Tässä taas istun ja voisin toki muutakin. Heräsin myöhään, koska yö meni kukkuessa. Lähdössä asioille, kunhan tokenen.
Huomenna suunnitelmassa mennä Musiikkitaloon. Kuulolla on ranskalaisen Camille Saint-Saëns´in (1835-1921) musiikkia hänen Le Carnaval des Animaux sävellyksestään (Eläinten karnevaali). Piano Hanna-Mari Zinovjev ja tanssia esittää Vilma Tihilä. Kivaa tiedossa 40 minuuttia.
Heikki Brotheruksen kirja luettu loppuun ja hiukan harppomalla. Peettimäisen tarkkaa sotatietoa, jonka suosiolla siis hyppäsin yli. Ei sotatantereelta, vaan neuvotteluista ja kuka kulloinkin osallistui. Natsi-Saksan ulkoministeri von Ribbentrop käväisi Helsingissä saaden Brotheruksen kertomaan, että "lähetystössä puhkesi täysi myrsky". Oli kirjassa privaattiasiaakin. Jonoista kauppojen edessä jonkun kauppiaan saatua esimerkiksi vähän voita myyntiin. Ihmiset lähestyivät hyvällä tavalla toisiaan, auttamishalu oli aivan toista kuin nykyisin.Häitä vietettiin, lapsia syntyi, rakastuttiin maailmantapahtumien vakavuudesta huolimatta. Minä suljin kirjan ja panin hyllyyn.
Löysin muuta luettavaa. Puolison ostaman kirjan. Kiinalainen Lu Wenfu kirjoitti 1982 Meishijia-nimisen teoksen, joka ilmestyi suomeksi Marja Peltomaan kääntämänä nimellä Herkkusuu. Tämä minun toinen painos on vuodelta 1995. En ole sitä aiemmin lukenutkaan. 160 sivua tietoa syömisen ja juomisen taiteesta. Eikä se suinkaan ole mitään hörppimistä tai pelkkää maarun täyttämistä. Kiinasta matkasi Japaniin teeseremoniakin, joka kaikkine valmistumisineen on kunnianosoitus teetä ja sen nauttimista kohtaan. Olen saanut ilon kerran Helsingissä osallistua oikeaoppisen teeseremonian seuraamiseen. Aikaa kului parisen tuntia ja sitten maisteltiin. Nyt siis tutustun Lu Wenfun kirjassa kiinalaisiin menoihin ruokakulttuurin merkeissä. Siihen kuuluu kaikkinainen kohteliaisuus ja toisen ihmisen huomioon ottaminen. Se tuntuu joskus unohtuvan, kun risteilyalus Eteläsatamassa purkaa aasialaisia matkustajia, jotka ryhminä etenevät kohti Töölöä, Sibelius-monumenttia sekä "Kalliokirkkoa". Hienotunteisuus on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Valokuvataan lupaa kysymättä. Sen sain omakohtaisestikin kokea työntäessäni puolisoa pyörätuolissa. Aivan eteen tupsahti turisti kuvaamaan. Kuva saattoi usein olla vain kieltävä käteni, joka sanoi "ei saa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti