LAITAPUOLEN LÖNNROT

Pari vuotta minulla ollut espressokeitin sai tarpeekseen yhteistyöstä ja pani maidonvaahdottimen kapinoimaan. Olen saanut sen vaahdottamaan ankaran taistelun jälkeen ja se vie melkein kokonaan halun saada kupposellisen cappuccinoa. Selailin ohjekirjasta. Vianetsintäosio ei kertonut tästä viasta mitään. Nespresson asiakaspalvelu! Soitin sinne ja kerroin asiani. Virkailija kuunteli, teki kysymyksiä ja lupasi lähettää uuden maidonvaahdottimen. Ei nyt aivan hyvää hyvyyttään tai hyvän asiakkaan lisänä, vaan takuuseen kuuluvana. Haen postista.

Kaupunginmuseosta tuli kutsu "laitapuolen Lönnrotinakin tunnetun Johan K. Harjun muistikirjojen sisällöistä kertovaan näyttelyyn". Tämä on kutsuvierastilaisuus, jonka jälkeen kusutut ovat tervetulleita näyttelyn virallisiin avajaisiin. Vp.  7.11. mennessä. Näyttelyn nimi on Pullopostia Kurvista. Piti googlata: kuka on Johan K. Harju?  Eli vuosina 1910-1976 ja oli kansanperinteen kerääjä. Kansanrunousarkistossa 30 000 liuskaa Harjun tekstejä vuosilta 1964-1976. Hän oli itsekin laitapuolen kulkija, työtön ja asunnoton. Tiesi, mistä puhui. Kutsui itseään tämän ajan Lönnrotiksi. Kontin tilalla oli viinapullo. Nyt hänellä on näyttely.

Tänäänkin kotona lämpimässä. Halloween jossain ulkopuolella. Ei suurempaa hässäkkää näin Suomessa. Eikä minulla kurpitsaa aterialla. Ei myöskään sukuhaudalle Hietaniemeen pyhäinpäivänä. Pitkä historia päivän vietossa. Vietetään eri maissa tavallaan. Harkitun rauhallisen pyhästi Suomessa ja jossain teemastaan huolimatta iloisina ja riehakkaina. Minä sytytän kyntilät kotona, joita muutenkin polttelen.

Olen jostain museokaupasta ostanut mustan sulkakynän. Se on oikea linnun sulka eli iso ja tanakka höyhen, joita joskus putoaa maahan yli lentävästä linnusta tai on röykkiöinä maassa kovan tappelun jäljiltä. Kädessä pideltävänä kynänä, johon ruotiin kiinnitetty kuulakynän kärki, on liian ohut ja sitämyöten epäkelpo kirjoittamiseen. Koristeena kiva! Jos olisi allekirjoitettavaa voisin näin halloweenin aikaan tätä mustaa ties minkä linnun pitkää sulkaa käyttää.

EI NUKUTA, EI SITTEN MILLÄÄN

Enpä ole juuri nukkunut tänä yönä. Laitoin kahvia ja sitä nyt juon ja kirjoitan. Ulkona pakkasta. Säätieto kertoo jonkun ihmeellisen kylmän rintaman pitävän asemiaan Suomen yllä. Pitää kaivaa kaapista talvisaappaat. Aion ulos, kunhan päivä valkenee ja jaksan lähteä. Italian kirje olisi postitettava.

Uusi tulostin suoltaa vauhdilla kopioita. Vanha jahkaili ja mietti. Värit saa kaupasta. Vanhaan ei. Piti verkon kautta. Voi tämänkin kanssa olla niin, että tekniikan kehittyessä uusi ja toisenlainen kone "tätä ei enää valmisteta". Ei  saa enää värikasetteja. Asiakkaan kiusaamista! Sama jonkun meikin kanssa. Minulla mallipurtilo mukana kaupassa. "Voi, tämän valmistus lopetettu, kävisiköhän joku muu".

Kahlaan yhä Shakespearea läpi. Uuvuttavia analyysejä kirjailijan tuotannosta ja sitä on paljon. Miksi Hamlet sanoi niin?  Miksi juuri hänet Shakespeare tappoi? Eikä edes tiedetä, oliko tällaista Shakespearea ollut ja jos oli, kuka tai ketkä? Koulussa jo eräs opettajani, joka joskus poikkesi varsinaisesta aiheesta, pohti Shakespearen olemassa olemista. Eikä asia ole vieläkään selvinnyt.

Halloween! Kaupat täynnä rekvisiittaa kurpitsoista lähtien. Olen joskus ollut mukana hilpelöimässä, mutta en enää vuosiin. Ei edes kurpitsaa, jos ei sitten uuniin jossain muodossa ruuaksi. Vierasperäinen juhla, jota kaikki eivät miellä meikäläisiin oloihin. Mikäpä on alunperin "meidän"? Kekri?  Senkin juuret muualla. Jos siitä käytetään toista nimitystä "köyri", niin vaikuttaa enemmän suomalaiselta. Kun olemme päässeet halloweenin ohi, hyökkää joulu kimppuun väellä ja voimalla. Siihen enää 54 päivää. Kiirettä pitää.

MONOLOGITUTKIMUSTA

Huomenta.  Kirjoitin Italian kirjeen eilen valmiiksi ja panin kuoreen. Sitten aloin penkoa netistä tietoa Kyllikki Forssellin esittämistä monologeista. Tuli K:n kanssa puhetta, eikä hän muistanut nimiä. Lorcan teksteihin perustuva Veljeni Federico oli Forssellilla  1978 ja1980-luvulla hän esitti  Dario Fon Donnan ja se meni 350 kertaa. En ole nähnyt ja syy varmaankin se, että olivat ehkä Kansallisteatterin pienellä puolella, jossa harvemmin kävin. Forssellia olen nähnyt usein isolla ja muistan hänet hyvin. Kuten Ella Erosenkin. Enää ei meillä ole näiden rouvien tapaisia suuria diivoja.

Eilen sateli hetken jotain lumentapasta. Piti oikein tarkasti katsoa. Suli samantien pois, eikä tänään ole muuta kuin syksyistä ja kaksi astetta plussaa. Pysyttelen sisällä. Huomenna liikenteeseen. Juttelin puhelimessa K:n kanssa. Oli jo toipunut Eötvösin konsertin saamasta huonosta kritiikistä, vaikka ei nähnytkään siinä mitään omituista, että musiikki ja konsertin teema eivät kohdanneet, Päivän aikana  vähän väliä luin Shakespeare-kirjaa ja kirjan tekijän näkemyksiä draamoista. Alkoi aina vaan enemmän tulla tarve lähteä Lontoon Globeen. Lontoossa olin viimeksi ennen vuotta 1997,jolloin tämä uusin Shakespeare´s Globe valmistui.

Väänsin viimeisenkin tämän huushollin kellon viisarit tunnin taaksepäin. Piti kiivetä. Jos olisin jättänyt, olisiko minulla aina kesäaika? Pääministeri Rinne on kesäajan kannalla, jos/kun tulee joskus aika, ettei viisareita tarvitse siirrellä. Vuonna 2021?

Tästäpä tämä päivä urkenee. Heräsin myöhään valvottuani tuntitolkulla yöllä. Söin satsuman, katselin tv:tä ja luin Shakespearea. Lopulta rupesi nukuttamaankin.

PÄÄSISINPÄ GLOBEEN

Nyt tartuin kuvaannollisesti kynään ja kirjoitan muutaman paussipäivän jälkeen. Syksy on jo pitkällä ja myräkkää tiedossa viikonloppuna. Luonnollista toki tähän aikaan vuodesta. Joulua jo kaupoissa ja onhan tuo tulossa sekin. Sitä ennen muutaman konsertin kenraalia. Péter Eötvösin johtama oli jo, mutta minua ei saanut innostumaan. Taisi olla kapellimestarin oma sävellys, joka minusta kuulosti siltä kuin instrumentit olisivat vain keskenään jutelleet, vaikka niiden piti meille kuulijoille kertoa ihmisistä, jotka ovat täpötäysissä veneissä Välimeren aalloilla pyrkimässä kohti parempaa elämää. Seuraavassa kenraalissa marraskuussa laulaa Helsingin kamarikuoro ja orkesteria johtaa Susanna Mälkki. Ohjelmalehtinen kertoo, että muun muassa säveltäjä Dieter Ammannin musiikissa "yhdistyy spontaanius ja huolellinen sävellystekninen käsityö". Mahdanko huomata?

Löysin omasta kirjahyllystäni taas uppo-oudon kirjan. William Shakespeare, Otava 1916. Aloin kiinnostuneena lukea. Kirjan kirjoittaja Mikko v. Erich pohtii, kuten moni muukin, kuka oli William Shakespeare ja oliko kukaan. Oliko nimen takana kokonainen joukko kirjailijoita vai vain yksi?  Jos pääsisin vielä Lontooseen, haluaisin ehdottomasti Globe-teatteriin. Shakespearen aikana 1599 rakennettiin jo yksi Globe, joka tuhoutui 14 vuotta myöhemmin tulipalossa.  Vuonna 1614 valmistui taas uusi, joka suljettiin 1642. Paikalla oli olutpanimo sen jälkeen. Meidän aikanamme vuonna 1997 kohosi ensimmäisen Globen jäljennös ja kun ei sitä ensimmäistä enää ole, haluaisin mennä tähän uusimpaan. Jos se pysyy pystyssä, niin tuppaan senkin menemisen seuraavaan elämääni.

Amos Rex ohjelmistossa kahden viikon kulutua. Ystäväni M soitti ja menemme yhdessä. Ihanaa!  L soitti myös. Juttelimme mukavia pitkästi. On se niin onnellinen asia, kun on ystäviä.

Ilta joutuu, harvalehtiset koivut näyttävät syksyisen surullisilta ikkunan ulkopuolella. Vettä sataa tihuuttaa. Tihkui jo silloin kun olin kaupassa. Hedelmiä piti saada. Viikonlopun pysyttelen sisällä kuin karhu pesässään ja katselen sadetta ikkunasta.

KAUPPAKESKUSTEN HURMAA

"Aiotko mennä Triplaan?", kyselevät tuttavat. No en aio. Uutuuden nimi on Mall of Tripla ja se on Pasilassa.  On saamieni tietojen mukaan Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Lienee positiivista. Vaikka käynkin aina asioimisen tarpeen tullen läheisessä kauppakeskuksessa, se ei tarkoita, että viihtyisin niissä. Enkä ennen tänne muuttoani yhdessäkään kovin usein käynyt. Stockmann ei ole kauppakeskus, johon minulla oli läheinen suhde Helsingin keskustassa. Täällä olevassa kauppakeskuksessakin on Stockmann, mutta suhteeni siihen on pysynyt viileänä. Rakennusvaiheessa Triplaa povattiin "Helsingin uudeksi keskukseksi". Helsingin Sanomien mukaan se on "väkisin tehty sydämensiirto".

Kalasataman Rediin menin ystäväni toiveesta ja hänen kanssaan. En viihtynyt. Paha mieli tuli, kun kauppakeskus poti jo alun alkaen asiakaskatoa ja nyttemmin kauppiaskatoa. Suuret kauppakeskukset ovat paikkoja, jossa ollaan koko päivä tekemättä ja ostamatta mitään. Korkeintaan käydään hampurilaisella. Suku kokoontuu, jäsenet tapaavat toisiaan, vaihtaa kuulumiset ja tukkii kulkuväylät lastenvaunuineen ja lapsineen. Joululla ja alennusmyynneillä houkutetaan ostovoimaista väkeä. Muulloin, kuten Kalasataman Redissä, käytävät kaikuvat tyhjyyttään. Toiveikkaana ajatellaan, että kun saadaan rakennettua kaupunginosa valmiiksi, menee Redillä hyvin. Samoin Mall of Triplan ympäristökin laajenee valmistuttuaan. Talot ja niiden asukkaat on tulevaa visiota.

Minä kaipaan pieniä kauppoja, joissa saa henkilökohtaisen palvelun. Kivijalassa leipäkauppa ja aamutuore ranskanleipä. Kenkäkauppa, jossa asiakastuolin edessä palli, jonka päällä myyjä istuu sovittamassa kenkiä asiakkaan jalkaan. Sellainen oli Aleksanterinkadulla Oldenburg. Nykyisin kaikki ovat vannoutuneita itsepalvelun nimeen. Asiakas tekee myyjän työt. Vain kassa rahastaa. Mitään ei pakata. Ja jos, niin kääre maksaa. Jopa pesulassa puhdistetun vaatteen päälle kietaistava muovipussi on maksullinen. Oma kassi on valttia.

Näin pitkästi asiaa ja sekava vastaus alun kysymykseen "aiotko mennä Triplaan?". Vastaus sama: en aio.

NÄHTYÄÄN NAPOLIN EI KUOLE KUKAAN

Minä laillani, kuten monet muutkin, olen pohtinut, mistä sanonta "Nähdä Napoli ja kuolla" tulee. Joitakin versioita olen kuullut ja nyt  Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki Italiani kertoo yhden. Uskottavimman! Alkuperäinen lausahdus latinaksi kuuluu näin "videre Neapolim et Mori". Suomennettuna "näe Napoli ja Mori". Mori on vanha kaupunki, jatkaa Väisänen, pohjoisessa Italiassa Etelä-Tirolin alueella. "Mori" sana kuitenkin  myöhemmin kehittyneessä italian kielessä tarkoittaa kuolla-sanaa, verbin käskymuotoa. Napoli oli suuri kaupunki ja pohjoisen Mori pieni kylä. Latinalainen sanonta lienee tarkoittanut, että on hyvä nähdä sekä suurta että pientä. Vastakohtia.

Itse en Napolissa ole ollut. Minun Italiani päättyy Toscanaan. Italialaistunut ystäväni, jonka kanssa käyn etanapostitse kirjeenvaihtoa, asuu lähellä Napolia ja vierailee siellä usein puolisonsa kanssa, joka on Napolista lähtöisin. Mutta eipäs ole hänkään tätä tarinaa tiennyt Napolin näkemisen jälkeisestä kuolemasta. Joka ei siis pidäkään paikkaansa, vaan matkaajat saavat pitää henkensä.

Olen vielä alussa Väisäsen kirjassa ja luen haltioituneena. Niin moni asia minulle uutta ja ennen kuulematonta Italiasta. Liisa Väisänen toimi matkaoppaana maassa ja kertoo pitkät pätkät Venetsiasta ja gondolien historiasta. Niissä olen istunut ja kanaaleja kiertänyt. Ovat rakennettu epätasapainoisiksi,että gondolierilla on helpompi sitä oman ruumiinsa painolla ja liikkeillä ohjata. Tätäkään en ole tiennyt. Gondolin kuljettaja laulaa, ainakin saadessaan ylimääräistä, jos pyydetään. Minua kuljettanut lauloi myös. Veteli alkutahteja O Sole Miosta, jolla oma tarinansa. Laulu alunalkaen napolilainen, eikä siitä tietystikään pidetty, että venetsialainen sitä laulaa ikään kuin omanaan. Napolin kaupunki veti aikoinaan Venetsian oikeuteen laulun varastamisesta. Oikeus määräsi Venetsian maksamaan muodollisen korvauksen, joka summana ei suuri ollut, mutta Napolille henkinen voitto.

Aamu vasta alullaan. Pimeää. Minulla jo aamukahvi menossa. Heräsin aikaisin ja tuli hillitön halu kertoa Väisäsen tarinoita Italiasta blogiin. Olen opiskellut italiaa yhden vuoden  Istituto Italiano di Cultura-laitoksessa Helsingissä. Kaikki se vähä oppimani on karissut muistista pois. Vuosi ei olisikaan riittänyt. Miksi sitten into lopahti, en tiedä.

MIES, JOKA VEI SYDÄMENI

Perintönä hyllyssäni muutama WSOY:n Pienen Taidekirjaston kirjanen. Tietysti olen niitä vuosien varrella lueskellut ja jopa Toulouse-Lautrecin kirjan ihan repaleiseksi. Hän kuuluu ehdottomasti mielitaiteilijoihini. Pidän hänen karikatyyrisestä hiukan rosoisesta tavastaan kuvata ihmisiä. Ei siloitellun kauniisti elämää nähneistä, vaan rehellistä kuvausta Pariisin kahviloiden ja huvittelupaikkojen asiakkaista ja esiintyjistä. Minulla on ollut onni ja ilo nähdä pari Toulouse-Lautrecin upeaa näyttelyä julisteista, joita hän runsaasti teki. Toinen oli vuosia sitten täällä Ateneumissa ja toinen Münchenissa myös kauan sitten. Tämä mies, joka katkaisi molemmat jalkansa lapsuudessaan, eikä koskaan saanut niitä ennalleen, vei minun sydämeni töillään.

Ostin taas kirjan. Liisa Väisänen pannut muistiin matkojaan Italiassa. Tykkään matkakirjoista. Tykkään matkustamisesta, joka tosin on nykyisin osaltani taakse jäänyttä. Ehdin kuitenkin aika paljon ja moneen maahan. Myös Italiaan muutaman kerran. Nyt palaan sinne Väisäsen mukana.

Eräs rakas ystäväni oli minua avittamassa parissa asiassa ostosten teossa. Piti saada asiantuntijan apua. Menimme sen jälkeen kahville ja sitten hän tuli vielä vempaimet kotiini asentamaan käyttövalmiiksi. Hän osaa! Minä olen täysin avuton ja tumpelo.

Ensi viikolla taas konsertti Musiikkitalossa. Oikeammin siis kenraaliharjoitus, joihin olen kovasti tykästynyt. Espanjalainen Leticia Moreno soittaa viulua, jos ei ohjelmalehtisen painon jälkeen ole tullut muutosta. Sen olen aiemmin jo kertonut, että kapellimestarina on unkarilainen Pèter Eötvös. Kuulemme myös hänen omia sävellyksiään. Nyt käsitellään musiikin mukana Euroopan pakolaiskriisiä alkaen "täyteen ahdettujen laivojen nimettömistä matkustajista, ihmisistä aaltojen armoilla." Miten se tapahtuu, jää kuultavaksi.

Nyt lähden Italiaan! Ensin näköjään hetki historiaa ja sitten seikkailuun Liisa Väisäsen kirjan mukana.

AAMUKAHVITTELUN AIKAAN

Lisää tauluja seinille en ole nakutellut. Koivut entisestään kellastuneet ikkunani ulkopuolella pihalla. Sateen tuntu leijuu.  Eilen käväisin ihmisten ilmoilla. Käytin saamani etusetelin Stockmannilla. Aivan kuin ennen vanhaan. Niitähän sateli kuukausittain. Nyttemmin harvoin. Huomenna tapaan erään ystäväni. Hän avittaa minua tärkeän ostoksen teossa ja sitten menemme kahville.

Soitin H:lle Turkkiin. Oli lentoasemalla pyllähtänyt nurin koneportaissa matkalaukkuineen päivineen. Mustelmia ja muutama verinaarmu. Ovat jo paranemaan päin. Olisi saattanut käydä hullumminkin. Yöt siellä jo tähän aikaan vuodesta viileänkylmiä, mutta päivisin ystäväni hikoilee kolmessakymmenessä plusasteessa. Miesystävä onnesta pyöreänä saatuaan jo yli 10 vuotta rakkaana olleen naisensa taas luokseen. Heidän tutustuttuaan toisiinsa, kohisi ystäväni tuttavapiiri "rantaromanssista". Eipä ollut. Tunteet syvempiä ja kestävämpiä. Voi kutsua rakkaudeksi.

Italiasta ei ole kuulunut halaistua sanaa. Alan huolestua. Odotan vielä ja sitten soitan. A sensijaan muistaa taas ahkerasti sähköposteilla. Lämmintä Valenciassakin. Hän kauhistelee, kun olen kertonut Suomeen jo lunta sadelleen. Ei sentään vallan tänne Helsinkiin. En tiedä, onko hän koskaan kunnon lunta läheltä edes nähnytkään. Täällä päin ei ole milloinkaan ollut. Keväällä olisi ehkä tulossa matkatessaan laivalla Pietariin Hampurista. Ensin kuitenkin koko Euroopan halki päästäkseen laivaan. On varannut jo muutaman ystävänsä kanssa matkan ja ehdotti tapaamista, kun risteilijä pysähtyy Helsingissä. Olemme tavanneet kauan sitten Saksan Hofheimissa.

Lipittelen tässä samalla rutkasti myöhässä olevaa aamulatteani Mucha-mukista.  Alfons Mucha teki aikoinaan myös julisteita ja yksi sellainen on kahvimukini kyljessä "Biere de la Meuse". Olen joskus saanut hankituksi muutamia "taidemukeja" muiltakin taiteilijoilta. Niistä on hauskaa kahvia juoda. Niin tänäänkin.

KYLLÄ SE ON WÄINÖ AALTOSEN

Kaksi taulua sain eilen naulattua seinälle. Toinen on se, jota isäni väitti kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tekemäksi. Se on ilman signeerausta. Oli aikoinaan Ateneumissa tarkasteltavana, mutta eivät taiteilijaa pystyneet nimeämään. Niin että on se nyt "Wäinö Aaltosen". Toinen on varmasti Onni Mansneruksen. Siinä on signeeraus. Nämä kaksi sain hien ja kyynelten voimalla seinälle. Apuna oli lyijykynä ja viivotin, että sain alareunat tasan. Siten vain istuin ja katselin. Loput myöhemmin.

Heräsin yöllä (olin nukkumassa jo ennen yhdeksää) ja muistin elokuvan Schindlerin lista (ohjaaja Steven Spielberg 1993). Oli jo mennyt jonkun aikaa, mutta näin enemmän kuin pelkän lopun. En ole koskaan koko leffaa nähnyt ja harmittelin, kun oli alkanut nukuttaa. Luultavasti se on elokuva, joka olisi jokaisen aikuisen nähtävä. Myös niiden, jotka tietävät noista ajoista vain jotain historian hämäristä. Tiedän leffan kulun. Thomas Keneallyn kirjaa en ole myöskään lukenut. Elokuvasta on paljon puhuttu ja on se Oscar-palkittukin.

En viitsinyt eilen edes pukeutua. Hiippailin aamutakissa koko päivän. Tänään aion, kunhan selvitän tämän aamun ensin. Suurempiin puuhiin en sen sijaan ryhdy. Tomorrow is another day, kuten tiedetään.

Ystävä oli silmäleikkauksessa ja kuulostelin jo heti kotiin päästyä hänen vointiaan. Se on nykyisin nopea operaatio, ei makuuteta. Minä myös läpikäynyt onnistuneesti. Olin Eiran sairaalassa, enkä suinkaan taitavien silmälääkärien takia vaan arkkitehti Lars Sonckin vuoksi, joka piirtänyt rakennuksen, Valmistui vuonna 1905. Ennen operaatiota tutkiskelin ihastuneena paikkoja kerroksesta toiseen. Sitten annoin molemmat silmäni lääketieteen haltuun leikkauksen ajaksi. Kopat silmillä tulin kotiin. Näytin hyönteiseltä.

KALLIOON LOUHITTU

Suntio vie vainajilta kuolinvaatteet. Antaa ne vaimolleen, joka ompelee uusiksi hienoiksi vaatteiksi. Tästä kertoo Kari Hotakainen kirjassa, jota olen lueskellut.

Suomen Kuvalehdessä kirjoitus Italian kaupungista Matera, joka on kuuluisa luola-asumuksistaan. Matera on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki Bulgarian  Plovdivin ohella. Nykyisin ei Materan luolissa asuta, mutta halua on niitä modernisoida ja sitten vuokrata turisteille. Minä en Materassa ole ollut, mutta Andalucian Guadixissa kyllä, jossa myös luola-asumuksia. Monissa asutaan, useita vuokrataan matkustajille. Ikkuna saattaa olla kallion reunimmaisessa huoneessa tai sitten ei ollenkaan. Kesällä ihanan viileä ja talvella lämmin. Olimme yhdessä asunnossa, joka oli museona. Iloinen mies ohjasi meidät sisälle ja ylpeänä esitteli luolaansa. Nykyisin ovat modernisoituja vesijohtoineen ja sähköineen. Kodikas ja viehättävä oli monine huoneineen, valkoisiksi kalkitut kiviset seinät. Kaveri kertoi asuntojen olevan huippukalliita, mutta ennen vanhaan kuten Materassakin, köyhälistön asuinsijoina.

Amos Rexissä Birger Carlstedtin (1907-1975) näyttely ja kieltolakiajan kahvila Le chat doré eli Kultainen kissa. Alkuperäinen oli Unioninkadulla vuodesta 1929, mutta lopetti toimintansa jo 1930-luvun lopussa. Birger Carlstedtin taide abstraktia ja jännittävää. Hän oli monipuolinen ja teki sisustuksia, muotoilua ja lavastuksia.  Näyttely avoinna tammikuuhun asti. Sinne joskus ja  sitten Kultaiseen kissaan.

Otin kaksi viimeistä isoa taulua muuttopakkauksista. Seitsemälle taululle harkittava tarkasti paikka. En tiedä, tänäänkö vai jonain toisena päivänä. Muutamat olen jo seinille naulannut. Pidän tauluista. Niitä on aina ollut. Kuten kirjojakin. Pitää olla.

HOTAKAISEN MATKAAN

Viimeksi palelsi. Ei enää. Jokin vika lämmityksessä, joka nyt korjattu. Ihanaa! Eikä enää tunnu ilkeältä nousta lämpimästä vuoteesta, kun ensimmäiseksi purkautuu valtava aivastus. Nenä ei ole kylmä, eikä kädet. Tarkenee yöllä hiippailla yöpaidassa keittiöstä hakemaan mandariinin. Olen siirtynyt tuontihedelmiin. Torimyyjillä näkyy melkein vain omenia ja puolukoita. Kävin kiittämässä torimyyjääni hyvästä palvelusta. Hän ei aio enää tulla myymään ensi vuonna.

Kaivoin hyllystä taas jo aiemminkin lukemani kirjan. Kari Hotakainen Henkireikä Siltala 2015. Tässä kirjassa Hotakainen "virittää proosansa ennennäkemättömille kierroksille". Minä nähnyt ne ennen, koska olen kirjan ehkä vuosi, pari sitten lukenut. Olen katsellut tv:n Pitääkö olla huolissaan ohjelmaa ja siinähän on Kari Hotakainen Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen seurana laukomassa huumoria. Kaikkien kolmen kirjoista osa minulle tuttuja.

Pian viikonlopun vuoro. Olen kotona. Ehkä naulattavien taulujen kimpussa, ehkä en. Ruokaa on viljalti valmiina. Paistoin aimo läjän broilerin sisäfileitä. Eilen kuitenkin lounaana ahvenfileitä. Ai että maistuivat! Oikein voissa paistoin. Mässäillessä tuli paha olo, kun ajattelin turkkilaisten tunkeutumista kurdien alueelle. Onko kaikilla kurdeilla ruokaa sodan keskellä?

Kyprokseenkin Turkki tunkeutui 1974 ja miehitti pohjoisosan maasta. Nikosia jakautui kahtia ja on sitä yhä ollen sekä Kyproksen että Turkin itsenäiseksi julistaman Pohjois-Kyproksen pääkaupunki. Kyproksessa ollessani en Nikosiassa käynyt, mutta ajelin puolison kanssa vahingossa Ison-Britannian tukikohdan läpi, jossa vankat aidat tien kummallakin puolella sekä valokuvaamisen kieltävät taulut. Meitä taatusti jostain monitorista seurattiin. Turistit!!

Jospa minä tästä vaikka ensin suihkuun ja sitten muiden aamutoimien jälkeen naulaisin lopultakin taas muutaman taulun seinälle. On keksittävä paikka Komedialle ja Tragedialle, jotka ostin Larnakan kentältä. Kipsiset naamiot. Niitä lähemmäksi en Kreikkaa pääse.

PALELTAA

Ne ovat jossain tallella. Olen aivan varma. Etsiskelin eilisen päivän verhon metallisia pidikkeitä. Niitä on minulla kaksi kappaletta. Olisin pannut makuuhuoneen toisen verhon kiinni toiseen saadakseni kaiken lämmön patterista eli verhon pois sen edestä. Löysin hakaneulan. Sillä sain.

Kun noin ahertaa ja syöksyy laatikolta toiselle, tulee lämmin.Jos on tekemättä mitään ja ajattelee kodin viileyttä, palelee. Viime syksynä lämmitettiin enemmän. Sitten alkoi tulla lehtiin kirjoituksia lämmön säästämisestä ja kuinka terveellistä on asua hiukan viileämmässä. Oli oikein asteet suositeltuina. Minulla ei ole sisällä lämpömittaria, josta tietäisin, palelenko suositeltavassa astemäärässä.

Olin eilen kaupassa. Ostin ainekset juomaan, joka laihduttaa pian ja paljon. Jokaisena aamuna tyhjään maaruun lasilliseen vettä sekoitettuna raastettua kurkkua, sitruunan mehua ja silputtua persiljaa. Koetan tätä konstia. Alkaa olla kiire, kun ensi vuoden alussa menen lääkäriin ja hän luulee/toivoo minun laihtuneen. Pääsin jo hyvään vauhtiin ja sitten meni läskiksi. Kirjaimellisesti. Toivon, ettei hän tätä lue. Kerran yltiöpäisyydessäni kerroin nimimerkkini. Kun ajattelin saavani kehuja kirjallisista taipumuksistani. En saanut.

Luin mainoksen rannekkeesta, joka pitää itikat loitolla. No ei pidä, sanoi joku kokeillut. Tuumin, että jos ensi kesänä ostaisin, jos liikun hyttysmailla. Ystäväni A Espanjassa kamppailee omassa pihapiirissään sääskiä vastaan ja kertoi ostaneensa rannekkeen. Ei vielä tiennyt, oliko ostos turhake.

Mökillä meillä oli pihalla hyttysiä. Ei ollut muita karkotteita kuin kädet ja joskus joku lehtevä oksa. Jos hävisimme sodan, siirryimme sisälle ja ovi lujasti kiinni. Silti toisinaan joku ilkeä yksittäinen hyttynen terrorisoi meitä varsinkin yöllä. Ei auttanut muu kuin sytyttää valo ja aloittaa yritykset saada ilkityöntekijä hengiltä.

SINUTTELU VS TEITITTELY

Luin Helsingin Sanomien Timo Nikusen lukijan mielipiteen puhuttelumuodosta teitittely. Nikusen mielestä "väkinäistä ja kömpelöä teitittelyä ei kannattaisi edes yrittää". Mielipiteen luettuani ihmettelen, miksi teitittelyn pitää olla väkinäistä ja kömpelöä. Minut on kasvatettu jo lapsena teitittelemään ja se sujuu. Mikä on syy, ettei nykyisin tätä lapsille opeteta? Jos joku vanhempi (ja miksi ei nuorempikin) henkilö teitittelee, eikö olisi kohteliasta puhuttelukumppanin käyttää samaa puhuttelumuotoa? Ei se ole vaikeaa. Kunhan opettelee teitittelyä käyttämään oikein. Siinä olen Nikusen kanssa täysin samaa mieltä, että on väärin sanoa yhdelle henkilölle "oletteko nähneet". Oikein on "oletteko nähnyt"? Teitittely ei ole jäykkää, jos sitä ei siksi tee. Eikä siinä ole oikein käytettynä mitään tekemistä keskustelukumppanin yhteiskunnallisen aseman kanssa. Nikunen tuntuu vannovan sinuttelun nimeen. Hän saakin vannoa, mutta olosuhteet on otettava keskustelussa huomioon. Vielä kerran, jos toinen teitittelee, olisi toisenkin se tehtävä.

Tähän samassa keskustelussa tapahtuvaan persoonamuotojen sekakäyttöön puuttuu myös Harri H. Lallukka aikaisemmin ilmestyneessä mielipiteen julkaisussaan. Tätä sekamelskaa kuulemme päivittäin muun muassa haastatteluissa. Kuin myös sitä, että kysymys esitetään teititellen ja siihen vastataan sinutellen. Eikö se särähdä omaan korvaan? Tässäkin kohteliaisuus olisi valttia. Jos teititellään, niin sitten teititellään. Jos sinutellaan, niin sinutellaan.

Joskus kuulee toimittajan jo haastattelun alussa ilmoittavan sinuttelun sopimisesta haastattelun aikana. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää. Sillä vältetään "sekakeskustelu". En teilaa sinuttelua, mutta en liioin hyväksy huonoa käyttäytymistä keskustelun aikana. Se tarkoittaa persoonamuotojen sekakäyttöä  sekä sitä, että toinen sinuttelee ja toinen teitittelee.

Jos kotona, kuten kerrotaan, ei opeteta lapsille haarukan ja veitsen käyttöä, miten opetettaisi teitittelyä puhuttelumuotona? Ennen näitä taitoja arvostettiin.

EI ENÄÄ KENIA-FANI

Katselin Teemalta dokumentin Karen Blixenistä. Olen lukenut hänen kirjojaan ja monen ihmisen lailla nähnyt elokuvan "Minun Afrikkani". Blixenin kautta nuorempana ihastuin Keniaan ja olin varma, että sinne joskus matkustan. En matkustanut. Nyt ryhdyin etsimään hyllystä Blixenin kirjoja. Ei ollut enää kuin yksi "Neljä tarinaa". Tarinat ovat aikaisemmin julkaistuja Blixenin eri kokoelmissa muun muassa "Talvisia tarinoita" nimisessä. Minne kummaan minun Blixenin kirjani ovat hävinneet?? Tämä pieni Neljä tarinaa on sarjasta "kirjallisuutta kouluille" WSOY 1964. Ilmestynyt kaksi vuotta Blixenin kuoleman jälkeen. Olen sen saanut vanhalta koulukaveriltani Sepolta. Miksi muuttojen aikana kirjoja katoaa?

Maailmanmestaruuskisat päättyi Qatarissa, mutta spekulointi järjestelyistä ja tuomarien ratkaisuista jatkuu vielä vähän aikaa. En aivan kaikkea enää eilen katsonut. Siirsin itseni kisaan Tanssii tähtien kanssa. Draamaa sielläkin. Loukkaantumisia ja läheltä piti-tilanteita. Näistä huolimatta kaiken kaikkiaan mukavaa katseltavaa. Viikon kuluttua jälleen.

Lapaluun lähilihas on melkein oireeton. Pääsin vähällä, vaikka alku oli kamalaa päästessäni nipin napin liikkumaan. Vielä tuntuu, kun nostan korkealle oikean käden. Sitäkin on joskus tehtävä kotihommien yhteydessä. Opin sen, että heppoisesti puettuna en enää parvekkeelle tähän aikaan vuodesta mene. Tyhmyydestä sakotetaan.

Koivut pihalla kellastuvat jo vauhdilla. Lehtiä kulkeutuu rappuun. Pian näkymä ikkunastani on pelkkiä alastomia puun runkoja ja oksia. Sitten ne peittyvät lumeen ja ihmiset ihastelevat. Minä en. En kuulu talven ja lumen faneihin, en kaipaa lumen "valoisuutta". Pakkasella lumen kirskuminen jaloissa on minulle kammottavimpia ääniä. En tunne hinkua rynnätä hankeen tekemään enkelin kuvia. En ole liioin enää vuosikymmeniin ollut lumisotasilla. En rakentanut lumilinnaa tai edes hiihdellyt hankia hiljakseen. Koko talven saa minun puolestani pyyhkiä pois almanakasta.

LIHAS POTTUILEE

Makasin eilen olohuoneen sohvalla syventymässä Dohan ihmeelliseen urheilumaailmaan, josta Seppo Räty kertoo mielipiteensä Iltasanomissa "perkele että ärsyttää". Nousin syystä tai toisesta varsin reippaasti sohvalta ylös ja kupsahdin takaisin naama pahassa tuskan irveessä. Joku lihas vasemman lapaluun tienoolla oli ottanut itseensä ja kipu oli todellista. Ensin en meinannut uskoa tämmöstä tapahtuvan minulle, enkä uskonutkaan ja yritin uudestaan ylös. Sama kipu ja sama irvistys. Kiemurtelin itseni kuitenkin pystyyn ja laahustin makuuhuoneeseen asiaa miettimään. Laahustin takaisin ja suljin tv:n. Vuoteessa mietin kohtaloani ja sitä, koska pääsen tästä vaivasta eroon, kun pitää toimittaa asioita, käydä  joskus kaupassa, kirjoittaa blogia ja mennä konsertin kenraaliin kuun lopussa. Luultavasti on nyt myös palava halu lähteä Ouluun, vaikka olen päättänyt olla menemättä. Pitäisikö hiukan kyynelehtiä? Ei. Nukahdin ja nukuin aamuun asti.

Kipu tallella, ehkä vähän laantuneena, koska kerran istun tässä naputtelemassa. Vasen käsi tekee kiitettävästi työnsä näppäimistöllä. Olisikohan kaiken syynä se, kun eilen päivällä olin aamutakissa parvekkeella hommissa? Piti saada hortensian loppu purkkeineen pois, lakaista begonian kuihtuneet kukat lattialta, nostaa puinen huuhkaja pöydälle ja panna istuintyynyt talvilepoon. Lihas, joka nyt minulle pottuilee, ei ilmeisesti tykännyt. Yksineläjän on kuitenkin toimittava. On esimerkiksi saatava ruoka lautaselle, kahvi kuppiin ja on muutakin, josta on suoriuduttava tavalla tai toisella. Kyllä tämä tästä.

Luen edelleen Outi Nyytäjän kirjaa ja heittäydyin vähän kaeelliseksi. Miksi minusta ei tullut kirjailijaa? Miksi en osaa yhtä lystisti kirjoittaa kuin Nyytäjä? Tai Tuomas Kyrö tai Mark Twain tai Roman Schatz tai Aleksis Kivi tai... Pitää pohtia tätä asiaa oikein perusteellisesti.

Olen kuitenkin jotakuinkin ylhäällä ja aion kokeilla suihkuun menemistä. Iltapäivällä Dohassa miesten keihäänheitton karsinta ja otan vaikka lämpötyynyn avuksi, jos siitä iloa olisi. Eihän tämä nyt sentään ikuista ole. Tämä vaivoikseni saatu lihaskipu. Eihän?

NYYTÄJÄN MIELIPIDE

Otin hyllystä Outi Nyytäjän kirjan  Maailman laidalta, Tammi 2002. Siinä kirjailija kertoo, miten hänestä tuli bretagnelainen. Olen kirjan lukenut aikaisemmin ja nyt taas kaipasin Nyytäjän hersyvää ja hiukan ironistakin huumoria. Olen koko Itäkeskus-aikani moitiskellut kaupunginosaa siltä osin, etten täällä viihdy, enkä tule sitä tekemään. Ilahduin lukiessani Nyytäjän mielipiteen asumani kaupunginosan ihmisten pukeutumisesta. "Muutamaa vanhempaa niin sanottuun korkeampaan porvaristoon kuuluvaa rouvaa lukuun ottamatta me muut olemme samanlaista toppatakkikansaa kuin se joka parveilee Hakaniemessä ja Itäkeskuksessa. Toppatakin vaihtoehona on puolipitkä hailakanvärinen poplari, jota eriyisesti vanhemmat naiset suosivat."  Olenhan auliisti kertonut keskikaupungin tyylikkäistä naisista, joita näen aina Stadissa käydessäni ja joita vertailen täkäläisiin. Olen jälleen lotonnut ja tarpeeksi sopivan suuruisella voittorahalla muuttaisin heti  täältä pois sinne, minne kuulun.

Tänään minulla on ikävä puolisoa. Juon hänen kahvimukistaan kahvia. Ostin sen kerran hänelle ja hän ihastui siihen ikihyviksi. Olen tuntevinani hänen tupakantuoksunsa, vaikka toivoinkin lopettavan polttamisen (joka myöhemmin tapahtuikin ja meillä oli useita savuttomia vuosia). Nyt jopa kaipaan sitäkin tuoksua. Mistä ikävä nyt juuri syntyi? Syyskuussa tuli neljä vuotta hänen kuolemastaan.

Nukuin huonosti yön ja heräsin vasta äskettäin. Aion olla kotona tänäänkin. Ei ole ulos asiaa. Joko huomenna tai ensi viikolla on. Ehkä naulaan taas jonkun taulun seinälle. Kaupunginmuseo ilmoitti ettei tarvitse tarjoamaani kehystettyä valokuvaa. Heillä on vanhempiakin  kuin myös minun kuvani vuosikymmeneltä 1900-luvun alusta useampia. Kiittivät yhteydenotosta. Naulaan senkin seinälle.

Suomen Kuvalehti tipahti luukusta. Alan lukea.

AMERIKAN VISIITTI

Suomen presidentti kävi kuuntelemassa USAn presidentin palopuhetta Washingtonissa. Kehon kielen asiantuntija sanoi Suomen presidentin selviytyneen hyvin ja tyylikkäällä tavalla  hiukan oudonlaisesta lehdistötilaisuudesta. Hänen ilmeensä! Ja joku sanoo, että meidän presidenttimme on "kuiva"!

H oli kylässä ja kysyi minulta "käykö sulla siivooja?"  Oliko se kohteliaisuus vai jonkulaisen puutteen huomaaminen? Joimme kahvia ja söimme mitä tarjolla oli. Viisi tuntia mennä hurahti. Kyselin Turkin oloista ja miltä tuntuu olla ikään kuin "puoliksi" turkkilainen. H lähtee sinne muutaman päivän kuluttua ja on kahdeksan kuukautta. Antoi näytiksi muutaman turkin kielisen sanan. Halasimme ja minä toivotin turvallista matkaa. Tapaamme kun lehti on jälleen Suomen puissa.

Sain kutsun näyttelyyn Mieliala - Helsinki 1939-1945. HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon yhteisnäyttely sekä HAMissa että Hakasalmen huvilassa. HAMin avaa kirjailija Anna Kortelainen ja kaupunginmuseon näyttelyn  valtioteteen tohtori Erkki Tuomioja. Näyttelyt avoinna vuoteen 2020 asti. Kutsu kolmella kielellä. Helsinkihän alkaa satsata englannin kieleen, kun meitä muutaman vuosikymmenen kuluttua on enemmän ja iso osa muun kielisiä. Tätä sanotaan kansainvälistymiseksi.

Hullut Päivät menossa Stockmannilla. Esite tuli postissa ja tuli kovasti myöhässä, kun tällä alueella ja monella muullakin, oli jakelussa viivästymisiä. Postia ei jaettu moneen päivään. Opettaako Posti näin meitä tottumaan vain viikossa yhteen tai kahteen jakelupäivään? Syyhän on se kuulemma, että ihmiset eivät enää asioi toistensa kanssa muulla lailla kuin sähköisesti ja siihen ei tarvita postin kulkemista ja Kustin polkemista.

Loppuviikoksi ei minulla ole keksittyä ohjelmaa. Jos vaikka vain kotikulmilla tarpeen vaatiessa. Stadissahan olin jo tiistaina, nauttimassa urbaanista elämästä, ratikoista, kaupoista, ihmisistä, menosta ja meiningistä. Oli niin ihanaa!