H päässyt Turkista Suomeen. Oli soittanut Suomen suurlähetystöön ja kysynyt, että onko todellakin niin, että hän on Suomessa vasta heinäkuussa. Ei ollut ja lento järjestyi tämän viikon tiistaiksi. Helsinki-Vantaan kentällä sai pasteerailla ihan rauhassa, eikä kukaan tarjonnut karanteenikortteeria tai esittänyt kysymyksiä. H tuli kotiin taksilla ja meni kauppaan. Koti ollut tyhjillään viime syksystä lähtien, ei ruoan muruakaan. Nyt sitten on karanteenissa, josta ajasta jo muutama päivä kulunut.
Turkissakin rajoituksia, muun muassa puistot suljettu esteillä. Ravintolat ym kiinni, mutta kaupat auki. Kadut autioita sielläkin ja turvaraosta lipsutaan. Päätimme soitella entistä useamin, kun elämästä on tullut niin ikävää.
Perjantaina ei pakettiani tuotu. No, annoinhan vielä maanantain aikaa, mutta tuntuu siltä, että joudun lähettämään tiukkasanaisen reklamaation Postiin joko puhelimitse tai kirjeitse. Kummallista on tässä sekin, että asiakaspalvelun kaveri lupasi paketin aina sinä päivänä, kun soitin. "Tänään tulee varmasti, voiko kuljettaja soittaa tähän numeroon?"
Olen juonut niin paljon kahvia, että ajattelin siirtyä jo teehen. Sitä paitsi, jos juon ja juon, loppuvat kapselit. Niitä olisi siinä Postin paketissa. Appelsiinejakin olen ahminut kilokaupalla. Niitä pieniä veriappelsiineja. Nyt virusaikana syödään lohdutukseksi kaikkea hyvää kuulemma. Karkit tekevät kauppaansa. Itse selailin jo keittokirjoja, joissa erilaisia pullareseptejä. Oikeastaan onneksi, ettei ole raaka-aineita kaapissa ja ostaa voi olla turhaa, jos en sitten laitakaan tai edes toista kertaa. Pannukakun voisin paistaa. Pitäisi olla mansikkahilloa.
Eilen illalla vääntelin kellon viisareita tunnin eteenpäin. Osasta jäi vielä vääntelemättä. Vaatii esimerkiki keittiössä kiipeämistä. Vaikka tänään. Toivoin, että olisimme päässeet tästä vaivasta, mutta kun ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti