KÄRPÄNEN TERRORISOI

Juon aamukahviani tänään mukista, jonka kyljessä on harakankelloja. Kesäinen. Päivänä muuanna tipahti postiluukusta pitkä kirje Italiasta sisältäen tekstin lisäksi muutaman brosyyrin roomalaisista taidenäyttelyistä: Caravaggio, Botero ja Boldini. Luin ahnaasti kirjeen, Ryhdyin myös lukemaan Adam Dariuksen kirjaa. Tätä jälkimmäistä, jonka sain. Parvekkeella en lukenut. Sinne oli jostain päässyt kärpänen ja se häiritsi syöksyillään. Hyvin aggressiivinen kärpänen. Miksi se minulle vihoittelee? Mitäs tuli ihmisen tiloihin.

Eilen kaupoissa ja vähän muuallakin. Sitten kämp... kotiin. Laitoin salaatin, panin broileria joukkoon ja lievässä epähuomiossa uuniin muutaman ranskalaisen. Punnitsin itseni syöpöttelyn jälkeen ja palasin kiireesti dieettiruotuun. Jo kilon heilahtelu ylöspäin saa minut masentuneeksi. Ei enää ranskalaisia.

Valvoin viime yönä kolmeen asti ja sitten olin nukahtanut. Aamulla kahdeksalta heräsin. Riittää näköjään neljänkin tunnin unet. Päivällä en nuku, kun ei nukuta. No, kai tämä joskus normalisoituu. Tänään kotona, huomisesta en tiedä. Lukemista riittää ja ainahan voi myös tovin puhelimessa lörpötellä maailmaa parantaen. Imuroiminen ei oikein inspiroi, vaikka olisi syytä. Sitten voisi ostaa kimpullisen kesäkukkia maljakkoon. Ruustinnalta saamani muurikello on rupsahtanut hoidostani huolimatta. Ehkä se olisi kaivannut paikkaa muurin kyljessä. Olen aina ollut aika kehno purkkikasvien kanssa. Suoraan maahan istutetut ovat paremmin pärjänneet niin mökillä kuin Katajanokan pihallakin. Lasten vandalismia uhmaten istutin kukkia kesästä toiseen, kunnes väsyin siihenkin marinaan "miksi isännöitsijä antaa sun rappus eteen kukkia?". Kun ei antanut, annoin itse itselleni. Kateus on kamala tauti.

Olisikohan partsin pieni terroristi kaivautunut jotain kautta ulos, että pääsisin Adam Dariuksen kanssa parvekkeelle?

TIMBUKTUUN

Kuivin suin joutuivat M ja A eilen luonani istumaan. Kun M sanoi, että vain käväisevät, niin otin sen kirjaimellisesti. He puolestaan toivat taas samppanjaa ja suklaata. Sydämellinen kiitos. Toinenkin yllätys ilmestyi M:n laukusta. Oli tavannut taas taiteilija Adam Dariuksen, joka tahtoi antaa minulle jälleen kirjansa. Se on The Way To Timbuktu ja siinä on myös Dariuksen runoja. Niitä en uskalla tänne lainata, kun ei ole lupaa annettu. Omistuskirjoitus "June 2nd, 2017 To (etunimi) Happy Summer Season. Adam Darius". Voi kuinka herttaista. Kirjansa hän on omistanut alun perin äidilleen sekä tädilleen. Dariuksen ihka ensimmäisen runon nimen uskallan kertoa "In An Old Edinburgh Graveyard" ja sanojensa mukaan viimeinen on "Waves of Glory", tämä kirjoitettu jossain Niilillä. Muutama sivu minulla vielä Dariuksen edellistä kirjaa jäljellä, sitten käyn tätä lukemaan.

Vieraitteni lähdettyä, rullasin asioille ja ostin, totta kai, marjoja. Enimmäiset kotimaiset avomaan mansikat! Lajike on Honey. Makeita, ihania, Suomen kesän kypsyttämiä, niitä oikeita mansikoita. Tuoretta parsaakin oli vielä Ja nyt sitä on minullakin. Tänään annan itselleni parsaomeletin lounaaksi.

Enkä lottoon osaa panna sen enempää oikein numeroita kuin jackpottiinkaan. Mikähän olisi nopein tapa rikastua, kun nämä onnenpelit eivät onnaa? Helsinkiinhän aion asumaan voittorahoilla, joka ei tunnu osuvan kohdalleni monista yrityksistä huolimatta. Onni yksillä, kesä kaikilla! Sanotaan.

Hellettä luvattu, ellei se mene muualle. Minä en liiemmin kaipaa. Ystäväni A kärsii Espanjassa, jossa mittarilukema kohonnut lähelle 35 astetta. Luulisi rouvan tottuneen, kun on syntyisin Kairosta. Minä  kidun jo meidän hellelukemissa ja se on 25 astetta. Kun on siinä tai enemmän, väsähdän totaalisesti niin fyysisesti kuin psyykisesti. No, tulee aika pakkasineen ja sitten on Siepparin Holden Caulfieldin sanojen mukaan "kylmä kuin jääkarhun perseessä".

ONKO CHAGALL ESOTEERINEN TAITEILIJA?

Kirjoitin jo tänään ja poistin. Siinä oli syntyjä syviä kysymyksen "miksi" alla, eivätkä minun tuon kaltaiset ihmetykset muita kiinnosta.

A:lta tuli eilen meili. Oli ollut vaikeuksia netin kanssa kuulemma. Niinhän sitä joskus itse kullakin meillä. Hän oli sitä mieltä, että Chagall oli esoteerinen taiteilija. Miten me Chagalliin pääsimme? Helposti. Keskustelumme poukkoilee siellä sun täällä ja nyt jonkunlaisena punaisena lankana oli elämän tarkoitus. Perimmäisiä kysymyksiä. Miten se sitten liittyy Chagalliin? Olin kertonut A:lle, että ihmisen elämä on erään ystäväni mukaan vain yhtä ja suurta illuusiota eli oman mielikuvituksemme tuotetta. A oli sitä mieltä, että tämä ystäväni on esoteerinen ihminen. Chagall painii samoissa kategorioissa leijuttamalla maalauksissaan ihmisiä maankamaran yläpuolella. Näin tapahtuu teoksissa "Birthday", "Rakastavaiset kaupungin yllä" ja "The Promenade". Minä taas näen näiden ihmisten leijailevan silkasta ilosta, hurmiosta ja rakkauden tunteesta. Maallinen kun olen. Onneksi taide on juuri sitä, että katsoja saa luoda itselleen siitä kuvan, olla näkemättä mahdollista symboliikkaa, eläytyä ja taiteesta vain nauttia. Alan tuntijoille jää analysoitavaksi, miksi taiteilija on tehnyt sen ja sen juuri noin ja mitä on sillä tarkoittanut. Mielenkiintoisia kysymyksiä eittämättä.

Nukuin hyvin, nousin varhain. Saan vieraita. On laittauduttava tällinkiin. Heidän jälkeensä piipahdan asioilla. Clas Ohlsonilla ja marjakaupassa. Parsastakin söin eilen viimeiset tangot. Sitten kotiin pohtimaan, mitä nyt alkaisin lukea, kun hyllyssä näkyy olevan lukemattomiakin kirjoja. Sain kimmokkeen "Siepparista", että ei olisi pahitteeksi paneutua johonkin muuhunkin klassikkoon. Sen sanon, etten Tolstoita ja Dostojevskia jaksa lukea, ajatelkoot ihmiset mitä vaan. Joku on sanonut, että parempi tutustua vaikka sarjakuvina, kunhan tutustuu. Onko näitä kahta sarjakuvina? Ehkä aivoni kapasiteetti silloin riittäisi jonkunlaiseen lukemisen iloon.

Nyt kapselikahvia ja sitten suihkuun. Hyviä kesäkuun viimeisiä päiviä.

JOS IHMINEN KOHTAA IHMISEN

"Sieppari" on luettu. Aina vaan kiinnostavammaksi kävi, ellei suorastaan kiehtovaksi. Ei se Holden mikään tyhmä poika ole, vaikka saanutkin fudut koulustaan. Se ei vain jaksanut aina kaikkea, eikä ollut kaikesta kiinnostunut. Sillä oli lämmin suhde sisareensa Phoebeen. Phoebe ottaa röyhtäisytunteja ystävältään, mutta Holdenin mielestä aika huonoin tuloksin. Eräänä melkein yönä, kun Holden mene salaa kotiinsa pitkän poissaolon jälkeen, vanhempien poissa ollessa, herättää sisarensa ja sitten ne keskustelee. Phoebe kertoo veljelleen "Siepparin" olevan oikeastaan runo ja Holden tietää runoilijan 1700-luvulla eläneen skotti Robert Burnsin. Minä puolestani kaivoin runon netistä. Panen tähän Coming thro´ the rye-runosta alun:

Coming thro´ the rye, poor body,
Coming thro´ the rye,
She draiglet a´ her petticoatie,
Coming thro´ the rye...


Sanoin aikaisemmin, ettei Holden mikään nuija ole ja sen käsityksen pidin kirjan hamaan loppuun.  Hän on sopeutumaton, mutta sopeutuu aikanaan elämään, sen koukeroihin, sääntöihin ja odotuksiin. Menee takaisin kouluun. Saa tietoa, mistä on aina ollut kiinnostunut. "Jos ihminen sieppaa ihmisen." Ei ku se on näin "Jos ihminen kohtaa ihmisen joka tulee ruispellon poikki."  Holden sanoisi tähän "tässä koko juusto". Minä suljin kirjan, jonka olin lukenut.

SIEPPARI LUETAAN TÄNÄÄN LOPPUUN

Salingerin Sieppari melkein luettu. Holden Caulfieldin kielenkäyttö siistimpää kuin mitä nykyisin kuulee nuorison käyttävän. No, kirjan ilmestymisvuosi 1951, kirjoittaminen aloitettu ehkä jo aikaisemmin. Nuoriso ei ollut tuohon aikaan niin raakaa ja kovaa, julmaa. En usko Pentti Saarikosken siistineen Salingerin kieltä. Sieppari on mielenkiintoisempi kuin luulin, ja oli hyvä, että sain Tsilari-lehdestä kimmokkeen sen lukemiseen. Tarvitsen näemmä moneen asiaan potkun takapuoleeni.

Yö meni kokonaisuudessaan nukkuen, josta olen hävyttömän tyytyväinen. Ihminen tarvitsee unensa. Aurinkoa ulkona, Juhannus maassa, päivät alkavat lyhetä, syksyä kohti mennään. Näin se menee, vastaan ei voi pullikoida. Tai voi, mutta tuloksetta.

Eilen söin enemmän kuin toivoin sen tekeväni. Kaivelin jopa pakastimen kätköjä surutta. Tuskin saan rangaistuksen, kun taas olen ruodussa. Muistelin mökkiajan juhannuksia, vieraita, iloisia iltoja, kokkoa, koiriamme, hauskan pitoa, aikoja, jotka ovat vain muistoissa. Näin se menee näidenkin asioiden kohdalla. Sitten erään kesän päivänä ajoimme Tampereelle, soitimme ystäväpariskunnan ovikelloa ja kysyimme, tahtovatko ostaa meiltä mökin. Tahtoivat. Tilasimme muuttokuorman ja sanoimme mökkiajallemme hyvästi. Kaikki ne vuodet olivat ihania, täynnä lämpimiä muistoja kanoineen ja hevosineen, ystävien vierailuineen, oman aikamme viettoineen. Me emme mökillä koskaan rehkineet. Otimme aina kaiken siellä kevyesti, ilman pakkotöitä, annoimme joskus ruohon pihalla kasvaa ennen kuin sen ajoimme. Soutelimme ja prutkuttelimme pienellä perämoottorilla järvellä, keräsimme marjoja ja sieniä, makasimme riippukeinussa ja katselimme pilviä taivaalla. Niitä aikoja on nyt hyvä muistella ja minä muistelen niitä yksin ilman puolisoani.

Mutta nyt on taas eräs Juhannus menossa, tämmöinen Juhannus hiljenneessä Itäkeskuksessa. Lottosin tällä viikolla. Saanenko alkaa katsella uutta kotia? Olisiko Fortuna minulle ystävällinen?

RUNO JUHANNUKSENA

SUVIPILVET

Suvipilvet, onnen pilvet
peittää taivahan.
Liikkumatta lepää pinta
laajan ulapan.

Niin kuin tyttö helmiänsä
nauhaan pujottaa,
niinhän päivät aurinkoiset
ohi vaeltaa.

Siin´ on onni -ajatella-
aika etenee,
kultapäivät kalliit, kalliit
hukkaan hupenee.

Siin´ on onni  -hymyhuulin-
nähdä  -vaihtuvat
taivahalla suvipilvet
lumivalkeat.

(Aaro Hellaakoski)


MUKAVAA JA HYVÄÄ JUHANNUSTA!

HYVÄ KIRJA

Tsilari-lehti kolahti postiluukusta. Slangin bamis Harri Saksala juttelee Salingerin Sieppari ruispellossa-kirjasta. Hullua, en ole sitä koskaan lukenut. Kiipesin taas kirjahyllyille ja siellähän se, monet vuodet olleena puhumattomana ja odottavana, koska sen hiffaan. Nyt! Tammen kustantama 2. painos 1961, Pentti Saarikosken suomentama. Alkuperäiskirja The Catcher in the  Rye ilmestynyt kymmenen vuotta aikaisemmin. Tiedän kirjan lukemisen kuuluvan yleissivistykseen, mutta jäänyt  minulta. Onneksi säilynyt hyllyssäni. Aloin lukea. Tulee mieleen taannoisen anonyymin kommentti "miksi ei kirjasto", kun kerron käyväni kirjakaupassa. "Siepparinkin" kohdalla hyvä asia: kirjakauppa ja oma hylly. Kirjaston kirja pitää palauttaa!

Tsilarissa kerrotaan konditoria Ekbergin alusta, josta minäkin joskus jutellut blogissa. Ekberg on minun lempikahvilani Stadissa. Kannattaa mennä. Miljöö 1950-luvulta mitään muuttamatta, pöytiin tarjoilu, fiini mesta, tuoretta breguu, erilaisia kahveja, samppanjakorkkeja.

Jenni Neuvonen tehnyt gradun slangista ja sen muutoksista aikojen kuluessa. Skuru-sanaa ei nykynuoriso tiedä, mutta spora ja spåra ovat tuttuja. Raitsika (yhdellä koolla myös tuntematon, eikä kahdellakaan soinnu heidän suussaan), mutta "ratikka" tsennataan.

Taas on minulla vahva aie osallistua. Syksyllä Savoyssa 2.9. Lasse Liemolan 80v konsertti. Jos viitsis, aikois ja menis!  Libareita Slangin byroossa. Nyt se on kiinni ja kesälomalla. Täytyyhän minun joskus ottaa ja lähteä tämmöiseenkin huvin pitoon. Huvin pitoa oli sekin, kun taas eilen kuuntelin rankkaa sadetta ja ukkosta partsilla. Isot pisarat kopsahtelivat ikkunalaseihin, pihan asfaltti oli yhtä matalaa lätäkköä. Kyllä tämmöistä näytelmää kelpaa katsella. Salamat singahtelivat pitkin taivaan kantta, jyrinä mahtavaa.

Tiedättekö minkälainen on hyvä kirja? Holden Caulfield, 16v, "Siepparissa" tietää: "kirja on ehdoton, kun on päässy sen loppuun niin toivoo että kirjoittaja olis joku hyvä kaveri että sille vois soittaa koska vaan".  Taidatkos sen paremmin sanoa? Minä tahtoisin soittaa J.D. Salingerille, mutta se ei ole enää mahdollista.

VANHAA MUSAA

Glenn Millerin musiikkia taustalla, aurinko paistaa ja elämme Juhannuksen aikaa. Eilen soittelin iloisesti levyltä Frank Sinatran ja Dean Martinin joululauluja. Passasi hyvin! Dean Martinista tulee tanssikoulu vuosilta 1 ja 2 mieleen. Poika vei ja tyttö seurasi. Lauri, Harri, Alpo, Seppo, Eero, Ahti, Kurt...  Olihan se aikaa, huoletonta aikaa. Missähän nekin tanssikaverit nyt ovat?

Kaupasta toin eräänä päivänä kaikki tarpeelliset loppuviikoksi. Kaikkea on, enkä nyt laihduttamisen alaisena muuta oikeastaan tarvitse kuin salaattia, marjoja ja hedelmiä. No, tänään kaivoin pakastimesta lohkoperunoita ja lääkärini määräystä uhmaten panin uuniin ja sitten söin. Namia. Perunakauppiaani Kauppatorilla kehui kerran laihtuneensa pelkkiä perunoita syömällä parikymmentä kiloa. Nykyisin perunat, vehnäjauhot, sokeriin upotetut jugurtit, kananmunankeltuaiset, suola ovat tutkimusten mukaan ei-suositeltavia. Muitakin melkein vaarallisia ruoka-aineita on pannassa. Kun ryhtyy miettimään, niin mitä voimme ilman huolen häivää enää syödä?

Olen järjestellyt kirjahyllyjäni ja lujasti noitunut, että muuton yhteydessä kipattiin kaatopaikalle pari kirjahyllyä. Nyt niitä kaipaan! Pitää organisoida ja olla yltiöpäisesti lisää kirjoja ostamatta. Kehaisin taannoin meneväni kirjakauppaan. En mennyt. Adam Dariuskin on vielä kesken. Enkä Christien rukiinjyviä ole myöskään lopettanut.

Löysin hyllystä taidekirjoja, joita en muistanut omistavanikaan. Vanha kirja Gösta Serlachiuksen taidesäätiöstä vuodelta 1965. Valtava teos Suomen taidetta 1800-luvulla, 1964. Wrightin veljesten töitä, eikä läheskään kaikki lintuja. Hjalmar Munsterhjelmiä, Werner Holmbergia, Berndt Lindholmia, Woldemar Toppeliusta...  Häpeä tunnustaa, mutta nämä herrat ovat minulla hiukan paitsiossa. Jonkun Munsterhjelmin teoksen muistan nähneeni Kappelin seinällä. Ja Ateneumissa tietysti muitakin.Täytyykin tähän komeaan taidekirjaan lähemmin syventyä, nyt kun sen taas hyllyssä huomasin.

Eilen istuin partsilla ja nautin rankan sateen katselemisesta. Jyrähtikin silloin tällöin. Olen aina sateesta pitänyt, kun itse olen suojassa. Pisarat, suuret ja pienet, niiden äänet, ropina, tumma taivas ja lätäköiden kehittyminen. Hienoa, hienoa.

Ja Glenn Miller soittaa...

EI KUN SATEESEEN

Olen lähdössä kauppaan. Sataa. Hedelmiä, marjoja, vihanneksia, siinä kaikki. No, voin minä ensin mennä vaikka Suomalaiseen Kirjakauppaan. En jaksakaan syventyä kotikirjaston antiin ja vastikään ylähyllystä ottamani Steinbeckit kiipesin panemaan sinne takaisin. Eikä kiinnosta liioin maalaustaiteen historia, jolla aioin itseäni sivistää. Selasin minä sen läpi taas kerran ja tutkin kuvat. Teatterineuvos Matti Aron kirja ei saa suosiotani myöskään. Aloitin ja lopetin. Etusivulla on vanhemmilleni omistuskirjoitus. Olen kerran aikaisemminkin yrittänyt kirjaa lukea, mutta...  Ehkä todellakin hivuttaudun tänään Suomalaiseen. Tai Akateemiseen. Pitäisi joskus mennä Helsingin kauppoihin, vaikka Akateeminen siellä on itsensä kutistanutkin ollen lisäksi vankasti ulkomaisessa omistuksessa.

En ahkeroinut liiemmin eilen. Vuodevaatteet vaihdoin ja pesin koneellisen pyykkiä sekä hiukseni. Meilasin Espanjaan ja vein roskat. Muuten meni puhtaasti oleiluksi. Eikä se ole kiellettyä.

Jackpotin numerot ovat ensimmäisen kerran jälkeen menneet aivan poskelleen, joten siirrätän itseni taas lottoajien joukkoon. On alkanut tuntua, että olen pihdeillä Itäkeskuksessa kiinni ja Helsinki vaikuttaa saavuttamattomalta asuinpaikalta. No, ehdinhän minä siellä melkein koko tähänastisen ikäni asua. Tämä ei ole oikeaa Helsinkiä. Oikea Afrikkakin alkaa minulle vasta Päiväntasaajasta etelään päin. Kaikki sen pohjoinen puoli on aivan jotain muuta. Olen asian ollut itse toteamassa Marokossa. Kielikin ranskaa.

Lipittelen kahvini loppuun ja sen jälkeen julkisivuni kimppuun ja menoksi. Pitänee mekon päälle panna takki.

MITTUMAARIA ODOTELLESSA

Kiipesin tikapuille eilen ja otin ylähyllyltä Steinbeckin Ystävyyden talo ja Eedenistä itään. Kummatkin joskus luettu. Muistan muinoin nähneeni Eedeni-kirjan elokuvanakin. Ryhdyin illalla lukemaan Ystävyyden taloa. Runoihin en puuttunut koko päivänä.

Soitin S:lle Tampereelle. En ole aivan varma, tiesikö hän, kenen kanssa puhuu. S sairastui vuosia sitten aivoperäiseen tautiin ja hän on muuttunut sen jälkeen. Puheesta en tahdo aina saada selvää, ajatuksesta puhumattakaan. Emme enää ole juurikaan yhteydessä. Hän oli kerran erittäin hyvä ystäväni.

Nukun taas niin kovin huonosti. Pitkin hampain otan unilääkkeen. En nuku päivälläkään. En enää yksinkertaisesti tarvitse unta. Yövalvominen ei ole kuitenkaan hauskaa. Unilääkekään ei ole aina hyväksi. Lampaita en jaksa laskea ja mitään sipulimaitoja en juo.

Tällä viikolla on jo Mittumaari. Kaupunki hiljenee, lomat alkavat. Olen nauttinut Juhannuksista Helsingissä mökkijuhannusten jälkeen. Juuri siksi, kun kaduilla pasteerailee vain turisteja, jotka ällistelevät autiota Helsinkiä. Aasialaiset pakkaantuvat nyt Tampereelle Muumimuseoon. Ja minä ihmettelen tätä varsinkin japanilaisten mielenkiintoa Muumeja kohtaan. Mitä niissä on heille niin kiehtovaa? Muumien filosofia? Kotilämpöinen olemus? Maailma, mitä he edustavat?

Tänään lähtee meili A:lle Torreviejaan. Kertoi siellä olevan kova helle, liian kuuma ulkona olemiseen. Viimeksi keskustelimme taiteilija Franz Marcista ja hänen sinisistä hevosistaan. Miksi ne ovat juuri sinisiä? Vai onko mitään merkitystä? Minä haluan aina tietää "miksi?"

Löysin valokuvan, jossa Horst ja minä seisomme elokuvateatterivainaja Alohan edessä joskus vuonna se ja se. Se oli sitä kesää, kun olimme juuri tutustuneet. Huokasin ja panin kuvan pois.

Nyt panen menemään muutaman juhannuspitoisen runon Saimaan rannalle, jossa ei ole yhtään ruuhta.

RUUSTINNAN VISIITTI

Koko eilinen hauska päivä kului hyvän ystävän kanssa. Olen tästä Ruustinnasta joskus täällä maininnutkin. Tervetuliaisjuomaksi tarjosin raikasta chileläistä Fresita-kuplivaista mansikoiden kanssa. Myöhemmin kahvia pienten purtavien kera. Emme ole vähään aikaan Ruustinnan kanssa tavanneet. Viimeksi taisi olla Akateemisen Kirjakaupan hyllyjen välissä. Nyt pääsimme paikkaamaan vajeen ja juttelimme kaikesta, Halla-ahosta, runoista, vapaamuurareista, uskonnosta, Ruustinnan  lastenlapsista, Tarmo Mannista, Trumpista, muurikellon hoidosta, jonka toi purkissa, Jeesuksesta, vadelmista... Viisi tuntia hujahti. Hän on minulle Hyvä Ystävä.

Kerroin jo Ilpo Tiihosen runoa blogissani "Oula, ota coca-cola" kommentoineelle Aulikille, joka tunsi runon musiikkiversion, että nyt tunnen sen minäkin. Ulla Tapaninen lauloi Merja Ikkelän säveltämän Tiihosen runon. En sano mitään. Ulla Tapaninen...   Kuten kommentoijallekin sanoin, runojen esittäminen laulaen lähestyy mukavalla tavalla niitäkin ihmisiä, jotka harvemmin avaavat runokirjan. Hyvin monet alkuaan runoiksi kirjoitetut, ovat löytäneet tiensä kansan sydämeen, laulun muodossa. Tietävätkö aina kaikki kuunnellessaan, että siinä kuuluvat sanat saattavat olla maineikkaan runoilijan kynästä? Onko se edes tärkeää? No, ehkä "sanoittajan" kannalta voi olla.

Mitään ohjelmaa varsinaisesti ei tänään ole. No, roskiksella käyn. Sitten taas runolähetys käyntiin. Iltapäivällä, kun ei aurinko parvekkeelle enää paista, voi siellä istuksia, ellei tupakanhaju ja -savu ole esteenä. Eilen illalla oli. Ikkunat nopeasti säppiin ja partsilta pois. Olohuone oli jo ehtinyt "saastua".

Äitini tupakoi, mutta lopetti kauan ennen kuolemaansa. Puoliso poltti, mutta jätti sen viitisentoista vuotta ennen kuin luotani lähti. Keuhkot olivat hyvin ehtineet puhdistua. Isäni ja minä emme koskaan tupakoimisen paheeseen ryhtyneet. Mutta muita tupruttelijoita on ollut ympärilläni aivan riittämiin.

RUNOT OVAT TÄMÄN HETKINEN ELÄMÄNI

Kyllä vielä toistaiseksi kirjallisuuden historiateokset jäävät lukematta. Panin takaisin hyllyyn. Sitten lähdin kirjakauppaan. Ostin Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittaman runokirjan "Ikäisekseen hyvin säilynyt" satavuotiaan Suomen runoja.  Hyvä että ostin, varsin mukavasti koottu kirja ja runoja, joista en ole kuunaan edes kuullut. Tuttujakin koko joukko, muun muassa Ilpo Tiihosta. Tosin kirjan runo "Oula, ota coca-cola" ennen lukematon. Kirjan runot ajoitettu ajalle 1917-2017. Hehkutetaan Suomen satavuotista taivalta itsenäisenä maana. Sitä hehkutettiin myös kirjakaupassa uistinten kohdalla. Liekö ihan Rapaloita? Satavuotis-uistimia mainostettiin. Ennen muinoin kirjakaupoissa myytiin vain kirjoja ja vähän paperikauppatavaraa. Nykyisin on sateensuojia, pyyhkeitä, koriste-esineitä sekä ynnä muuta näiden uistinten lisäksi. No, kirjamyynti on sitten männävuosien lopahtanut ja kirjakaupan pitää tavalla tai toisella tuottaa saadakseen libristien palkat maksettua. Tosin Suomalaisen kirjakaupan voimahahmo taustalla on Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ostoskierroksen jälkeen panin pirttiä puhtoisemmaksi, kun tänään saan vieraan. Imuroin ja pyyhin oikein huonekaluvahalla tuolit, pöydät ym. Kyllähän minä muulloinkin imuroin, mutta nyt oli syy, eikä se niin kamalaa edes ollut. Huilin sitten partsilla uuden runokirjani kanssa.

Nyt löysin (aina vaan löytyy sopukoita, joissa muistoja) A:n vanhoja kirjeitä ja vielä A:n ja Horstin hääkutsunkin sekä lisäksi vanhimman pojan kastejuhlakutsun. Emme olleet, muuten huomioimme. Kiitoksetkin löytyivät nyt. Kaikesta on aikaa! Olin A:n kanssa joitakin vuosia kirjeenvaihdossa senkin jälkeen, kun puoliso ja minä olimme vierailleet Saksassa. Sitten kirjoitusvälit harvenivat ja lopulta kirjeet loppuivat. En tuntenut oikein kiinnostusta kirjoitella Horstin vaimon kanssa. Mutta nyt olen kiinnostunut, meilit kulkevat.

Ensimmäistä kertaa rullauduin mekkosillaan eilen asioille. Meno oli niin kevyttä aivan kenkiä myöten. Lepäsin matkalla Stockmannille kauppakeskuksen nojatuolissa. Papparainen viereisellä tuolilla tahtoi kuulla mielipiteeni Lontoon tornitalon palosta. "Kauhea tapaus", oli vastaukseni ja sitten aloin tehdä lähtöä. Oli muuten hyvä aloitus. Ei puhuttukaan apteekista ja lääkkeistä. Mutta minä en ollut yhtään innostuneen vastaan ottavainen. Olin keskittynyt muuhun, vaikka Lontoossa paloi. Ei kuitenkaan kuten 1600-luvulla. Ostin muuten Herkusta itselleni yhden Eclairen. Ahmin sen jo melkein hississä. Tänään pitää kuitenkin syödä kaikenlaista.

TAPAHTUMIA

Syöksyin eilen asioille, kun ei satanut. Myöhemmin se kuitenkin tapahtui. Vetelehdin vähän siellä ja täällä, mutta Helsinkiin asti en itseäni saanut.

L soitti ja panimme maailman ja Suomen politiikan järjestykseen. Olen taas politiikasta kiinnostunut, kun siellä pantiin jotenkin läskiksi. Hamuan dramatiikkaa silläkin saralla. Soitin myöhemmin M:lle, ei museo-M, ja tapaamme loppuviikolla. A lähetti meilin ja kuvan Horstista kolmekymmentä vuotta sitten. Vastasi uteliaaseen kysymykseeni, onko Valenciassa puhuttu valenciana kovasti poikkeava espanjasta? On ja muistuttaa kuulemma ranskaa. Sanoi valencianan olevan hyvin lähellä katalaania. Kumpaakaan en ole luonnossa kuullut. Valenciassa ja Kataloniassa en ole ollut.

Aprikoosit ovat nyt parhaimmillaan. Kotimaisia lasihuoneissa kasvaneita mansikoitakin oli. Ostin hollantilaisia. Hunajameloni ja muutama abate fetel-päärynä tuli niin ikään mukaani sekä vielä pari rasiaa vadelmia. Marja- ja hedelmäpuoli täydennetty. Olen hiukan hillinnyt vimmattua hedelmän syöntiäni. Ei enää kilokaupalla päivässä.

Löysin hyllystäni ikivanhoja kirjallisuuden historian kirjoja. Ekhom, Sjöding, Havu vuodelta 1935 sekä Paul van Tieghem, "Euroopan ja Amerikan kirjallisuuden historia" vuosimallia 1947. Jospa jaksaisin syventyä. Joskus muinoin olen pakosta joutunut lukemaan Vappu Roosin Suuri maailman kirjallisuus-teoksen. No, katsotaan, miten rahkeet nyt riittävät. Ainakin erilaista kuin Christiet.

Tänään taas tovi runojen parissa. Eilen tauko. L oli ostanut  Jenni Haukion "Katso pohjoista taivasta". Kehui kokoelmaa. Minustakin tämmöinen eri runoilijoiden eri aikakausilta oleva antologia on hyvä idea. Henkilö, joka ei yleensä tai usein/paljon runoja lue, tutustuu niihin tämän kirjan sekä muiden kaltaistensa muodossa. Sopii tietysti myös runojen suurkuluttajillekin.

NIIN GIMIS ON HELSINKI

Lulu-proomu on päässyt päämääräänsä, kaverusten tiet eroavat joen muututtua Rhoneksi, ja minä olen kirjan "Pieni kirjapuoti Pariisissa" lopussa. Siirryn takaisin historiallisiin väärinkäsityksiin, pajunköysiin.

Eilen sataa lirutteli ihan vähän. Tuskin asfaltti kastui. Menin parvekkeelle ajatuksena nauttia tästä hennosta sateesta lasien takana. Jossain grillattiin. Hiilien, sytytysnesteen ja grillatun lihan haju tunki nenääni. Pakenin partsilta pois. On taloyhtiöitä, joissa kielletään tupakointi ja grillaaminen parvekkeilla ja omilla patioilla. Tämä ei ole sellainen taloyhtiö.

Eurojackpotissa ei ollut tarpeeksi oikeita numeroita. Kuinka monta kertaa vielä on täällä minun tehtävä roskiskeikkaa? No, uusi viikko juuri alkanut ja uudet arvonnat. Ojenna minuun päin kasvosi, oi Fortuna.

Oli vankka suunnitelma lähteä tänään stadiin viettämään Stadin päivää. Sataa ja minä olen sokerista. Totuus on se, että sateensuoja ja rollaattori ei ole maailman paras yhdistelmä. On minulla puolison pyörätuoliajoilta kunnon sadeviitta, mutta sen käyttäminen on hankalaa. Myös Espan puiston meininki hiukan kärsii sateesta, vaikka Slangi lupasi kaiken aikomansa suorittaa säästä huolimatta Stadin Friidun ja Stadin kundin kohdallakin. Lasse Liemola sungaa ja muutakin kliffaa tarjolla. Olosuhteiden ollessa näin, jätän tämän riemun väliin ja luen lehdestä, ketkä tulivat friiduksi ja kundiksi valituiksi. Viime vuonnakaan en ollut riennoissa mukana, mutta puolison sairauden alkuaikoina, kun hän pystyi pyörätuolissa hyvin istumaan, rullauduimme monena vuonna Espalle. Hän liikuttui joka kerran kuullessaan laulun "Niin gimis on stadi". Minulla on se levyllä. Voinkin päivän kunniaksi sen soittaa. HYVÄÄ HELSINKI-PÄIVÄÄ!

KIRJAN MUKANA PITKIN LOIREA

Koko päivän eilen pelkässä yöpaidassa! Hulppeaa. Askartelin, lepäsin, luin ja panin kuulumaan argentiinalaista tangoa. Sopi teemaan, sillä Lulu-proomu on rantautunut Montargisiin kissoineen, kippareineen ja kirjailijoineen. Kaupungissa asuu Perdun ystävä Per David Olson. Häntä siis tapaamaan. Kaikki kolme lähtivät ulos ja pian aukeni kapteenin ja kirjailijan silmien eteen Buenos Aires jossain kaupungin laitamilla tangoineen päivineen. Nopeatempoinen, imevä, sensuelli, tulinen tango. Kirjakauppias Perdu, Olson ja kirjailija Jordan tanssivat naisten kanssa tangoa. Sen mukana iäkäs Olsonkin suli tangon tahtiin "rinta kaarella kuin matadorilla". Parit liimautuivat toisiinsa, askeleet, kaikki osasivat. Tanssi vei. Elämä vei. Huuma vei. Olson oli antanut aikaisemmin neuvoja, miten käytetään katsetta ja kuinka se vastaan otetaan. Väärin ei saa mennä. Sitten vain pokkaamaan. Pieni kirjapuoti on jo yli puolen välin ja jokimatkaa on vielä. Avignon kaukana.

Löysin yllättäen kolme valokuva-albumia hyllystä. Vuotta ennen puolison sairastumista olimme Prahassa, Riikassa, Elimäellä, Kyproksessa ja Mustion linnassa Uudellamaalla. Kiirettä oli pitänyt. Aivan kuin olisimme aavistaneet, että tästä vuoden kuluttua olisimme kaksitoista vuotta eteen päin kotiin sidottuina. Varsinkin Praha-albumi toi ihania muistoja mieleen, hienoisen kaipuun tähän yhteen ihastuttavimpaan kaupunkiin, jossa olen ollut.

Tänään olo on hiukan suruinen. Ei johdu Prahan ikävästä. Satuin erään laatikon kätköstä löytämään jotain, joka nostatti muistot ja halun paeta jonnekin itkemään. Tänään on myös taas kerran Dean Martinin vuoro laulaa. Nyt kuuluu "You´ve still got a place in my heart". Kyyneleitä.

KAHVIKAPSELIT

Parveke on mainio paikka lukea. Pöydällä edessä kaikki mahdollinen tarvittava, aurinkolasit, lukulasit, nenäliina, viinilasi tai vaihtoehtoisesti kupillinen lattea, mansikoita, kirsikoita ja aprikooseja. Ja kädessä  Pieni kirjapuoti. Olen jo niin pitkällä, että monsieur  Perdu irroitti proomunsa Lulun Pariisin kaijasta ja ajelee hiljalleen kohti Avignonia kirjakauppoineen päivineen. Viime hetkellä mukaan hyppäsi kirjailija Max Jordan, joka kutsuu laivan perää takapääksi. Sehän on joko ahteri tai perä. Minäkin tiedän tämän. Matkustajalaivoissa ei ole myöskään "kerroksia", vaan "kansia", vaikka hissit vievät ja tuovat..

Pajunköysi-kirjassa olen siinä kohdin, jossa todistetaan huuhaaksi se, että Hitler olisi keksinyt Saksan autobaanat. Moottoritieidea syntyi paljon aikaisemmin Italiassa, jolloin tuleva diktaattori eleli vielä tietämättömänä tulevaisuudestaan. Eivät ihmiset liioin keskiajalla uskoneet oikeasti maapalloa pannukakun muotoiseksi ja että reunalta olisi tipahtanut suoraa päätä Helvettiin. Kyllä tämä pallo oli pyöreä ja se tiedettiin. Vuonna 700 brittiläinen munkki Beda julkaisi teoksen, jossa mainitsee maapallon muodon olevan pyöreän. Mistä näitä kaikkia satuja oikein tulee?

Tein muutakin kuin luin. Kirjoitin pikkuserkulleni pitkän kirjeen. Mukaan liitin jäljennöksen hänen vuosikymmeniä sitten lähettämästään kirjeestä. Olimme kumpikin kuudentoista. Tämäkin kirje oli "muistolaatikossa". Hän kysyi jo tässä kerran puhelimessa, mitä minulle kuuluu ja vastasin, kuten asiaan kuuluu, "kiitos hyvää". Nyt kerroin mitä minulle kuuluu. Siksi siitä tuli pitkä kirje ja minulla olisi kyllä ollut aikaa tehdä se lyhyemmäksikin.

Kipusin myös tikapuille ja kurkotin keittiön yläkaapista tyhjän lasipurkin. Panin siihen kofeiinittomat kahvikapselit ja purkki toisen kapselipurkin viereen. Kun olin ostamassa kapseleita, minua palveli erittäin kohtelias ja kapseleista kaiken tietävä mieshenkilö. Tulimme hyvin toimeen. Yllätyin kuullessani, että ne kapselit, joissa on punainen täplä, ovat kofeiinittomia. Minulla on jostain syytä paljon punatäplällisiä kapseleita ja haluan ehdottomasti kahvissani kofeiinia. Siksi panin kapselit täplineen eri purkkiin. Kyllä nekin kahvihimossani kuluvat. Olenhan niitä lipittänyt tähänkin asti edes huomaamatta jotain puuttuvan. "Ei maussa olekaan eroa", sanoi kohtelias kapselimyyjä. Kapselilaatikkoni mahtuivat, vaikka paljon oli, keskikokoiseen paperikassiin, vaikka olin varma, etteivät. Maksoin ja sitten kiitin ja sanoin kaunista kapselimyyjän käytöksestä. Olimmehan nauraneetkin moneen otteeseen yhdessä. Kapseleita on nyt toistaiseksi hyvin riittävästi kotona. Sekä täplillä että ilman.

KIRJA ON LÄÄKE JA LÄÄKÄRI

Ensin ajattelin että Beethoven sopisi hyvin pariisilaisen pienen kirjapuodin taustamusiikiksi. Se olisi sopinut, ellei vanha radioni olisi päättänyt toisin ja pannut vanhaa kunnon Ludvigia katkeilemaan. Vaihdoin Glenn Milleriin. Toimii pätkimättä.

Pieni Pariisin kirjapuoti-kirja on mainio! Sanon sen vilpittömin ja valhetta kaihtavin mielin. Enkä ole ainoa kirjaan tykästynyt. Sitä on käännetty 30 kielelle. Monsieur Perdu kelluttaa kauppaansa ostamassaan vanhassa proomussa Seinen laineissa. Perdun kirjapuodin nimi on La pharmacie littéraire  -kaunokirjallisuusapteekki. Monsieur Perdun mielestä kirja on sekä lääke että lääkäri. Olen muuten samaa mieltä. Olen viitisen kymmentä sivua jo lukenut ja olen iloinen, että kirjassa on vielä 300 lukematta.

Parvekkeella luin torkkupeiton alla silkkaa pajunköyttä ja aina välillä kääntyivät huuleni hymyyn. Kun kirjan tekijöinä on ruotsalaisia, ei voi välttyä, että "suomalaiset ovat ikiaikaisia juomareita". Koska kirjassa on pajunköyttä, niin myös kaikki hölynpöly todistetaan tutkitusti paksuksi valheeksi. Emme kuole maksakirroosiin useammin kuin muiden maiden mukamas raittiimmat ihmiset. Itäsuomalaiset  omistavat kromosomeissaan tekijän, joka "nostaa tuntuvasti alkoholisoitumisriskiä". Kukkua! Emme myöskään ylenpalttisesti lätränneet viinalla kieltolain aikaan. Raittiusliike oli nostanut päätään ja meitä peloteltiin Turmiolan Tommin kohtalolla. Kunnon ihmisiä me olemme, turha laskea luikuria.

Jok´ainut talven taipale ja kiirehtivä kevät
ain´ elonkirjastamme jälleen lehden repäisevät.
Juo viiniä! Sill´ lausunut on Viisas: "Surut maailman
on myrkkyä, mut viinin yrtit niistä lääkitsevät."

(Omar Khaijam)

SADEPÄIVÄ JA UUSIA KIRJOJA

Tulin juuri hetki sitten sateesta sisälle mukanani kolme uutta kirjaa, kahvikapseleita, marjoja ja hedelmiä. Ei mikään huono saalis sadepäivälle. Menen kohta parvekkeelle lukemaan. Mansikat belgialaisia. No, kyllähän niitä syö. Kirsikat Espanjasta. Eivät niin makoisia kuin hollantilaiset taannoin. Mansikkakauppias kertoi olleensa Pälkäneellä ja siellä vasta mansikat ovat alkaneet kukkia. Tietää vielä viikkojen odotusta, ennen kuin saamme kotimaisista avomaan mansikoista nauttia. Mikä kesä se tämmöinen on?

Ostin Lauri Viidan runoja. Lajitelma on koottu  Viidan kokoelmien ulkopuolelta eli ovat meille runojen lukijoille tuntemattomampia. Ei siis Betonimylläriäkään. Kaksi muuta ostamaani kirjaa ovat semmoisia kuin ovat. Toinen suoltaa pajunköyttä Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjassa Maailman pisin pajunköysi. Siinä kuulemma on 101 historiallista harhakäsitystä. Onko siis tottakaan, että viikingeillä oli sarvet kypärissään (tämän olen tiennyt, ettei ollut) ja syntyikö Jeesus juuri Betlehemissä? Tämäkin selviää, kun olen kirjan lukenut.

Kolmas kirja on saksalaisen Nina Georgen "Pieni kirjapuoti Pariisissa". Kertoo pariisilaisesta kirjakauppiaasta Jean Perdu´sta ja tämän ihmeellisestä taidosta löytää aina "jokaiselle asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopiva kirja". Kirja takakannen mukaan tarinoi myös tämän kirjakauppiaan matkasta omalla proomullaan pitkin jokea jossain Provencen sydämessä.

Nyt otan mansikoita mukaani ja eristäydyn partsille kirjojeni kanssa. Ohessa kuuntelen sadepisaroiden ääntelyä ja katselen kuinka "sade on viskannut koivuun verkot loistavat...". Tämä on ystäväni J:n lähettämästä Aale Tynnin runosta, jonka sain päivänä, kun aurinko vielä paistoi.

LASTEN RAVINTOLAKÄYTTÄYTYMINEN

Nyt keskustellaan pitkin ja poikin lasten ravintolakäyttäytymisestä. Kun kritisoidaan, luullaan, että lapset eivät ole tervetulleita ravintolaan. Kysymys ei ole siitä, vaan miten heitä on kasvatettu ja opastettu, tai onko ollenkaan, ravintolassa käyttäytymiseen.

Itselläni on epämiellyttäviä kokemuksia. Olimme laivan ravintolassa syömässä puoliso ja minä.  Pikkutyttö lähestyi pöytäämme, otti lautaseltani ruokaa ja juoksi pois. Vanhemmat istuivat lähellä ja näkivät tilanteen. Eivät reagoineet. Minä puolestani en siitä lautasesta enää syönyt. Toinen ikävä asia tapahtui Helsingissä Fazerin eräässä ravintolassa. Pariskunta poikansa kanssa istui lähipöydässä. Pojalla oli jalkapallo. Hän juoksi pallonsa kanssa, pompotteli sitä kuuluvasti ja heitteli sinne tänne. Vanhemmat eivät reagoineet, mutta ei reagoinut henkilökuntakaan. Pelkäsin pallon osuvan ystäväni ja minun pöytään tai meihin itseemme.

Kun lapsi ei osaa käyttäytyä ravintolassa, on vika vanhemmissa. Lapsi saa näkyä ja kuuluakin, mutta ei toisia ihmisiä häiriten tai mekastamalla aiheuttaa häiriötä. Olen myös lukemattomat kerrat aterioinut ulkomailla ja katsellut ihastuneena sikäläisen pikkuväen käyttäytymistä ravintoloissa. Kotikasvatus on ollut paikallaan!

Samoin täällä annetaan lasten juosta ja villiytyä kaupoissa ostoksilla. Jos jostain syystä vanhemmat kieltävät lastaan saamasta haluamaansa, lapsi huutaa täyttä kurkkua lattialla maaten ja kiukutellen sydämensä halusta. Se loppuu, kun lapsi saa haluamansa. Epäjohdonmukaista. Lapsi tottuu, että itkemällä ja huutamalla lopputulos on se, että saa sen, minkä tahtoo. Lapsi määrää. Lapsi on pomo.

YELLOWSTONEN KAUHUT

Katastrofileffojen ja -dokumenttien näyttö televisiossa pitäisi kieltää minun kaltaisiltani hermoilijoilta. Eilen tapitin kauhu sydämessä Yellowstonen jättitulivuoren mahdollista purkautumista. Kun se räjähtää käyntiin, vavahtaa maapallo ja se taas on huono asia. Yellowstonen tulevista tapahtumista on puhuttu jo kauan. Mittarit raksuttavat ja tiedemiehet mittaavat, laskevat, miettivät ja antavat lausuntoja. Luulin, etten nuku tämmöisen tv:stä ammennetun kauhuspektaakkelin jälkeen, mutta yllätys, yllätys, nukuin aamuseitsemään kuin pieni porsas. Ihana olo nyt!

Ja liikkeelle! Kunhan olen juonut aamukahvin, suihkut käynyt ja kaikin tavoin valmistautunut ihmisten ilmoille menemiseen. Ja tiedättekö mitä, minä onnistuin Eurojackpotissa saamaan sen verran numeroita oikein, että saanen veikkauskauppiaalta kahdeksan euron tietämillä. Sillähän, ja vähän lisättynä, pannaan uusi raha-anomus vetämään. Hyvä alku miljoonille ja kun ne ropsahtavat, muutan pois, muutan sinne, minne kuulun. Olen niin mahdottoman optimistinen luonne!

Istuskelin partsilla eilen Adam Dariuksen kanssa ehkä tunnin. Luin ja välillä katselin lokkien lentoa. Totesin koivun lehtien olevan jo isoja. Sitten nenäni nappasi tupakin hajun ja sen hetkinen onneni meni sirpaleiksi. Siirryin partsilta pois ja otin Dariuksen mukaani.

Rustaan vastausta A:n meiliin. Pitää aina miettiä, että menisi jotenkin oikein, vaikka olenkin hyvin vakuuttunut, että hän ymmärtää sanottavani virheistäni huolimatta. En ole niin kovin tarkka, että kaiken on mentävä kieliopillisesti aina jetsulleen oikein. Pääasia, että tulee ymmärretyksi.

Nyt uuteen päivään ja uuteen viikkoon. Molskis, kuten Eemeli on sanonut.

HEILANI ON KUIN HELLUNTAI...

Maailmalla eli Lontoossa taas terroristi hyökännyt ihmisten kimppuun autolla ja veitsellä. Missään ei pitäisi enää kokoontua kahta enempää eikä kävellä missään, missä on muita ihmisiä. Eikä missään tapauksessa kapeissa paikoissa, silloilla ja kujilla. Ei pääse karkuun. No, maailma on mennyt tämmöiseksi. Ihmiset.

On Helluntai ja saloissaan liput liehuvat. Heleä? No, jos se mitataan paisteen mukaan, niin on. Onko kaikilla heila? Semmoinen kuin Larin-Kyösti runossaan laulaa, että "heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmen nukka". Kotikatu ainakin melkoisen hiljainen. Mökkiläiset maalla, jotkut nukkuvat vielä ja joistakin ulkona on liian viileää. En minäkään minnekään mene. Luen ja olen, huomenna sitten toinen meininki. Adam Dariuksen kirjakin vielä vähän kesken, Christien Miss Marple ei kiinnosta ja Darwinin Lajien synty-kirjaa en päässyt puoleen väliinkään. Pitäisi mennä kirjakauppaan. Minulla on kyllä vielä runoprojekti kesken ja se on yhä mielenkiintoinen "työ". Tietääköhän kukaan tai muistaako lukeneensa, että Mikael Agricola myös on ainakin yhden runon rustannut? Hän pani sen kirjoittamansa aapisen esipuheeksi ja on sitä suomea tai "Somea", jota 1500-luvulla käytettiin.

Jaahas, Jari Tervo lemppasi itsenä television Uutisvuodosta. Eilen kansa näki viimeisen kerran siinä muodossa kirjailijan. Tai muotohan on sama, vaikka ei ruudussa. Itse väittää olevansa vapautunut ja onhan 19 vuotta pitkä aika olla julkisesti nokkela ja hauska katselijoiden kritiikin alaisena. Vaikka ohjelma on joidenkin mielestä kaluttu jo vuosia sitten loppuun, en minä kyllästynyt, en ohjelmaan enkä Jari Tervoon. Olisin vieläkin katsellut ja kuunnellut hänen sanavalintojaan. Jos sarja jatkuu, mahtaako kenestäkään olla täyttämään Tervon saappaita?

TYYTYVÄINEN ASIAKAS

Plöröksi meinasi tämä päivä mennä. Yö taas valvoen ja kun muu kaupunki nousi ylös, minä nukahdin. Eikä ole kauaakaan, kun heräsin. Ei haittaa, en poistu minnekään tänään.

A:lta tuli meiliä ja koirakin lähetti "wufff". E pohjoisemmasta kertoi pihan olleen valkoinen lumesta, pohjoistuuli kuten täälläkin,  ja plusasteita vaivainen määrä. Että semmoista kesäkuuta. Vastatuulta päin painelin eilen asioille. Meinasi rollaattori lähteä lentoon ja mammarainen sen mukana. Uusi sateensuoja menetti nuppinsa ja minä kokeilemaan, josko olisi takuun piirissä. Oli. Stockmann on aina minua hyvin kohdellut, kuten nytkin. Kehuin ja kiitin. Kerroin senkin, että kannan jo kolmannessa polvessa rahoja tavarataloon. Mamma ostamisen aloitti, mutta ei aivan Stockmannin ensimmäisessä paikassa Lampan talossa, vaan Senaatintorin laidalla Kiseleffin talossa vuodesta 1880 alkaen. Äiti ja minä sitten kauppaliikkeen nykyisessä paikassa, jonne se siirtyi 1930-luvulla. Aleksin Stockmann on minulle se ainoa oikea Stockmann siitäkin huolimatta, että asioin olosuhteiden pakosta nykyisin myös Itäkeskuksessa.

Huomenna Helluntai. A kertoi sitä vietettämän entisessä kotimaassaan Saksassa kahtena päivänä, kuten meilläkin ennen. Espanjassa, missä A nyt asuu, ei Helluntaita suuremmin noteerata. Tämän kertoi ja paljon muuta. Meillä sitä asiaa riittää. A pitää taiteesta, kuten minäkin, ja siitäkin juttua piisaa. Olen kertonut Tyko Sallisesta ja Yayoi Kusamasta. Kusaman täplä- ja fallostaide ei häneltäkään sympatiaa saanut.

Laitoin herättyäni YouTubesta Relaxing Coffee Music ja se soi vieläkin. Päivä voi alkaa. Ja nyt lounassalaattia!

KESÄKUUSSA VILUTTAA

Voi pojat, kesäkuuta mennään ja eilen olisi ollut talvipomppa tarpeen. Niin oli hyytävää. Eikä tänäänkään hurraata huudeta. Mutta HAMissa oli lämmintä ja värikkäitä ja eriskummallisia tauluja ainakin Cris af Enehielmin osastolla. Tuli vahvasti Picasso mieleen. Tyko Sallinen oli Tyko Sallinen ja Mirri oli Mirri. Tove Janssonin Muumi-hahmot panivat miettimään, mikä kumma niissä oikein japanilaisia viehättää? Ihan kivoja, mutta miksi juuri japanilaiset? Taidepläjäyksen jälkeen mentiin kahville. M söi salaatin ja minä join latten. Juttelu venyi monituntiseksi ja kivaa oli. Enkä vieläkään osaa eksymättä kulkea Kampissa.

Tänään taas liikkeelle. Ei täällä ehditä sammaloitua sen enempää kuin vierivä kivikään. Ei taidetta kuitenkaan tällä kerralla. Kulttuuria siinä muodossa, joka tarkoittaa ihmisten ominaisia tapoja ja niitähän Itäkeskuksen kauppakeskuksessa näkee. Korkeampaa kulttuuria oli eilen ja M lupasi palata taas asiaan, kun siltä tuntuu. Sitten tavataan ja mennään.

Surin runokirjojeni kohtaloa. Ne saavat uuden kodin aikanaan, eikä se ole roskis, ei Kierrätyskeskus eikä ainakaan vielä antikvariaatti. Mieleni on hyvä ja rauhallinen. Kiitoksia J:lle.

Mitä varten en nuku enää nykyisin kokonaista yötä?  Vaikka otin illalla toiveikkaana Melatoniinin. Siinä kai tein virheen, kun ajattelin viettämääni päivää HAMissa. Apteekkimies kielsi nimenomaan MITÄÄN tekemästä, vain rauhaisin tuntein unta odotellen. Minulla myllersivät mielessä Cris af Enehielmin väririkkaat picassomaiset teokset. Olisi pitänyt pitäytyä Muumeissa.