Äitini väitti aina olleensa edellisessä elämässään japanilainen.Hän olikin kyllä sironpuoleinen ja pienikätinen nainen,että jos tuo on mahdollista,niin ehkä...
Hän meni ikebana-kurssille ja meillä oli kotona siitä lähtien kukat maljakoissa japanilaisissa asennoissa.Hän sai minutkin kiinnostumaan Japanista ja sen kulttuurista,mutta itse maahan en koskaan päässyt.Sekin oli kyllä toivelistallani,mutta aika loppui kesken mitä sinne matkustamiseen tuli ja tulee.
Mutta "Japaniinhan" pääsee erilaisin keinoin ja niin lähdin matkaan Helsingin Taidemuseoon Meilahdessa.Siellä oli zen-mestareiden taidenäyttely.Pidän näistä hempeistä,muutamin vedoin tehdyistä kevyistä kuvista.Ne eivät hyökkää milloinkaan katselijan päälle,eivät ahdista,eivätkä yleensä ole tummasävyisiä.Ne kuvaavat vuoria,lintuja,kukkia ja puita,joissa usein on kiemuraisia oksia.Niinkuin voisi kuvitella japanilaisen maaseudun maiseman yhä olevan.
Samassa yhteydessä oli järjestetty aito teeseremonia.No,ehkä hieman supistetussa muodossa,sillä alkuperäinen vie aikaa tunteja.Hidastempoista,tyylikästä,tarkoin harkittua monin esinein,jotka liittyvät oleellisesti teen laittoon.Erittäin kaunista.
Saimme maistaa teetä.Ehkä tunnelma olisi ollut toinen,ellemme olisi istuneet penkeillä teltassa päällysvaatteet päällä katselemassa teeseremonianäytöstä.Hyvä näinkin.Tämän lähemmäksi aitoutta minä tuskin koskaan pääsen.
Samoihin aikoihin oli Annantalossa myös Japania.Nyt menin katselemaan ja kuuntelemaan nô-tanssia.Näytös oli kooste 1400-luvun vuorierakkomunkkien tanssidraamasta.Kuoro,tanssijat,lyömäsoittimet ja huilu,naamiot ja loistavat puvut.Äitini olisi ollut ihastunut sekä teeseremoniaan että tanssiesitykseen.Nautin hänenkin puolestaan.
Meillä kotona luettiin paljon ja hyvin mielellään matkakirjoja.Siihen aikaan Japani oli monelle tuikituntematon ja eksoottinen maa.Olihan se vasta avautunutkin muulle maailmalle 1800-luvun puolivälissä.Nykyisin turistit ovat jo kuin kotonaan Tokion kaduilla.Kotona olleiden matkakirjojen kautta sain ensikosketuksen yleensäkin Aasian maihin.Vanha Japani tietysti minua viehättää.Itse ihmiset tuskin ovat kovinkaan paljoa muuttuneet,kulttuurin juuret ovat syvällä Japanin maaperässä,vaikka kimonot ja geishat ovatkin jo osin mennyttä aikaa.En usko kiireisellä japanilaisella enää olevan aikaa luonnonpalvontaan siinä määrin kuten ennen.Auringon ensimmäisille säteille uhraamiseen,uhrialttareita ukkoselle ja sateelle,tuulille,kylvölle ja sadonkorjuulle jne. Ehkä sisimmässään sittenkin.Vanha zeniläinen sanonta "Paju on vihreä,kukka punainen,asiat on otettava sellaisina kuin ne ovat".Kaikkine nykyaikaisuuksineen,hektisin elämänmenoineen,tekniikoineen,hälyineen.
Yksi perinne on ainakin säilynyt vahvana Japanissa.Hanami,kirsikan kukkien katselu. Televisio näyttää ensimmäiset kukat,ihmiset iloitsevat ensimmäisistä nupuista ja puistojen puiden ollessa täydessä kukassa,he rientävät piknikille ystäviensä kanssa sakuraa ihastelemaan.Kirsikankukan lyhyt kukinta-aika kertoo kauneudesta ja elämän hauraudesta.Tuskin koko maassa on yhtäkään ihmistä,joka ei panisi merkille kirsikan kukkien hempeää väriloistoa.Matkatoimistot ovat myös huomanneet tämän matkailuvalttina ja näin tutustuttavat ulkomaalaisetkin tähän vanhaan ja viehättävään traditioon.
Näen joskus unia Japanista,niin on syvällä sydämessäni äitini ihastus tähän kaukaiseen saarivaltioon.Uneni alkavat yleensä ikebanasta.Sitten olenkin jo itse maassa ja usein juuri sakura-aikaan.Unessani on myös kurkia.Nekin liittyvät Japaniin.Niitä on taiteessa kuvattu,myös zen-taiteessa. Mielikuvitus on vahva asia.Sen lennättämin siivin pääsee kaikkialle,rajaa ei ole.Mahtava mahti.Yöt ovatkin minulla vilkasta aikaa ja pidän siitä.Joskus muistan unen,joskus en.Eikä sillä ole väliäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti