Taas yksi kaipauksella täytetty päivä takanapäin. Puoliso tulee mieleen tuon tuosta tuoden kyynelet silmiin. Näin se kai menee vielä pitkään ja sen jälkeenkin. Katselen kuitenkin jo ulos maailmaan ja tänään aion kaupungille. Ihan vaan en mitään tekemään. Mikään ei ole enää ajasta kiinni. En ole liioin käpertymistyyppiä. Eihän se mitään auta. Ei vähennä ikävää, ei lohtua anna. Minun on elettävä. Aleksis Kiven sanoin "läpi kyynelsateen lempeest´ paistaa toivon päivä armahin".
Sain Barcelonan kävijältä tuliaisen. Gaudi-kalenteri 2016. Barcelonassa en ole milloinkaan ollut, mutta Antoni Gaudin (1852-1926) olen tiennyt. Kukapa ei? Nyt on kalenteri täynnä kuvia hänen omalaatuisesta arkkitehtuuristaan, johon jokainen Barcelona-kävijä on tutustunut. Kalenterin antajalta kuulemma Barcelona oli vienyt sydämen. Kuin minulta Praha aikoinaan. Voisin jakaa sen Barcelonan kanssa, jos sinne menisin. Kuka tietää?
Matkustaminen on ollut intohimoni. Varhaislapsuudesta asti olen matkustanut vanhempieni kanssa. Myöhemmin teimme pitkiä Euroopan matkoja, jotka jatkuivat myöhemmin puolison seurassa. Vielä vuosi ennen hänen sairastumistaan matkailimme Kyprokselle ja myöhemmin Jäämeren rannoille. Se jäi viimeiseksi.
Nyt katselen yksin tulevaisuuteen ja tänään siis stadiin.
Käynnistä kaupungilla on hyvä aloittaa! Tiedä vielä mihin asti ehditkään... :)
VastaaPoistaPolgara. Elettävä on. Niin Sinäkin menetettyäsi puolisosi.
PoistaEhkäpä saatat vielä matkustaa Barcelonaan ihailemaan Gaudin arkitehtuuria tai palaat Prahaan. Kuulin jostain, että pahimmat rajat meillä ihmisillä sille, mitä pystymme tekemään, on päämme sisällä.
VastaaPoistaCurryKaneli, kuka tietää, mitä elämä tuo tullessaan.
Poista