Nyt keskustellaan pitkin ja poikin lasten ravintolakäyttäytymisestä. Kun kritisoidaan, luullaan, että lapset eivät ole tervetulleita ravintolaan. Kysymys ei ole siitä, vaan miten heitä on kasvatettu ja opastettu, tai onko ollenkaan, ravintolassa käyttäytymiseen.
Itselläni on epämiellyttäviä kokemuksia. Olimme laivan ravintolassa syömässä puoliso ja minä. Pikkutyttö lähestyi pöytäämme, otti lautaseltani ruokaa ja juoksi pois. Vanhemmat istuivat lähellä ja näkivät tilanteen. Eivät reagoineet. Minä puolestani en siitä lautasesta enää syönyt. Toinen ikävä asia tapahtui Helsingissä Fazerin eräässä ravintolassa. Pariskunta poikansa kanssa istui lähipöydässä. Pojalla oli jalkapallo. Hän juoksi pallonsa kanssa, pompotteli sitä kuuluvasti ja heitteli sinne tänne. Vanhemmat eivät reagoineet, mutta ei reagoinut henkilökuntakaan. Pelkäsin pallon osuvan ystäväni ja minun pöytään tai meihin itseemme.
Kun lapsi ei osaa käyttäytyä ravintolassa, on vika vanhemmissa. Lapsi saa näkyä ja kuuluakin, mutta ei toisia ihmisiä häiriten tai mekastamalla aiheuttaa häiriötä. Olen myös lukemattomat kerrat aterioinut ulkomailla ja katsellut ihastuneena sikäläisen pikkuväen käyttäytymistä ravintoloissa. Kotikasvatus on ollut paikallaan!
Samoin täällä annetaan lasten juosta ja villiytyä kaupoissa ostoksilla. Jos jostain syystä vanhemmat kieltävät lastaan saamasta haluamaansa, lapsi huutaa täyttä kurkkua lattialla maaten ja kiukutellen sydämensä halusta. Se loppuu, kun lapsi saa haluamansa. Epäjohdonmukaista. Lapsi tottuu, että itkemällä ja huutamalla lopputulos on se, että saa sen, minkä tahtoo. Lapsi määrää. Lapsi on pomo.
Minulla on 20 vuotta ollut periaatteena, että kommentoin joka kerta, kun kuulen/luen väitteen, että lapsi huutaa, koska on oppinut, että huudon avulla saa haluamansa. Tämä ei nimittäin (kaikissa tapauksissa) pidä paikkansa. Minä olen hyvin itsepäinen ihminen, joka olin jälkikäteen katsottuna turhankin jääräpäinen kieltojen suhteen lapsia kasvattaessani. Lapseni tasan tarkkaan tiesivät, että jos sanoin ei, se oli ei. Silti varsinkin esikoinen karjui kuin syötävä. Mutta ei takuulla siksi, että olisi luullut sillä saavansa haluamansa, vaan siksi, että häntä niin julmasti harmitti, kun varmaksi tiesi, ettei saanut.
VastaaPoistaHuutamista en kieltänyt (joskus kannoin pahoissa paikoissa pois), koska pienen lapsen paha mieli menee parhaiten pois, kun tunteen saa ilmaistua. Nykyisin lapsi on ääri- ja ylirauhallinen aikuinen, joka minun puolestani saisi vähän enemmän karjua kiukkua ulos nykyisinkin.