PYÖRÄILYUNTA

Tässä sitä taas istutaan läppärin edessä uuden päivän ollessa pitkällä. Aurinkoa ja lämmintä. Ihmiset mekkosillaan ulkona, sortseja ja kaikkea muutakin kesäistä yllä. Minä pysyttelen sisällä. Ei ulos tarvetta. Ensi viikolla sitten. Äitienpäivä sunnuntaina. Monen kohdalla pakko mennä kahville äidin luo tai unohtaa kokonaan. Minun äitini on mullan alla, mutta terveisiä panen menemään.

Mikähän siinä on, että näen nykyisin jokaisena yönä unia? Tai ihminen näkee niitä aina, mutta ei tiedosta nähneensä. Viime yönä olin pyöräilemässä. Sitä olen todellisessakin elämässä harrastanut aikoinani paljon. Humallahteen, Seurasaareen, Kaivopuistoon... Meitä oli koko joukko tyttöjä ja poikia polkemassa milloin minnekin. Pyöräilin minä vielä naimisissa ollessanikin myöhemmin jo nyt edesmenneen pikkuserkkuni Kalevin kanssa. Taitohan ei unohdu. Unipyöräily tuntui mukavalta, mutta en muista, minne pyöräilin. Humallahden uimalaakaan ei enää ole. Eikä Humallahden kallioilla sijainnutta Missisippi-kahvilaa, jossa kävimme juomassa limonaatia. Uimala lopetettiin joskus 1950-luvulla ja Missisippi jo pahasti ränsistyneenä poltettiin tahallaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Humallahdessa oli naisten ja miesten puoli. Uitiin alasti, kuka mieli. Puinen aita erotti naisten ja miesten puolet, mutta aitaan oli tehty reikiä, joista kurkittiin ja kikatettiin. Uimala lopetettiin jo senkin takia, että lahden vesi alkoi olla terveydelle haitallista. Olihan uimalalla ikää 1800-luvulta lähtien.

Kysyin lääkäriltä, miksi en nuku ilman unipilleriä? Psyykejuttu,vastasi. Saattaa mennä vuosikin läheisen kuoleman jälkeen, ennen kuin mieli suostuu hyväksymään menetyksen.