Kotona ikään kuin arestissa. Olen sentään ollut asioilla, kun kukaan ei voinut mennä puolestani pankkiin ja passikuvaan. Näitä on toimitettava, vaikka virus jyllää. Tällä viikolla en enää roskista kauemmaksi liiku. Ensi viikko on jo toinen asia.
A lähettelee sähköpostia. Espanja tosiaankin vaikeassa asemassa, rajoituksia rajoitusten perään ja niiden noudattamista valvotaan. Sakkoja satelee. Ystävien kanssa täällä puhelinkeskustelut ovat pelkkää koronaa. Sää jäänyt taka-alalle. Siitä olen todellakin iloinen, ettei puoliso ole enää olemassa. Hänestä olisin kovasti huolissani. Monisairas vuodepotilas kotona. Itsestäni kannan huolta huomattavasti vähemmän. Ehkä olen liiankin huoleton.
Luen Minna Lindgrenin kirjaa Vihainen leski, jota en itse ole (joskus olen). Kirja kertoo 70+ naisista, jotka viettävät reipasta elämää. Takakannessa kysytään: "Mitä on olla viriili ja vapaa seitsemänkymppinen yhteiskunnassa, jossa kyselyiden viimeinen kategoria on 61-65 vuotta?" Kirjassa puhutaan rohkeasti asioista niiden oikeilla nimillä. Ei hyssytellä. Kirjailija antaa reilusti ymmärtää, että vanhemmillakin ihmisillä on elämä.
Uusimaa alkaa olla saarroksissa. Silläkin lailla koetetaan hillitä koronaviruksen leviämistä. Pääministeri kollegoineen puhui vakavasti vedoten kansaan siinäkin asiassa, että vaikka ravintolat kaikissa muodoissaan eivät ole vielä suljettuja, ravintoloitsijat pidättäytyisivät asiakkaista. Saas nähdä. Moni saattaa ajatella panevansa ukset sitten vasta kiinni, kun hallitus määrää. Ja sehän määrää sen pian.
Viime yönä en taaskaan nukkunut Melatoniinista huolimatta. Laitoin jo kahvin ja ryhdyin kirjoittamaan. Pimeää ja hiljaista. Ehkä kellahdan kahvin juotuani taas vuoteelle ja luen. Jos nukahdan, hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti