HALUAN UUDEN KODIN

Asuntoja, asuntoja, asuntoja toinen toisensa perään. Alan kyllästyä. Osa sellaisilla alueilla, joita huonosti tunnen, enkä välttämättä ole edes käynyt. Tänään teen opintomatkan etukäteen erääseen kohteeseen. Olen melkein koko ikäni asunut Helsingin kantakaupungissa, että tunnustettava on erittäin huono tuntemukseni, kun mennään hiukan pitemmälle. Metrolla olen toki vuosia sitten ajellut Itäkeskukseen, mutta esimerkiksi bussiyhteydet pitemmällä oleviin kaupunginosiin ovat tuikituntemattomia. 

Sitten on vielä nämä vuokrajutut, joihin en ole käytännössä perehtynyt. Hakemuksia, näyttöjä, kylmää paperisotaa ilman ihmiskosketusta, silmiin katsomista. En pidä nykyajan tästä puolesta. Kun asunto on niin sanotusti näytettävissä, pihalla seisoo monta kymmentä asunnon hakijaa. Kaikki ryntäävät sisälle näyttäjän perässä, kurkkivat ovien taakse huoneistossa, avaavat laatikoita, tutkivat kylpyhuonetta ja keittiötä. Joillakin valmiiksi kirjoitettu hakemus mukana. No, ystävä on hurjasti auttanut, ollut näytöissä jopa mukana, mutta onhan hänellä muutakin tekemistä. Olen naurettavan avuton. Ja nyt jo vihainenkin. Ehkä adrenaliinin voimalla osaan itsekin jotain. Kunhan olen juonut tässä aamukahvini, lähden seikkailemaan.

Eilen vuokraajalla kävi fiba. Oli jo ilta ja pimeää, eikä näyttöhuoneistossa valoa. Kännykän tuikkeessa haparoitiin ja oli kuin tonttujoukko olisi ollut varpasillaan jouluyön tunnelmassa. Minä häivyin rappukäytävään kuultuani parin vuoden kuluttua tulevasta putkiremontista. Ystävä jäi vielä kuuntelemaan.

Maksoin puolison hautajaiskulut. Tuntuu edelleen kaikki epäuskottavalta. Koska järki voittaa ja uskon hänen olevan ikuisesti poissa? Itkeä tihrustan iltaisin ja vaivun turhauttavaan itsesääliin. Ei pitäisi. Kuulen puolisoni äänen " hei kulta, älä viitsi olla tuollainen nyssy".