RAPORTOINTIA

Jälleen maanjäristys.Nyt Haitin Port-au-Princessa ja tuhoisin seurauksin.En ole koskaan joutunut moisen luonnonmullistuksen lähellekään,että voin vain kuvitella,mitä tapahtuu ennen niin tukevan maan kadotessa jalkojen alta pirstoen ja hävittäen kaiken tieltään,ihmiset ja asumukset.Mielikuvitukseni ei riitä kuvailemaan.Ja miten niinkin köyhä maa kuin Haiti tästäkin selviytyy? Se perheiden suru,kun omaisia ei löydy tai löytyy henkensä menettäneinä,on mittaamaton.Koti hävinnyt,tuttua ympäristöä ei enää ole.Ei auta,että tunnen empatiaa ja sympatiaa haitilaisia kohtaan,tunnen silti.

Ajattelen myös itsekkäästi,kuinka onnellisia me saamme olla Euroopan pohjoisosassa,jossa maanjäristykset ovat melkein tuntemattomia. Jos on ollut,niin suuruudeltaan pieniä,että vain herkkä mittauslaitteisto ne havaitsee.Emme ole "vaarallisten" mannerlaattojen yhtymäkohdassa.Meillä on jykevä peruskalliosto,jonka päällä on hyvä rauhallisin mielin pasteerailla.

Hemmottelinpa itseäni eilen vapaapäivänäni ja olin kampaajalla.Tuntui hyvältä ja tuntuu hyvältä.Sitten menin ostamaan taidemagneetteja. Pidän Degasta,Toulouse-Lautrecista,Botticellista ja Muchasta. Ovat nyt jääkaapin ovessa.Stockmannin Argos-hallissa ihailin unkarilaista maalaustaidetta.Onneksi seinillemme ei enää mahdu! Vai onko se epäonnea?

Pakkasen jonkun verran hilliinnyttyä,kaupungilla oli paljon väkeä liikuskelemassa tai sitten puotien alet houkuttelevat.Romanian kerjäläisetkin asemapaikoillaan.Olivat kovillakin pakkasilla.En hyväksy tämän sortin anelemista.Varsinkaan sen jälkeen,kun kerrottiin osan näistä ihmisistä olevan järjestäytyneen liigan työntekijöitä.Joten uskottavuus aitouteen on karissut.Minulle on myös tehty lievää väkivaltaa,kun en antanut romaninuorukaiselle "rahaa kotimatkaa varten".Hän tarttui ostoksiini ja yritti työntää ne käsistäni.Ymmärrän ihmisten aidon hädän,mutta kannatan siihen puuttumista muilla keinoilla kuin heittämällä pahvimukiin roposen.He ovat Helsingissä uusi ilmiö.Enkä tiedä,ovatko tulleet jäädäkseen vai katoavatko aikanaan.Kerjääminen heillä oli aluksi hienovaraista ja hiljaista muuttuen myöhemmin aggressiivisemmaksi ja siihen oli jo virkavallankin puututtava.Suomen laki ei salli ääneen kerjäämistä eikä siihen liittyvää hyökkäävää käytöstä.

Mieheni on kahtena päivänä viikossa päivähoidossa noin neljä tuntia kerrallaan.Vien ja haen.Hän venkoilee aamuisin,eikä tahtoisi lähteä.Minulla on vähän kuin isonpuoleinen lapsi hoidettavanani.Autan pukeutumisessa ja jossain vaiheessa me olemme minä mukaan lukien valmiita lähtemään.Kun olen hänet hoitopaikassa taas riisunut päällysvaatteista,vien muitten joukkoon,huokaan helpotuksesta ja syöksyn ratikkaan.Hoitajat ovat ihania,ammattitaitoista väkeä.Ihailen heidän kärsivällisyyttään ja ainaista hyvää tuultaan vanhustensa joukossa.Mieheni on nuorin,eikä ole vielä vanhus.Ruokailujen ja kahvittelujen lomassa on ohjelmaa.Kaverikoira käy,pianonsoittaja,yhteislaulua,bingoa,tietokilpailuja jne.Hyvä ilmapiiri. Moni päivähoitolaisista asuu yksin ja nämä päivähoitohetket ovat ainoat kodin ulkopuoliset tapahtumat.Lapset saattavat asua kaukanakin,puoliso kuollut,ystävät poissa.Niin paljon yksinäisyyttä.Mutta he eivät valita.Iän mukana tulee ymmärtäväiseksi ja hyväksyy.Tottuu.Vai tottuuko? Minä luulen,että jokainen meistä kaipaa toista ihmistä,läheisyyttä. Enkä luule,vaan tiedän.

Viime yö oli meillä taas levoton.Kun lopulta rauhoituttiin,nukahdin minäkin ja heräsin makuuhuoneen ikkunasta tulvahtavaan valoon.Kello oli puoli kaksitoista! En muista,koska viimeksi olen siihen aikaan noussut.Mieheni lääkkeet annoin heti,vaikka olisi ehkä ollut parempi jättää tämä kerta väliin.Aamukahvia nautimme melkein siihen aikaan,kun jo yleensä kattaan lounaspöytää.Tänään piti lähteä ulos,sekin jää.Peruutin oman hammaslääkärini huomenna.Tuntui kamalalta taas hosuen aloittaa sekin päivä.Mies hoitoon ja sitten juoksujalkaa ratikkaan,vaihto toiseen jne. En muista sitäkään,koska olen viimeksi ollut koko päivän vain itseni kanssa,nauttien rauhasta ja joviaalista olosta.Ehkä olen joskus istunut Ateneumin salissa ja katsellut kuvaa,joka on maalattu vuosisatoja sitten.No,ehkä jälleen joskus,jonain päivänä tässä elämässä... Pitää olla optimistinen.

Nyt kerron siitä,kun minusta tuli "blogisti". Eräänä päivänä ehkä Panu Rajalan blogia lukiessani keksin,että miksen minäkin.No,toisin eväin ja taidoin,mutta kuitenkin.Minulla on ystävänä kaksi ihanaa ihmistä ja kumpikin sattuu olemaan tietokone-ekspertti. Eikun kysymään,että voiko tämmöinen tavallinen tietokoneen räplääjä saada oman blogin? Niin nämä hurmaavat ystäväni tulivat panemaan kirjoittamiseni alulle ja siitä se alkoi.Syöksyin tähän mielenkiintoiseen maailmaan täysin sydämin.Ihmisillä on mahdottomasti asiaa ja ne pitää saada kertoa.On helppoa avautua nimimerkillä,kukaan ei naura,kukaan ei voi päin naamaa kritisoida inkognitolle.Eihän tämän hauskempaa olekaan! Kiitoksia ystävilleni,he kyllä tietävät kenelle.