Tässäpä taas istun ja jutun juurta etsiskelen jostain kirjoittaakseni. Tilasin parturin puolisolle maanantaiksi sairaalaan. Kirjekuoreen maksu, jonka hoitajat parturille antavat. Juttelin hoitajan kanssa liukulevystä, joka aikanaan avittaisi puolisoa siirtymään kotioloissa pyörätuoliin ja pois, jos jalat eivät kanna. Tämmöistä ei meillä ole ollut, vaikka muita apuvälineitä kyllä. Olen myös keskustellut lääkärin kanssa, mutta siitä myöhemmin. Tänään on varpaiden kynsien leikkaamista, jos puoliso sallii. Oli eilen äksyllä tuulella, että hommat tehtyäni lähdin.
Sain Nantesista kortin. Vaikka aikoinaan tuli Ranskaakin kierreltyä, Nantesissa en ole ollut. Kortin lähettäjä väittää kaupunkia kalliiksi "köyhän turistin" kannalta. Historia sielläkin päälle pukkaa, josta ystäväni syvästi tietoinen: "Henrik IV myönsi Nantesin ediktillä uskonvapauden hugenoteille". Että siis sillä lailla. Niin, ja Jules Verne on syntynyt Nantesissa (1828), luki myös kortissa. Ystäväni historialliset tiedot ovat vertaansa vailla, kuten myös tiedot taiteesta. Asuu taiteelle omistautuneessa maassa, Italiassa, eikä historiakaan sen enempää Italiassa kuin Ranskassakaan jätä ketään kylmäksi. Pitkästi on aikojen taakse.
Tuli hiukan erimielisyyttä N:n kanssa puhelimessa. Kun en enää jaksanut kuunnella hänen sairauksistaan, lääkkeistään ja tohtorien kanssa keskusteluistaan. On tässä omaa nivusvaivaa ja puolisonkin asioita. Yleensä niistä avaudun, kuten sitä nykyisin sanotaan, vain päällisin puolin ja tärkeimmistä käänteistä, en juurtajaksain, en alusta asti. Toki pitäisi jaksaa olla empaattinen, kun kysymyksessä on vanha ystävä, mutta minä en olekaan hyvä ihminen. No, suuttua tussahti ystävä, vaikka ystävällisesti ehdotin keskustelua käytäväksi myöhemmin. Sinä hetkenä en parhaalla tahdollanikaan jaksanut. Pitäisi ymmärtää, ystävät hänellä vähissä, pelko ja masennus jäytää mieltä, huono olo, yksinäisyyden tunne (vaikka puoliso ja lapset lapsineen) ja hirmuinen tarve jonkun kanssa puhua. Pitäisi venyä olemaan hyvä ystävä. Toruin loppuillan itseäni, puolustelin ja harmittelinkin käyttäytymistäni. En kuitenkaan soittanut.
Soitin E:lle pohjoiseen. Talossa oli ollut vieraita ja rantasauna lämmitetty, kalaa savustettu ja viinipullot avattu Pohjolan kesäyössä. Tuli minulle sydämeen suuri kaipuu tavata ystäväni. Mieleen tulvahti muistoja vuosien varrelta. Monesti ajoin yksin hänen luokseen ja monesti puolison kanssa. Muistoja myös hänen Helsinki-vierailuiltaan. Aina oli ohjelmaa, Stadionin torni, kolmosen ratikka-ajelu, kahviloita, Tallinnan reissu, milloin mitäkin. Enää ei täällä käy ja minä vielä harvemmin hänen luonaan. Mutta on puhelin, tuo ystävyyden kunnossa pitäjä. Hänen kanssaan puhelinjutustelut piristävät ja on kauan hyvä mieli jälkeen päin. Puhelinlangat laulaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti