MASKIEN TAKAA

 Kotona tänään  ollen ja lukien. Ei hullumpaa. Matti Salmisen Erno Paasilinnan kirjallinen elämä luettavana toistamiseen ja nyt tarkemmalla ajatuksella.  Olen nähnyt Erno Paasilinnan elävänä kuten Arto Paasilinnankin. Kumpikin luennoitsijana Studia Litteraria-luentosarjassa kauan sitten. Erno oli asiallisempi ja Arto nauratti.

Lähetin sähköpostia Pohjanmaalle ja kerroin Piccininin näyttelystä, mitä siitä tuumasin. Kehuin tulevista näyttelyistä ja mihin niistä aion mennä.  Juttelin tv:n uudesta ruokaohjelmasta. Näyttelijä Gérard Depardieu matkaa kokkikaverinsa kanssa pitkin Eurooppaa tehden ja maistellen paikallisia ruokia. Aloitettiin Skotlannista. Joitakin vuosia takaperin Depardieu sai jollain lailla ranskalaisuudesta tarpeekseen ja ryhtyi Venäjän kansalaiseksi. Sai passin itse Putinin kädestä. Tulihan jutusta otsikoita lehtiin. Nyt hän matkustaa ruoan perässä pienemmällä kohulla.

En eilen jaksanut katsella kokonaan elokuvaa Some like hot ?  "Piukat paikat" ohjasi Billy Wilder vuonna 1959. Yritin nukkua, mutta yöllä herättyäni katsoin sen loppuun YleAreenasta. Kesti hyvin vielä yhden katsomisen, mutta eiköhän se jo sille elokuvalle riitäkin. Tykkään Marilyn Monroesta.

Ensi viikolla pitäisi vihdoinkin koota ja asentaa allaskaappi kylpyhuoneeseen.On edelleen siististi paketoituna eteisen lattialla. Annetaan asentajan  avata. Eteisestä tuli mieleen, että laitoin kesähatut jo talvisäilöön. Kiipesin ylös ja alas. Olin oikeastaan monella tavalla ahkera. Häärin siellä ja täällä ja polttelin kynttilöitä. Kaivoin esille jalan, joka tarvitsee niin sanotun kirkkokynttilän. Täältä ei niitä tietenkään saa. Olen menossa Stadiin muutenkin. Aion aikaan, kun maskia ei tarvita. Sen sisällä tulee klaustrofobinen tunne.

Suomen Kuvalehdessä on tällä viikolla uusi sarjakuva Homman nimi. Siinä ministerit keskustelevat keskenään maskit kasvoillaan. "En minä ole Sanna, olen Li".  Kauempaa kuuluu ääni "Minä olen Sanna". Sanna kysyy eräältä kasvosuojaimella varustetulta: "Maskipakko tulee voimaan heti, onko oikeusministerillä huomautettavaa asiasta, Anna-Maja?"   Nainen vastaa: "En minä ole Anna-Maja, olen Helmi" ja ihmettelee, eikö tämä olekaan sarjakuva Helmi ja Heikki. Sanna neuvoo Helmin sivulle 65.  Hauskuuden keksivät lehteen Paretskoi ja Koivisto.

TAIDEHALLISSA HÄTKÄHDETÄÄN JA IHASTUTAAN

 Kyllä oli taas niin kansainvälistä että piti ihan puhua englantia. Tämä tapahtui jonkinlaisilla kansainvälisillä markkinoilla Lasipalatsin aukiolla, jonne K ja minä menimme Taidehallin jälkeen. Ostin churroja ja sanoin komeasti espanjalaiselle myyjälle: "No hablo español". Hän kysyi "English?", johon minä että yes. Siirryimme oliivikojulle. Siinä taisi olla Ranskan lippu, mutta oliivit olivat kansainvälisiä. Ostin meksikolaisia. No, ja sitten kahville Cafe Javaan. Sielläkään ei pärjännyt suomella. One quiche, white wine and red velvet cupcake, thank you. Myös aukion yrtti-ja kukkaviljelmä, puutarhainstallaatio Keidas, tuli katsastettua. Siellä taas puhuttiin kukkaiskieltä. Eräs nainen sulloi teoksista tyynesti mahdottoman isoon kassiin kasveja naama aivan pokkana. Pikkuisen kiukutti moinen käyttäytyminen.

Sitten itse asiaan! Käppäilimme jalkaisin Kampin metrosta Nervanderinkadulle. Taidehalli mainosti jo ulkoseinällään  australialaisen Patricia Piccininin näyttelyä. Ei kuin sisälle. Ihania, hellyttäviä, hiukan kauhistuttavia, mutta söpöjä, mystisiä, inhimillisiä, oikeita hiuksia ja muuta karvaa, silikoni-ihossa poimuja ja ryppyjä. Ei voinut muuta kuin ihaillen huokaista: joku osaa. Patricia  Piccinini osaa. Näyttelyssä tuli hyvä ja pehmyt olo, hiukan arka, outo ja hämmästynyt, ehkä shokeeraavakin, teki mieli veistoksille puhua, ottaa kädestä ja antaa joillekin poskisuukko.Olisin ostanut kirjan taiteilijan töistä vaan kuinkas kävi. Korona kuulemma sotkenut senkin asian. Otettiin yhteystiedot. Soittavat, kun kirjoja tulee ja tulevat Taidehalliin suoraan itse taiteilijalta. Jään odottamaan. Ostin  kuusi postikorttia, joista jokunen lähtee Italiaan.

Kivan päivän jälkeen oli ankeaa ajella metrolla Itäkeskukseen. Täällä  on niin erilaista. 

Amos Rexiin tulossa näyttely Egyptin loisto lokakuussa ja sitä riittää ensi vuoden maaliskuuhun asti..  Arvatkaa, menenkö? No aivan taatusti menen. Egypti on aina kiehtonut. Isä kertoi minun ollessani pieni Tutankhamonista ja se oli mahdottoman jännittävää.

Nyt tipauttelen erittäin varhaisen aamun kahvia ja syön pari eilistä churroa. Pitäisi olla paksua suklaajuomaa. Tyydyn ohueen kahviin, vaikkakin vahvaan. Enkä tänään mene minnekään.

PAPUJUTTUA

 Yhtä pitkää kuin leveää! Huomautus siksi, että kaikki oli sovittu jo ajat sitten allaskaappiasiassa eli siis kokoamisineen ja asentamisineen paikoilleen. Nyt ei kenelläkään ollut hajuakaan koko jutusta, kun soitin. Vahvistin kokoamis- ja asentamistoiveen sähköpostitse työnjohtajalle, ja olin vaiti siitä, että kaiken piti olla selvää kuin pläkki aikaisempien vahvistusten ja sopimusten mukaisesti. Ensi viikolla kuulemma tullaan kaappi laittamaan. Sain paketin raahattua rapusta oven takaa sisäpuolelle. Ehkä oli soitettu ovikelloa, ehkä ei. Olen saattanut olla vaikka suihkussa tms.  Kaappi on siis koottava ja paketin kokoa ajatellen, mahdottoman pieninä palasina. Minä en kokoa koskaan mitään, en ainakaan huonekaluja. En liioin asenna mitään. Ainakaan pesualtaita ja allaskaappeja.

Pensaspapumyyjä torilla kiitteli minua vakituisesta asiakkuudesta. Olin vähän nolo, kun en häneltä juuri osta muuta kuin pensaspapuja. Jostain syystä hän tahtoi, että itse valitsen pavut ja antoi käteen suojakäsineen. Minä valitsin koppaamalla käteen suuria nippuja ja sulloin muovipussiin. Olisi ehkä pitänyt valita, tarkastella, haistella ja nipistellä. Viereisestä kojusta ostin luumuja ja mansikoita. Kotona keitin papuja ja mikään ei ole niin makoisaa kuin suomalaiset pensaspavut. No, ehkä Polka-mansikat. Niiden sato tältä vuodelta päättynyt. Ostin Malviinaa ja Salsaa. Miten muuten pärjään koko pitkän talven, kun näitä tuoreihanuuksia ei ole saatavilla? Ulkomaisia on, mitä on, mutta eihän ne ole mitään. Se on tämä kesän pitkä valo ja auringon paiste, josta jälkimmäisestä tiedän Alaskan mainostavan itseään "The land of the Midnight Sun". Eikös meilläkin ole tämän kaltainen mainoslause? No, samalla leveyspiirillähän olemme ja aurinkokin sama.

Joku muuttaa kerrosta alempaa pois. Kotiin tullessa hissi jumittunut, mutta en tiennyt syytä. Jyskytin hissin ovea ja huutelin "missä hissi?"  Mitään ei tapahtunut. Kantamukset alkoivat painaa ja kiukustuminen oli lähellä. Luulin jonkun taaas pitelevän ovea auki ja samalla jutustelevan kaverin kanssa. Lopulta hissi tuli ja tempaistuani oven auki, se oli piripintaan täynnä tavaraa ja ulkomaalaisen näköinen mies ahtautuneena kamojen sekaan. Tuli toinen kaveri, joka tahtoi tietää, puhunko englantia.  Oli varmaan kuunnellut orastavaa kiukkuani. Olin taas vähän nolo ja kerroin käyttäväni hissiä. "One moment, please". Jonkin ajan kuluttua: "Now it is empty".  "Thank you" ja menin hissiin. Pitäisi opetella kärsivällisyyttä!!! 

TAIDEHALLIN "ELÄVIÄ" VEISTOKSIA

Tällä viikolla Taidehalliin. Saan K:n mukaani. Hän suri, jos silloin sataa. Ehdotin sateenvarjon mukaan ottamista. Syksypuoli kun on tässä maassa epävakaista sään puolesta. Mitä sitä miettii! L ja A olivat  näyttelyn nähneet ja kannatti kuulemma nähdä.

Lähetin A:lle postia ja kerroin Suomen syksystä, josta tuota pikaa saamme nauttia. Keltaista alkaa näkyä luonnossa enemmän ja enemmän. Joskus keräsin kaikenlaista värikästä maljakkoon mökillä. Olimme aina myöhäiseen syksyyn asti viikonloppuisin ja vielä talvellakin. Oli huikea tunne tulla lämpimään pirttiin ulkoa pakkasesta. Takassa loimusi tuli ja uunit lämmittivät muissa huoneissa. Lisäksi napsautimme vielä sähköpatteritkin toimimaan. Tarkeni. Oli hyvä olla. Se oli sitä aikaa. Sitten ajoimme ystäviemme luo 50  km päähän ja kysyimme: "Ostatteko mökin?". Tapsa katsahti vaimoonsa, molemmat sanoivat: "kyllä". Se oli siinä. Kättä päälle. Tilattiin muuttoauto, talo tyhjeni ja sanoimme hyvästi sille, joka oli ollut meidän. Joskus kaipaan, useinmiten en. Ne olivat niitä aikoja ja nyt on nyt. Eikä meitä ole enää kaksi. On vain yksi.

Kauppaan menossa ja torille. Tämän kulman ainoalle ja hyvin pienelle. Neljä kojua. Haluan lisää pensaspapuja, mansikoita ja luumuja. Jonain päivänä paistan kuhafileitä. Tarvitaan sitruuna ja tilliä. Mutta silti syön vain elääkseni, vaikka ruoasta puhunkin. Tv:stä en yleensä katsele ruokaohjelmia, mutta eräänä päivänä näin Gordon Ramsayn hakkaavan  meressä kelluvasta mannerjään palasta jäitä viskiinsä Alaskassa. Juoma kuulemma maistuu aivan erilaiselta tämän jään kanssa kuin hanavedestä jäädytetyn. Ja minä uskon sen.

Kaivoin hyllystä  Matti Salmisen kirjoittaman kirjan Erno Paasilinnasta Kaksi vuotta sitten ilmestynyt. Luen sen nyt toistamiseen. Erno Paasilinna kuoli vuonna 2000.  Eräänä vuonna ennen sitä osallistuin kuulijana Studia Litteraria-luentosarjaan yliopiston auditoriossa ja yksi esiintyjistä oli Erno Paasilinna. Hillitty, vaatimaton, älykäs, toisinajattelija, oman tiensä kulkija.

"Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija".  Kuolematon aforismi Erno Paasilinnalta.

SANOISTA TULEE LAUSEITA

 Hirmuinen vimma kirjoittaa. Ei enää pitkiä taukoja, joiden aikana voi miettiä, jatkanko blogin kirjoittamista. Minä jatkan. Luultavasti.

Eilen laitoin pitkästä aikaa kunnon ruokaa. Kuorin ja pilppusin juureksia ja sipulia ja suippopaprikoita. Paistoin ne pannulla ja se kesti kauan, mutta hyvää tuli. Proteiinia sain broilerista, jonka myös valmistin alusta loppuun. Piti pukea oikein esiliina. Olin jostain lukenut, että lisukesalaatin määrä lautasella on korkeintaan 1,5 desilitraa. Laitoin vallattoman silmämääräisesti. Kannoin koko jutun juomineen olohuoneeseen. Söin ja katselin tv:stä Paavo Pesusientä. Mitään ei pudonnut lattialle, kun olin huolellinen, vaikka sohvapöytä on matala.

Tänään on pakko saada hedelmiä  tai marjoja tai molempia. Postilaatikkoon Italian kirje, joka painaa 137 grammaa. Kiva punnita kaikkea. Vaaka ei enää ole semmonen iso, vaan yhtä litteä kuin nykyiset matkapuhelimet, eikä kokokaan ole suuri. Ostin sen kerran, jos satun tarvitsemaan. On hyvä olla olemassa sitä varten.

Ajattelin illalla katsella Paholainen pukeutuu Pradaan ja ihan Meryl Streepin takia. Mutta kun olen sen jo kolmesti nähnyt, ei tuntunut tarpeelliselta. Sama juttu Forrest Gumpin kanssa. Nyt Tom Hanksin vuoksi. Mutta kun sekin leffa on nähty moneen kertaan, jätin väliin. En katsonut mitään. Painoin kaukosäätimen vihreää nappulaa ja kuvaruutu pimeni.

Mietin, kumman herran kanssa menen vuoteeseen, Lauri Viidan vai Ernest Hemingwayn. En mennyt kummankaan. Menin Alexander McCall Smithin kanssa. Hän ei pystynyt pitämään minua hereillä, Melatoniini voitti ja rupesin nukkumaan ja heräsin tunnin kuluttua. Valvoin ja noiduin monta tuntia. Minun pitäisi asua keskellä metsää omakotitalossa, jossa voi elää äänekkäästi öisin. Soittaa vaikka pianoa, jos sellainen olisi ja osaisin soittaa. Urkuharmoninkin olen myynyt jo vuosia sitten. Sen osti eräs puolituttu pappi. En osannut silläkään soittaa kuin vain Ukko Nooan. Satun asumaan kerrostalossa ja semmosessa pitää viettää siivoa yöelämää. Yörauha on klo 22-7 ja se oli taloyhtiön vastikään asukkaille lähetetyssä sääntöpaperissa oikein korostettuna.

Onkohan torikauppiaalla vielä mansikoita?

NÄMÄKIN JÄIVÄT

 Ryhdyin yöllä lukemaan Lauri Viidan runoja kirjasta Ne runot, jotka jäivät.  Runot, jotka häneltä jäivät eivät ole kovin tuttuja, ovat kirjan toimittajan Sakari Katajamäen mukaan "aiemmin tuntematonta Viitaa." Kirja on WSOY:n julkaisema vuonna 2016.

"Luo mennessä latua,
tule valmista takaisin
satusäkki hartioillas;
side päästä sillan luona,
sadut visko virran viedä
myllyn alle mustaan veteen,
niin ne kerran kylätiellä
tosina vastaasi tulevat."

Tämä on Kukunorin motto ja Viidan Kukunor on peikko, joka unessa vaeltaa Kalaharin kanssa maailmalla. Lauri Viita kertoo kirjoittaneensa runon "saduksi ihmislapsille". En ole sitä koskaan kokonaan lukenut, mutta Katajamäki sanoo sen olevan hyvin vaikeatajuisen. Edes kirjallisuuden professori Yrjö Varpio "ei ymmärtänyt siitä mitään". Oikeasti Kukunor on järvi Kiinassa ja Kalahari aavikko Afrikassa. Mitä Viita on tarkoittanut?

EI TOTTA PUHU OLLENKAAN

Ei totta puhu ollenkaan -
siis kuoppaan runoniekka,
siis päälle tosi hiekka,
siis itse veisataan.

(Lauri Viita)

ANTILOOPIN KORTTELIIN

K kutsui kotiinsa lounaalle ja minätyttö menin. Ensin oli porkkanakeittoa, sitten broileria kermakastikkeessa ja jälkiruoaksi kahvia ja baakelsi. Juttelua ja naurua. Me kun olemme tunteneet toisemme hyvin kauan. Äitimme olivat raskaana samaan aikaan, mutta K syntyi kuusi kuukautta minua aikaisemmin.

Yöllä taas valvoin ja sain loppuun Italian kirjeen. Lähtee joskus ensi viikolla liikkuessani postilaatikon tienoilla. A:lle lähetin sähköpostia ja vastasin hänen pariin kysymykseensä. Kotinurkillaan yhä kova helle, +40 astetta ja se on paljon. Meillä täällä on viilennyt, aurinko pilvien takana, sadetta lupaa. Syksyä pukkaa. Mansikat torilla omituisesti pienentyneet, suven pulleus poissa ja pian poissa koko sato. Herukat ja puolukat valtaavat alaa, kunnes niitäkään ei enää ole. Torimyyjä panee hynttyyt kasaan ja tulee vasta ensi kesänä marjoineen.

Ateneumiin en Inspiraatio-näyttelyyn enää mene. Nyt ajatuksena Taidehalli ja Antiloopin korttelissa Kämpin Galleria. Jälkimmäisessä Douglas Kirklandin valokuvia Coco Chanelista ja Marilyn Monroesta 1960-luvulla. Taidehallissa mystiikkaa Patricia Piccininin veistoksissa. K uskaltautuu kanssani koronasta huolimatta Kämpin Galleriaan. Itse ehdotti. Coco Chanel kiehtoo. Pirskauttelen Chanel 5 ennen kuin lähden.

Vietän viikonlopun kotona puuhaamatta mitään sen erikoisempaa. Konepyykkiä kyllä ja siinä se. Ehkä viimeiset istumiset partsilla ennen kuin kokonaan kylmenee. Hidasta kuolemaa begonioille ja mandevillalle. Ja sitten biojätteisiin.

Tämä oli taas tämmöistä päiväkirjamaista tekstiä, kun ei aivoissa mitään suuria ajatuksia, joita voisi tyylikkäästi ilmoille päästää. Ei myöskään syntyjä syviä. On aika tältä erää lopettaa. Hyvää lauantaipäivää.

IHAN LAISKANA

Ja niin minä eilen lähdin kaupungille. En pannut maskia naamalle, kun olin aivan oikein uumoillut vaunun olevan melkein tyhjä metrossa. Niin olikin. Kotiin tullessa minulla oli naamalla maski, kun jälleen oikein olin päätellyt kansaa olevan enemmän. Niin olikin. Enemmistö oli ilman suojusta mennen tullen, eikä katukuvassakaan keskustassa mällästetty maskeilla.

Hiippailin onnen tunne rinnassa Stockmannille ja vedin syvään henkeä mennessäni kosmetiikkaosaston läpi. En uskaltanut vilkuilla ympärilleni, vaikka myyjättäret hymyilivät kutsuvasti. Hissillä naisten yöpaitaosastolle. Nyt on superihana englantilainen yöpaita minulla. Sitten Herkkuun, josta italialaisia rosmariinikeksejä sekä vähän muuta. Ei makeaa. Olenhan taas laihdutuksessa. Keskuskadun Nespressoon poikkesin. Suklaiset kahvikapselit olivat viime viikolla loppuneet. No, sain toki muita. 

Kotona valmistin pikaisesti lounaan, jossa oli aivan makoisaa kotimaista kukkakaalia keitettynä. Suomalaiset pensaspavutkin ovat kypsyneet ja parempaa papua ei olekaan, ellei lasketa kaakaopapua mukaan. Se kun tuli kauan sitten Eurooppaan ja niin me saamme nauttia huumaavan ihanasta suklaajuomasta vaikkapa vaahtokarkkien kera.

Sain lounaskutsun ja menenhän minä. Ostan kukkia mennessäni. Jos on kalloja, niin niitä. Turha ajatellakaan niiden olevan hautajaisia varten. Näin ei ole minkään kukan laita, ihmisten keksimää. Kalla on minua aina viehättänyt. Tyylikäs, hieno, uljas. Mutta se saa kantaa taakkanaan väärinymmärrettyä  mainetta hautajaiskukkana, ikävä kyllä.

Olen juuttunut Hemingwayn härkätaisteluareenalle, enkä tunnu pääsevän sieltä sen enempää eteenpäin kuin poiskaan. Edelfeltiä en ole kunnolla aloittanutkaan. Hiippailin Suomalaisen Kirjakaupan ohi ja hetken kävi mielessä sisälle piipahtaminen. En sittenkään. Torilta ostin aprikooseja ja luumuja. 

A:lta tuli pitkästä aikaa sähköpostia. Nuorin poikansa oli märällä asfaltilla polkupyörällä kaatunut, Kylkiluita poikki ja joutui tutkimuksiin. Tämä tapahtui Saksassa, jossa asuu.Toivottavasti ei kovin pahasti sentään käynyt.

Olen myöhässä tänä aamuna. Lipittelen vasta aamukahvia ja aikeena on olla kotona koko päivän. Huomenna taas liikkeelle.

JOKU KÄYTTÄÄ, JOKU EI

Jep, täällä taas kirjoittamassa. Koivuissa jo pari keltaista lehteä, lintumaailma vaiennut. Tietää syksyn tuloa. Piti lähteä Stadiin eilen, mutta lonkka sanoi ettei lähdetä. Otin kipupillerin ja menin ostamaan mansikoita. Apteekista hain lisää maskeja. Laatikon, 25 kpl, päällä lukee kertakäyttöisiä suusuojuksia China. Ovat kokonaan valkoisia.  Taidan tällä varastolla pärjätä pitkään, vaikka metromatkailu kuluttaakin aina kaksi kappaletta. Mennessä yksi ja samoin tullessa. Kankaisia en ala käyttää. Liian vaivalloista.

On haastateltu yleisten kulkuneuvojen käyttäjiä ja millä mielellä kukin maskin kantaa tai ei kanna. Jotkut sanoivat alkavansa vasta, jos siitä tulee nykyisen suosituksen tilalla pakollista. Joillakin suojus oli visusti leuan alla ja joillakin kotona. Minä nyt puen sen päälleni metroon mennessäni ja matkan päätyttyä nappaan pois. 

Italian kirjeestä tulee pitkä kuin nälkävuosi. Nykyihmiselle käsittämätön sanonta. Suuret nälkävuodet olivat joskus 1800-luvulla, eikä edes intohimoinen jugurtin juoja ole enää niistä ajoista hengissä. Ystäväni kaukana etelässä väittää, että kirjeeni pituudesta huolimatta ovat tervetulleita. Eikä hän omissa kirjeissään jää paljoakaan minusta jälkeen. Tosin hän saa A4-arkkiin käsin kirjoitettua tekstiä huomattavasti vähemmän kuin minä läppärillä. 

Minulla on ollut vuosikaudet jin ja jang-helmet. Tai ainakin näin itse oletan. Ei kuitenkaan simpukoista saatuja helmiä. Nelinkertaiset, puolet mustia, puolet helmen valkoisia.  Nyt taas löysin ne laatikon pohjalta ja panen kaulaan. Kannan siis jinissä feminiinisyyttä, pimeyttä ja jopa passiivisuutta. Jang edustaa maskuliinisuutta, valoa ja aktiivisuutta. Tämänhän me kaikki tiedämme näistä toisiaan täydentävistä voimista. Mekossakin on tänään mustaa ja valkoista. Niinpä panen sointumaan yhteen. Ihanaa, kun on vielä kesä ja mekkoilma.

HS kertoi päivänä muuanna, että Stockmannia hiukan harmittaa Herkkujen myynti S-konsernille. Sen myötä katosi iso joukko asiakkaita. Ja muutakin möhläystä tapahtui laihoina vuosina. Isot remontit toinen toisensa perään. Pyristeleekö rakas Stockmann vielä kauan päästäkseen ylös suosta, vai luovuttaako? Sitten vain kaunis nekrologi ja hyvästi. Olen hyvin pessimistinen Stockmannin elpymisen suhteen.

MASKILLA JA ILMAN

Kävin täkäläisellä torilla ja nyt on kotona taas marjoja ja hedelmiä. Iltaa varten varasin enemmänkin mansikoita, joita napostelen ja samalla katselen Morgan Freemanin elokuvaa. Ensi viikolla on tarkoitus panna maski päälle taas ja matkustaa metrolla Stadiin ja uudemman kerran Ateneumiin, jossa otan maskin pois. Panen sen pussiin ja kotimatkalle uuden maskin, joka käytön jälkeen myös pussiin ja molemmat pussit kotona roskikseen. Näin kai toimitaan oikeaoppisesti.

Italiasta sain vihdoinkin kirjeen. Siellä aivan eri meininki koronan kanssa kuin meillä täällä. Ankarampi kuri. Aloitin jo kirjoittaa vastauskirjettä, joka säilyy koneessa ja johon lisätään kuin kirjoittaisi päiväkirjaa. Italian posti kerää saman osoitteen postit ja kun on saatu tietty määrä, posti jaetaan. Hyvä kuitenkin, että jaetaan, vaikka hitaasti ja klimpissä.

Ystäväni K oli luonani lounaalla. Olen nykyisin tykästynyt siniseen ja sininen oli väriteemana kattauksessa. Kukat Horstin tekemässä sinisessä keramiikkamaljakossa kuitenkin valkoiset, sormustinkukkia. Oli alkupala, pääruoka ja jälkiruoka. Taiteen sääntöjen mukaisesti. Kahvi leivoksineen myöhemmin. Emme olleetkaan tavanneet kuukausiin.Tuntui mukavalta, kun se nyt tapahtui. 

Mitä aikaa minulle jäänyt ihmisten ilmoilla olemisesta,olen lukenut yhä Hemingwayta ja vakaa aikomus on käydä sen liki kolmikiloisen Edelfelt-kirjan kimppuun.Kulloisenkin ajan kuvaus äidille kirjoitettujen kirjeiden muodossa, Pariisista ja mistä milloinkin. Olen siis liikuskellut siellä sun täällä maskilla ja ilman. Monen moniaita variaatioita näkee sen käytösssä. Joko ei osata, viitsitä tai ei voida kunnolla hengittää. Naapurikin tässä talossa valitti maskin tukaluutta, mutta urheasti oli sen sitonut leuan alle.

Parvekkeella kukoistavat edelleen niin begoniat kuin mandevillakin. Toivottavasti saan niistä vielä pitkään nauttia ennen kuin yöt viilenevät liikaa. Sitten taas vuoden kuluttua pannaan uusiksi kukiksi. Uutta allaskaappia kylpyhuoneeseen en ole vielä saanut. Nykyinen käpristelee parhaansa mukaan ollessani suihkussa ja sitten pitää kuivata, kun joku suuressa viisaudessaan on sen asentanut liian lähelle veden tuloa. Asukkaan velvollisuus kuulemma on sitä kuivailla. Vanha lakana meni jo tähän toimenpiteeseen sopiviksi paloiksi leikattuna. Taloyhtiö on kuitenkin ystävällisesti luvannut uuden kaapin.

Tässä kaikki tällä kertaa. Ajattelin käväistä. Hyvää iltaa.

LASIPALATSIN KEIDAS

Helsingissä on nyt Keidas. Ja se on taidetta Lasipalatsin aukiolla Amos Rexin katolla. Suunnittelija Amos Rexin arkkitehti Asmo Jaaksi. Keitaalla on yrttejä, marjoja ja omenia kasvamassa puukehikoiden sisällä. Kehikoita on 80 kappaletta. Voisiko olla mahdollista, että kasvit säilyvät syyskuun kuudenteen päivään, etteivät joudu parempiin suihin sitä ennen? Silloin on tarkoitus teos purkaa ja jakaa halukkaille. Kehikot menevät kaupungin työpajoille edelleen käytettäviksi. Muistaakseni tällaista taideteosta yritettiin joskus jossain Helsingin keskustassa, mutta kaupunkilaiset veivät ennen aikojaan ison osan omiin tarpeisiinsa. Meidän kulttuurissamme ei ole oikein sijaa tämän kaltaisen taiteen ymmärtämiselle, kun kysymyksessä ovat joko kukat tai salaattiainekset. 

R:ltä tuli sähköpostia. Muisteloita vuosien takaa. Olenhan tuntenut koko perheen aikoinaan. Kuin myös viettänyt kesiä heidän talossaan. Olin koppavaa tyttöä yksin matkustaessani junalla. Eväät söin niin pian Helsingistä lähdettyä kuin vaan kehtasin. Yleensä aika pian Pasilan jälkeen. Minua oltiin vastassa ja siitä matka vielä jatkui tovin määränpäähän. Noihin aikoihin olin vielä koululainen, mutta myöhemminkin kävin tervehdyskäynneillä. Istuin saman puulaatikon päällä keittiössä, jossa usein olin talon emännän puuhia katsellut nuorempana. Nyt taloa emännöi tytär miehensä kanssa. Ei ole enää lehmiä eikä puulaatikkoa. 

Jaahas, USAn presidentti Donald Trump tahtoo piirteensä Mount Rushmoren neljän presidentin joukkoon. Ei ole tilaa, kuulemma. Tuskin se on ainoa syy, ettei sinne hakata Trumpia. Pyrkijöitä on ollut vuosien varrella sitten vuoden 1941, jolloin viimeisin näistä neljästä, presidentti Theodor Roosevelt, saatiin aivan valmiiksi. Vuori on intiaanien pyhällä maalla ja nyt on alettu pohtia, onko sopivaa yhä pitää kalliossa neljää valkoista maan isää, joilla joillakin heistä ollut aikoinaan kyseenalaiset suhteet orjuuteen? Minusta aivan hullua kaataa tänä päivänä patsaita siellä ja täällä syiden takia, jotka olivat kulloinkin silloista aikaa näkemyksineen ja valintoineen. Me kutsumme sitä historiaksi. Ja siitä voi oppia.

HAIKAILEN OIKEALLE TORILLE

Kun iskee inspis jonkinlaisen siivoamisen suorittamiseen, niin se iskee. Järjestin tohkeissani työkalulaatikon. Minulla on näköjään muun muassa kaksi vasaraa. ja yksi saha. Tämän touhun jälkeen siivosin ompelurasian ja siirsin kunnon laatikkoon langat (joita on paljon), neulat, ompelusakset, virkkuukoukut (?), neulatyynyt (4 kpl) ynnä muut. Tämän tehtyäni imuroin, myös sängyn alta. Otin Pled-purkin ja pyyhin pölyt. Panin pestävät koneeseen ja koneen käyntiin. Sitten naulasin kipsiset Tragedian ja Komedian olohuoneen seinälle (ostanut ne Larnakan lentoterminaalista). Olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni näiden saavutusten jälkeen. Hetken mietin, mitäs sitten seuraavaksi? Mutta järkeilin myös että eipäs nyt liioitella. Laitoin salaattia lounaaksi ja sen syötyäni lusikoin erän Haloo Top vähäkalorista jäätelöä espresson seuraksi. Sitten en enää tehnyt yhtään mitään.

Aurinko näyttää paistavan tänäänkin. Olen kotona. En minä paistetta pelkää, mutta ei ole asiaa minnekään. En liioin kuulu siihen ihmiskuntaan, joka lorvailee viikonloput kauppakeskuksissa. Huomenna taas liikun ja oikeastaan koko ensi viikon. Stadiin en mene. Tarkistin verkkopankista, että pankki on poistanut/lopettanut toisen tilini. Viimeisiä yhteisiä asioita puolison kanssa. Siksi tiliä kai säilytinkin. Yhä nostan hattuani pankkivirkailijalle, joka muitta mutkitta tilin puhelimessa lopetti. Tosin jouduin henkilöllisyyteni moneen kertaan todistamaan ja sitä myöten oikeudellisuuteni lopettamiseen. Säästyin pitkiltä odotuksilta pankissa, papereiden antamiselta, jotka olisi lähetetty jonnekin tarkistettavaksi ja aikojen perästä olisin saanut ilmoituksen. Nyt meni runsas puoli tuntia. 

Tänään siis eilisen jälkeen ansaittua laiskottelua. Partsille Hemingwayn kanssa. Mansikoita mukaan. Enää en niitä himoitse hullun lailla. Kiintiö alkaa olla täysi. Kirsikatkaan eivät enää saa aikaan halua niitä napsia litrakaupalla. Odotellaanpa omenasadon kypsymistä. Härkäpapuja laitoin eräänä päivänä salaattiini.  Isoja  pulleita palkoja ja vähän esivalmistelua.Varsinaisia proteiinipommeja. Mitä haluan, niin edelleen Kauppatorille menemistä. Ennen muinoin kävin usein. Työntelin pyörätuolia  tärisevillä nupukivillä. Nykyisin kivien rakoon uppoaa vain minulla kengän korot.Vaan enhän ole käynyt. Kunhan syksy tulee, on sinne päästävä. Myyntipöydät täynnä syksyn satoa, meri tuoksuu, tuulee vähän, ehkä ostan suoraan kalastajan veneestä savustettuja silakoita. Takuulla tuoreempia kuin Herkun tiskillä.

Nyt alan laittaa tuulettimet talvisäilöön. Se on ainoa tämän päivän aherrukseni.

MASKEJA MINULLAKIN

Eilen olin Stadissa. Se on minulle aina TAPAUS, koska en enää asu siellä, missä minun kuuluisi asua eli Stadissa. No, Stadiahan tämäkin on, mutta...   Nautin taas ihmisistä, hajuista. ratikoista, tuulesta, joka siellä ei ole häiritsevää. Kiva päivä. Kotimatkalla metrossa äiti antoi lapsensa huutaa ja huusi itsekin. Jätti jostain syystä kolme avaamatonta jugurttipurkkia penkille ja oli sitä mieltä, että eräs rouva muistutti "Salkkareiden" rouvaa. Mietittyäni hetken tajusin "Salkkareiden" olevan tv:n sarja "Salatut elämät", josta en tiedä muuta kuin nimen. Metromatka on aina näytelmää, joskus tragediaa joskus komediaa.

On otettava itseään tänään niskasta ja imurista kiinni. Pyykkikone myös pantava töihin. Kunhan tästä ensin herään. Kahvia sentään jo tiputtelin, avasin makuuhuoneen ikkunan ja huomasin auringon paistavan. Olen hankkinut maskeja itselleni. Aluksi kymmenen kappaleen pakkauksen. Sitten opiskelin sen asettamista kasvoille. Ei ole sitä, että vain narut korvien taakse, vaan siinä on tarkasti pantava laskokset oikeaan suuntaan, vissi paikka, mihin saa juuri pestyin käsin tarttua ja nämä minun paperiset tai kuitukankaiset ovat ehdottomasti kertakäyttöiset, jotka käytön jälkeen suljettava tiiviisti muovipussiin ja sitten vasta muiden roskien joukkoon. Jaahas, että sillä tavalla. Saas nähdä.

K tulee kyläilemään luokseni ensi viikolla. Tarjoan kaupan aterian, kuten viime aikoina muillekin lounasvierailleni. P-D, joka on melkein ammattilainen ruuanvalmistuksessa, kehui, että nykyisin valmisateriat eivät suinkaan ole hullumpia. Nämä, joihin nyt olen tykästynyt, ovat aasialaiseen tapaan valmistettuja, eikä mausteissa säästetty. Salaatin sentään väsään itse. On alkuruokakin, sellainen vaatimattoman sorttinen. Jälkiruoaksi Haloo topia. Niin, ja kahvi kuuluu aina asiaan tarjota vieraille. Sitä myöhemmin baakelsien kera. Eiköhän maarukin tykkää, kun vielä vierailun ohjelmaan lisää pirteää ja iloista rupattelua kuten aina hyvien ystävysten kesken.

Hemingwayn härkätaistlukirja yhä kesken. Kokeilin vuoteessa olemista Edelfeltin kanssa, jonka sain P-D:ltä, mutta mahdotonta. Kirja painaa melkein kolme kiloa. Sille on hyllyssä oikein raivattava tila. Ei mahdu pokkarihyllyyn. Anna Kortelainen on kirjaa toimittaessaan tehnyt jättityön, viihtynyt arkistoissa, kysellyt Edelfeltin sukulaisilta saadakseen kokoon kirjeet kirjaksi. Nykyisin ei enää taida löytyä paperikirjeitä. Niiden kertoma ajan historia hävinnyt. Sähköiset jossain kaukaisissa sfääreissä leijumassa.

Ei kuin imuri kaapista ja töihin. 

KIRJEITÄ ÄIDILLE MAAILMALTA

Minulla on uutta luettavaa. Eilinen lounasvieraani toi tuliaisena mahdottoman kookkaan ja paksun kirjan Albert Edelfeltin  kirjeistä äidilleen.  Otavan kustantama vuonna 2001 ja Anna Kortelaisen toimittama. Ei ole mikään vuoteessa luettava. Punnitsin: kaksi ja puoli kiloa vankkaa luettavaa. Kirjeitä kirjoitettiin 28 vuoden ajan. Taiteilija kuoli vuonna 1905.

Meillä oli kiva päivä, joka venyi pitkälle iltaan asti. Surukseni ystäväni on muuttamassa toiselle paikkakunnalle. Ei kovin pitkälle, mutta pois pääkaupungista kuitenkin. Minusta se on syntymäkaupungin pettämistä. Kaikki eivät ole fanaattisia Helsinki-rakastajia kuin minä. Olenhan itsekin käynyt pyörähtämässä Espoossa muutaman vuoden. Tiesin tulevani tänne takaisin, ja tulin. Yhtäkaikki kulkuneuvot kulkevat ja ystäväni pääsee aina halutessaan Helsinkiin. Muuttouutisesta huolimatta meillä oli varsin mukavaa. Nauroimme paljon kuten aina yhdessä ollessamme. Hiukan haikealta tuntui halata, seuraava kerta on, kun hän ei ole enää helsinkiläinen.

Tänään maskin ostoon, jos niitä vielä jossain on valtavan hamstrauksen jälkeen. Kansa kun ryntäsi kasvosuojainostoksille heti kuultuaan hallituksen mahdollisesta suosituksesta sen käytössä. Toisaalta taas, kun kaikilla muilla ihmisillä on maski, taidan olla itse hyvässä suojassa. Joka tapauksessa aikeena on tänään lähteä kuulostelemaan, jos onnistuisin saamaan minäkin pari "kuonokoppaa". Ostan samalla kirsikoita ja cappuccinoon hyla maitoa. 

Talon isännöitsijä vahvisti saavani uuden allaskaapin kylpyhuoneeseen. Siitä onkin pidettävä hyvää huolta eli kuivattava roiskeet aina suihkun jälkeen. Hullua! Miksi se ei ole sellaista materiaalia, joka on tarkoitettu kosteisiin paikkoihin? Onneksi on vanhoja lakanoita, joista voi leikellä sopivia pyyhkeitä.

Juon apilamukini tyhjäksi kahvista ja alan valmistautua uloslähtöön. Roskiksen kautta tietysti.

OLIPA KERRAN SALON PARIS

On tiistai ja minä täällä taas. Allaskaappimies kävi eilen, tahtoi nähdä vesivauriot ja näki. Saan ilmeisesti uuden allaskaapin. Muuta ei eilen tapahtunut. Soitin K:lle ja kutsuin kylään ensi viikolla. Sain huomisesta P-D:n visiitistä kimmokkeen. Kuka vielä vieraisille, kun sanotaan ei kaksi ilman kolmatta? 

Nyt puuhataan vankkaa suositusta maskin käyttöön julkisilla paikoilla. Kansa on alkanut hamstrata. Ja mistä sitten tietää, mikä kasvosuoja on tehokas? Missä niitä myydään? Ehkä minunkin on taivuttava tämän suosituksen edessä, vaikka olen kuullut suojaimen tukahduttavista ominaisuuksista.

Sain kaupassa näytelahjaksi pienen putkellisen Armanin Si-tuoksua. Siinä kuulemma yhdistyy eleganssi ja mustaherukka.  Eleganssin ymmärrän, mutta herukkaa en, varsinkaan, kun en erikoisemmin pidä herukoista. En ole vielä suihkuttanut, että saisin omakohtaisen tuntemukseen. Olen aika huono erittelemään jostain vienoja hajuja, joten hyvä asia on kertoa, että herukalta haisee.

Herukan makua ostin Nespessosta kahviini. Kahvin ei välttämättä enää tarvitse  maistua kahvilta. En kyllä ymmärrä miksi, mutta näin on trendi. Muitakin makuja ostin, eikä mikään niistä muuttanut  sitä mielikuvaa, että kahvin pitää maistua kahvilta. Joissakin kahvikapseleissa on jo itsessään lisämakua, suklaata, vaniljaa, toffeeta. Itse aivan oma-aloitteisesti ja pakottamatta saatan maustamattoman kahvin joukkoon sirotella kanelia. Eniten kuitenkin pidän kahvista kahvina. Ja sitä tässä samalla lipitänkin.

Tänään ei ohjelmaa. No, voisin tietysti valmistautua huomista varten ja esimerkiksi imuroida, mutta kun ehkä ei sittenkään. Ei täällä kovin paljon ole siihen tarvetta.  Kampaajalle menen tällä viikolla. Se on yksi elämän nautintohetkiä. Kokovartalohieronta olisi toinen. Lapsena äidin ollessa hierottavana olin minäkin. Silloin siitä ei osannut oikein nauttia. Saven sisällä myös olen ollut. Äiti kävi mielellään hoitoloissa ja otti minut mukaan. Kuumia ja kylmiä kylpyjä. Paastoamistakin. Höyrykaapissa oli tukalaa, en tykännyt. Minulle pantiin palli takapuolen alle, että yletyin saamaan  pääni reiästä ulos ja pääsin hengittämään. Olimme kovasti freesejä ja kaikin puolin puhdistautuneita lähtiessämme kotiin. Sitten äiti meni Salon Paris-nimiseen kauneussalonkiin saamaan viimeisen silauksen. Tähän minä en osallistunut. Salon Paris oli Aleksanterinkadulla. Ei ole enää missään. Äiti tuoksui aina sieltä tullessaan mahdottoman hyvälle.

RALLIENGLANTIA?

Tässä taas valkoisen tyhjän tilan edessä ja ihmettelen, mistä aihe. En saa sitä liioin ylemmältä taholta kuten entinen odottelija. Vielä en ole tässä kuussa ollut ulkona, mutta heräsin mukavasti elokuiseen aamuun ja lipittelen jo kahvia. H soitti eilen ja suree kun ei pääse Turkkiin ja kun, niin ties koska. Eikä lohduta, vaikka tietää samassa jamassa olevan muitakin.

Allaskaapin kanssa on edetty niin, että erinäisin ehdoin uutta pukkaa. Miehiä ei tänne tarvita niin ollen etukäteen asiaa tutkimaan. Talossa muillakin allasvaurioita. Olen varannut lääkäriajan saadakseni verikokeen selkokieliset tulokset. Kampaajalle ensi viikolla ja kuuun puolessa välissä  tämänhetkisten tietojeni mukaan Morgan Freemanin elokuva, jonka haluan ehdottomasti nähdä. P-D:tä kestitsen lähiaikoina. Niin että vilkasta kivaa on tämän uuden kuukauden alussa.

Hemingwayn kirja vielä kesken. Olen korvia myöten täynnä härkätaistelua ja jotenkin oudosti putkahti mieleen, että olisi aikanaan ollut paikallaan nähdä yksi tämän espanjalaisen kulttuurin raaka edustaja. Taatusti olisin kauhistunut, mutta sitä ei olisi passannut näyttää. Näinhän taisteluita sikäläisessä tv:ssä, mutta paikan päällä fiilis on toinen, yleisön reaktiot ja areenan tässä ja nyt tapahtumat. Ei jääkiekko-ottelukaan ole sama kotisohvalta katsottuna.

HS kertoo tänään perussuomalaisten Ville Taviosta, joka on monessa näkyvästi esillä. Muun muassa siinä, että "EU tuhoaa Suomen kansallisen kulttuurin ja luo Euroopan, jossa kaikki puhuvat rallienglantia". Minäkin suren karjalanpiirakoiden ja saunomiseen katoamista, vaikka kumpikaan ei ole lempisuomalaisuuttani. Mutta se, että englannin kieli jyrää alleen suomen, pikkuisen kiukuttaa. Aikuisetkin tuputtavat aitoon suomenkieliseen lauseeseen englannin sanoja. Se saa kaikki karvani pystyyn. "Rallienglantia" minulla ei ole mitään vastaan. Itsekään en ole ekspertti, mutta minusta on tärkeintä, että tulee ymmärretyksi vajavaisellakin kielitaidolla. Ikinä en ole hävennyt, jos menee väärin. Usein menee. Tiedän ihmisiä, jotka eivät uskalla avata suutaan siinä pelossa, etteivät osaa oikein. Kuinka paljon semmosessa häveliäisyydessä menettää! Täällä meillä monet ulkomaalaistaustaiset puhuvat hiukan päin seiniä suomea. Mitä se haittaa? Ei mitään. Hyvä, että yrittävät, koska täällä harvemmin puhutaan heidän kieliään. Ja kommunikoida pitäisi.