,että ne pysyvät edelleen helsinkiläisille Helsingin kaupungilla.

Olen omaishoitaja ja omaishoitajien asiat ovat sydäntäni lähellä.Siksi tämä teksti.

SIIPIKARJATARINAA

Sanotaan loppiaisena päivän olevan kukonaskelta pitempi.Ja näinhän se on,kun talvipäivänseisaus oli jo joulukuussa ja siitä se alkoi.Olemme saaneet Helsingissä lisää lunta.Happamana katselin ikkunasta näkymää.Joku kahlannut roskikselle,joku talvihiljaiselta pihalta ulos.Pakkasta.Eikö tämä lopu koskaan?

Nukuin jälleen liian kauan aamulla.Yö oli meillä huono.Annan silloin itselleni armoa aamulla,enkä nouse tavalliseen aikaan.Nyt jo olemme saaneet rutiinista kiinni,aamukahvi nautittu,mies kuuntelee äänikirjaa.Minä olen sanojen kanssa työhuoneessani.Tänään pitäisi korjata loputkin joulusta pois.Jotenkin olen ollut lepsu ajatellen "antaa päivän mennä,toisen tulla".

Netti tiesi Ruotsiin tulevista pakkasista.Taalainmaalaiset kuulemma saavat hytistä liki neljänkymmenenkin asteen kylmyydessä.Eikös talvien pitänyt leudontua? Vai onko tämä näyttöä jääkaudesta, jota maapallolle povataan? Vai onko vain niin,että joku talvi on toistaan kylmempi,lumisempi? Muistan itse lapsuudestani niiden aina olleen kovastikin pakkasvoittoisia,leikkipaikkojen höytylumen peittämiä. Ei tämmöisiin asioihin kiinnitetty huomiota.Ei tiedetty ilmaston lämpenemisestä,ei ihmisten aiheuttamista muutoksista luonnossa.Ei ajateltu tulevia jääkausia.Lumi narskui jalkojen alla aivan samoin kuin nytkin.Tieteen ja tekniikan kehittyessä tuli ihmisille tietämyksen mukana epävarmuutta tulevasta.Nyt pohditaan pienenkin muutoksen ilmaantuessa,miksi ja miten. Tutkitaan ja kuppikunnat kinastelevat oikeassa olemisesta.Pienessä mielessäni olen sitä mieltä,että kaikesta kehityksestä ja osaamisesta huolimatta,emme pysty katsomaan tulevaisuuteen.Ihmiskunnan kristallipallo on siltä kohdin sumea.

Kukonaskel? Juttelin siitä tämän kirjoituksen alussa.Minä tiedän tasan tarkkaan kukonaskelen.Meillä oli mökillä Jallu.Jallulla haaremi,joka käsitti kolme kanaa,jotka taas puolestaan pitivät meidät kesän munissa.En oikein muista,kuka meistä keksi,että ryhdytään siipikarjan pitoon.Rakennettiin kanala.Sitten ajettiin ostamaan kukko ja sen naiset.Ne pakattiin pahvilaatikkoon,laatikko auton takapenkille ja menoksi.Kaikki neljä olivat isosta kanalasta,eikä päivänvalo ollut yhdellekään tuttu ilmiö.

Päästimme ne irti verkkoaitauksen sisäpuolella.Killistelivät ympäristöään,häikäistyivät suorastaan.Kulttuurishokki.Mutta jostain ne kaivoivat atavistiset kana-ja kukkotapansa alkaen jonkun päivän päästä elää kanoiksi.Tosin ensimmäiset munat olivat silkasta ympäristön muutoksesta nahkamunia,mutta sitten alkoi pesiin tulla oikeita.Ne päästettiin aitauksesta myöhemmin ulos kuopsuttamaan maata pihapiirissä.Kanoillakin oli nimet,Zeus,Hermes ja Orvokki. Ensin mainitut olivat maskuliinisia nimiä ja niiden antaminen viittaa mytologian kiintymykseeni. Olihan se uljasta pistää poskeensa aamulla Zeuksen muna.Hermes taas tuli siitä,koska sille oli joskus kehittynyt kannukset.Orvokki liittyi Hannu Salaman kirjaan "Minä,Olli ja Orvokki". Taikka sitten puhtaasti kasvimaailmaan.

Koiramme eivät ensin tienneet,miten tämmöisiin elikoihin oikein suhtaudutaan.Jallulle ne eivät pärjänneet,eikä sille pärjännyt minua lukuun ottamatta kukaan muukaan.Mutta kanat koirat panivat ojennukseen.Kanaparat edellä ja kaksi silminnähden nauttivaa koiraa perässään.Ja suoraan järveen.Kanat seisoivat kaulaansa myöten vedessä ja koirat haukkuivat nauraen rannalla.Minä hätiin,rauha palautui ja koiratkin alkoivat ymmärtää,että perheeseemme kuuluu nyt lisää väkeä kesän aikana.

Alkuiltaisin ne marssivat Jallun johdolla aivan ilman eri kehoitusta kanalan sisätilaan ja hyppäsivät orrelle.Hermes oli alimpana hierarkiassa.Sillä oli kaulassa muiden nokkimia höyhennettömiä paikkoja.Se kököttikin orrella pyrstö eri suuntaan kuin toisilla ja yritti tekeytyä näkymättömäksi.Kanalassa on aina nokkimisjärjestys,josta voi seurata pientä tai suurta julmuutta alimpana olevaa kohtaan.No,Hermes selviytyi kunnialla,kun se oppi lopulta antamaan vähän takaisin.Se oli joukon ehdottomasti paras munija.Yöksi suljin kanalan,että ketut eivät pääse verottamaan.Tämä ensimmäinen kanakesämme ei suinkaan ollut viimeinen.Nimet pysyivät.

Olen jo nähtävästi siinä iässä,että muistoja kumpuaa esille ja sitten niistä kerron.
Kuvitelmana,että jotakuta kiinnostaa.Ehkä kiinnostaa,ehkä ei.Minätyttö kirjoitan.

TÄTÄ PÄIVÄÄ KUIN MUUTAKIN

Ohhoh,onpa siinä talolla korkeutta! Pannaan 11.5 Stadionin tornia päällekkäin jonoon,niin päästään samaan kuin Burj Dubai. Mahtaako tuommoinen olla edes turvallinen?Lentokoneella sen saa ehkä poikki kumminkin.Minä podin jo Eiffel-tornissa korkeanpaikankammoa,niin en tähän menisi kovin mielelläni.Onhan tuo aikamoista mahtailua.Sopii sinne päin maailmaa.Jos aivan juuressa töllistelee,menee niskat nurin.Mutta enpä tuota aio mennäkään töllistelemään.Niin,ja sitten heillä on haaveena joskus maailmassa pykätä kilometrin korkuinen! Siitä vaan,sano.

Kerrostalomme piha on aurattu.Jippii! Sekä taloyhtiöt että kaupunki tuntuu säästävän aurauskuluissa,niin arvatkaas,ketkä saavat kärsiä? Oikein.Jalankulkijat sekä autoilijat.Ja juuri tänä talvena,kun lunta on maan perusteellisen paljon.Kun lykkii naisen voimin raskasta pyörätuolia paksussa hangessa,se ei ole herkkua.Pitää mennä uppokinosten läpi takaperin suuremmat pyörät ensin.Joskus auramies istuu kopissaan ja katselee kiinnostuksen välke silmissään kamppailuani.Ei tule ulos auttamaan,ei tule.Mutta vaikka tässä taannoin moitinkin suomalaisia itsekeskeisyydestä,niin sen myönnän avoimesti,että pyörätuoli herkistää ja herättää auttamishalun monissakin henkilöissä.Usein meitä avitetaan ovien avaamisessa,hyvinkin usein.Siitä lämmin kiitos tässä ja nyt.Sekin on nimittäin joskus aikamoinen taidon- ja voimannäyte,että saan raskaan oven auki.Mutta,mutta,olen saanut ja pakkohan se on.Tässä hommassa kun on saatava aikaan yhtä sun toista,mitä joskus itsekin hämmästyn.Vuosien aikana on kikkoja opittu eri tarkoituksia varten.

Stockmannin tavaratalossa Esplanadin puolella oli aikoinaan automaattisesti aukeavat ovet.Sitten muuttivat käsivoimin avattaviin.Soitin heti,en muista kenelle,mutta mikään pikkupomo hän ei ollut.Pahoiteltiin,kuten asiaan kuuluu,mutta kerrottiin,että henkilökuntaa paleli,kun ovet olivat alvariinsa auki.Järkeen käypää toki.

Edelliset skrivasin aamulla ja nyt on iltapäivä.Terveisiä kaupungilta.Luinkin jostain,että venäläisiä turisteja on Helsinki tulvillaan ja niin tuntui olevankin.Luulin välillä,että olin lennähtänyt muulle maalle vierahalle.Tietysti on hyvä,että rahaa tulee ja kauppa käy.Toki.Ovat taas löytäneet Helsingin.Tässähän oli välillä pientä hiljaiseloa idästä päin.Ostin ruuat ja katsastin muuta,vaan en ostanut.Joskus minullakin järki mukana.

Tuli taas mieleen kesä ja olympialaiset Helsingissä vuonna 1 ja 2 eli 1952.Ja tuli mieleen myös saksalainen kaupunki Hameln ja pillipiipari.Tämä siksi,että impulsiivinen ja reipas äitini kutsui syntymäpäivilleen heinäkuussa aivan vaan kauppareissulla tapaamansa mustan miehen.Pikajuoksija Guatemalasta ja Jerry nimeltänsä.No,ei Helsingissä noihin aikoihin mennessä ylenmäärin mustia oltu nähty.Ihmisillähän oli tapana huvitella silloisena kesänä "hei,lähdetään kaupungille katselemaan neekereitä".Silloin sitä sanaa sai käyttää,eikä rasismi-sana ollut yleisessä käytössä.Ai,miksikö Hameln? No,minä kerron.

Äiti oli tietysti kutsunut päivilleen sukua ja muuta väkeä koolle,eikä kertonut yllätyksestään kenellekään.Minut lähetettiin alas kadulle vierastamme vastaan.(Nyt tulee se Hameln ja pillipiipari)Jerry ilmestyi Elannon kulman takaa ja hänen perässään kaikki kynnelle kykeneväiset Töölön lapset.Heitä oli paljon.Hamelnin pillipiiparihan pillillään varasti kaupungista lapset,kun oli ensin vienyt vitsausrotat samalla menetelmällä.Mutta kun kaupunki ei suostunutkaan maksamaan piiparille,tämä kosti ja vei lapset pillinsä soitolla.Jerry ei tehnyt niin,mutta näky oli ilmeisesti sama.Eikä Jerryllä ollut pilliäkään.

Toin Jerryn sisälle ja yllätys oli täydellinen.Mamma (äidin äiti) ihastui ikihyväksi vieraaseen,enon vaimo flirttaili sen kuin kerkesi ja miehet kyselivät juoksemisesta.Kaikilla vierailla oli jotain kysyttävää.Pikkuserkkuni Tuula ja minä -olimme vähän toisella kymmenellä- kilpailimme siitä,kumpi pääsee ensimmäisenä Jerryn viereen sohvalle istumaan.Tuula oli isompi minua ja voitti.Jerry tuntui viihtyvän,samoin vieraat.Perheemme oli sitten pari vuotta kirjeenvaihdossa Jerryn kanssa,mutta sitten hän hävisi elämästämme,emmekä koskaan enää saaneet kirjettäkään.

Tämmöisiä tulee mieleen näin pakkasella.Lämmin kesä 1952 Helsingissä.Siitä on pitkä aika,eikö olekin?

NAISASIAA JA SITAATTEJA

Hrrr... kylmä.Sisälläkin pitää olla villaa ylle.Hepi soitti Alanyasta.Plussaa 30 astetta.Ui ja ottaa aurinkoa.Nauti,sanoin ja kerroin meidän pakkasista.Tänään emme aio taaskaan ulos.Teen vain päivittäisenä pakollisena kuviona maailman nopeimman roskiskeikan.Hissikin on hyytävän kylmä,kun sen asemapaikka on alhaalla aivan ulko-oven vieressä.No,turhahan tässä on mitään jeremiadeja päästellä.Me asumme Suomessa ja meillä on Pohjoinen napapiiri,niin tottamaar talvella on mittarissa miinusta.

Luin joskus muinoin jo edesmenneen Henrik Tikkasen sanomisia ja tänään osui silmiini yksi paperikasastani (olen kaikenlaista säästänyt) "Kaikki miehet haluavat hyvän rakastajattaren,mutta jos he sellaisen löytävät,he eivät tee mitään hankkiakseen hänelle hyvän rakastajan". Olen aina pitänyt Henrik Tikkasesta!

Lukemiseni on kyllä jäänyt.Helsinki-kirjoihini joskus tartun,mutta sekin on enemmän selailemista.Ennen luin paljonkin.Meillä oli kotona valtavasti kirjoja ja omassa kodissanikin on luettu.Nyt mieheni kuuntelee olosuhteiden pakosta äänikirjoja,joita minäkin joskus illalla nukkumaan mentyäni unenpöppöröisenä yritän.Panen napit korviini,pään tyynylle ja jossain vaiheessa olen nukahtanut.Kirja on usein luettu aamulla loppuun.Ehkä uusi yritys taas ehtoolla.Jos joudun miestäni hoitamaan yöllä ,on pysyttävä hereillä ja silloin on mukavasti äänikirja seurana.

Viimeksi oli Juha Nummisen "Lähikuvassa Lenita Airisto".Tuo Tikkasen sanonta voisi olla yhtä hyvin Lenitan suusta.Tunnustan tässä ja nyt aivan avoimesti ihailevani suuresti Lenita Airistoa. Siksi,että hän on päässyt siihen maailmaan,jota miesten maailmaksi sanotaan( jostain omituisesta syystä,varmaankin jäänne kivikaudelta).Ja aivan omilla avuillaan,älykkyydellään,tarmollaan ja lannistamattomuudellaan. Hän on siis hyvä "jätkä".

Kun nyt lainaamaan ryhdyin,niin jatkan Rabindranath Tagoren sanonnalla, joka ei ole lähelläkään Lenitan elämänkatsomuksen kuvausta. "Naisen elämäntehtävä on enemmän passiivista kuin aktiivista.Se on rytmiä,joka ei estä tai hidasta elämän liikuntoja,vaan johtaa ne kauneutta kohden.Naisille on suotu joukko passiivisia ominaisuuksia,kuten siveyttä,herttaisuutta,uskollista antautumista,suloutta ja ennen muuta voimaa palvella ja uhrautua ja näitä ominaisuuksia on paljon suuremmassa määrin kuin miehellä". Sitaatin sisällöstä arvaa,että kaveri on elänyt kauan sitten eli 1861-1941 ja on,kuten nimikin kielii,intialainen,joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

No,naisen elämäntehtävä on nykyisin ihan muuta kuin pelkkä uhrautuminen,palveleminen ja miellyttäminen ja tietysti Tagore tarkoittaa näiden "elämäntehtävien" liittyvän mieheen. Mamma (äidin äiti) oli nainen,johon intialaisen kuvaus sopii.Hän palveli pappaa (äidin isä) koko elämänsä ajan luopuen suoranaisesti omasta elämästään.Ja pappa hyväksyi ja piti asiaa sellaisena kuin sen kuuluukin olla.Hän oli vanhan kansan mies,auktoriteetti ja ehdottomasti perheen pää.Kun hän sanoi,astui mamma askeleen taaksepäin valmiina täyttämään toiveen, joka oli enemmänkin käsky.Mutta heidän avioliittonsa oli kuitenkin suhteellisen onnellinen ja kun mamma kuoli,ei pappa siitä koskaaan oikein toipunut.Menikö piika? Pappa oli hyvin mukava meitä lapsiensa lapsia kohtaan.Kutsui minua "palleroksi",vaikka olin jo koulussa.Leikki kanssamme ja antoi karamelleja.Serkkuni kutsuivat mammaa "famuksi".Mamma paistoi usein ohukaisia ja koulusta tultuani vein Tarjankin syömään lättyjä.Sekä koulu että mamman ja papan koti olivat Töölössä lähellä toisiaan.

Palaan vielä tähän naisasiaan.Se täytyy myöntää,että nainen joutuu tekemään paljon enemmän töitä päästäkseen samaan päämäärään kuin mies.Tytöt,eikös olekin niin? Naisen täytyy koko ajan todistaa pätevyytensä.Eikä palkkakaan ole milloinkaan sama miehen kanssa samasta työstä. Tasa-arvoa!!! Itse en kuitenkaan ole mikään fanaattinen tasa-arvon kannattaja,joissakin asioissa kyllä. Mutta minä tahdon olla edelleen "se heikompi astia",jota autetaan,huomioidaan ja rakastetaan hellästi.En halua olla palvelijana vaan nimenomaan ihailun kohteena.Mutta reippaasti avaan oven miehelle,jos se kantamusten takia on hänelle vaikea tehtävä. Kotona tulee passattua,mutta se kuuluukin omaishoitajan tehtäviin.Eikä meillä mistään muuten tulisikaan mitään.

Onhan meillä Suomessa Lenita Airiston lisäksi muitakin menestyneitä naisia ja on ollut ennenkin. Hella Wuolijoki jo Niskavuori-sarjassaan toi esiin naisen voiman ja sitkeyden.Wuolijoki oli mielipiteiltään hyvin puritaaninen ja moraalinen.Hänen kerrotaan sanoneen "rakkaus edellyttää tunteen ehdottomuutta: eli esimerkiksi on väärin tehdä lapsia aviomiehenkin kanssa,ellei tätä rakastanut".Mutta Hellan oli vastahakoisesti kuitenkin myönnettävä loogisia johtopäätöksiä penättäessä,että lapsen hankkiminen vaikka viiden eri miehen kanssa täyttää moraalin vaatimukset,kunhan on heitä kaikkia rakastanut.

Miina Sillanpää oli kansanedustaja ja ministeri.Ja silloin oli maailma nykyistä enemmän miesten maailma.Meidän aikanamme Kirsti Paakkanen luotsasi Marimekkoa rohkein vedoin kuten oli tehnyt Armi Ratiakin.Mutta ylimpinä johtohenkilöinä on meillä useimmiten miehiä,paitsi tällä hetkellä kaikkein ylimpänä on nainen,kuten kaikki tiedämme.Myös maan hallituksessa on kiitettävän monta naista.

Niin että kyllä me voimme reilusti rinta rottingilla olla,eikös niin.