Iltasanomissa Antti Halonen kirjoittaa suomalaisten tavasta olla tervehtimättä, ainakaan vieraita. Muinaisina aikoina, kun vanhempieni kotiin piipahti ystäviä maalta, siis "maalta", jota varsinaisesti ei enää ole olemassa. He ihmettelivät samaa, kun jo junassa tullessaan ja asemalaiturilla saivat tuta, ettei kukaan vastannut heidän tervehdykseensä. Katsoivat vaan pienen hämmästyksen vallassa ja sitten käänsivät katseen nopeasti muualle. Lopulta ystävät maalta lakkasivat tervehtimästä. No, ja olihan toki tervehdittäviä ehkä liikaakin Helsingissä. Enemmän kuin kotikulmilla, jossa kaikki tuntee kaikki, ja vaikka ei tuntisikaan.
Emme me vieläkään tervehdi vieraita, jos ei aina naapureitakaan, puolituttuja tai muita, joita olemme tavanneet. Sekin on totta, että silmiin emme vierasta katso. Ratikassa se on suorastaan epäkohteliasta, vaikka tarkoituksena ei olisikaan mikään muu kuin silmillä hipaisu kanssamatkustajaa kohti. Teen joskus kokeita. Katson silmiin ja saan vastaukseksi kiemurtelua, pälyilyä muualle tai kiukkuisen ilmeen. Toisen valloittamalle reviirille ei edes katseella mennä. Seinänaapuria tervehdin ja joskus vaihdamme sanan taikka kaksi. Viidennen kerroksen rouvan kanssa myös juttelen. Muissa portaissa jokunen, joihin olen tutustunut. Päivää sanotaan. Sitten ne, joihin ei ole ollut mitään kontaktia, he saavat jäädä huomiotta, vaikka olisimme saman roskalaatikon kimpussa jätehuoneessa,hississä tai ulko-ovessa samaan aikaan. Toki vastaan, jos joku uskaltautuu tervehtimään. Semmoista oman kulttuurimme junttikansaa me suomalaiset olemme. Joskus pikkutyttönä matkaillessani vanhempieni kanssa Euroopassa, olin ällikällä lyöty, kun hotellissa aamuisin vieraat ihmiset tervehtivät. Minua oli neuvottu aina vastaamaan ja niinhän minä tein. Kerroin kavereille kotiin tultuani ja heitä nauratti lujasti tämmöinen tervehtiminen tuntemattomien kesken.
Olemmeko me mitään oppineet, vaikka matkustelemme maailman kolkissa, jossa ollaan välittömämpiä, kohteliaampia ja huomaavaisempia? Otammeko maailmalla toisen roolin ja kotiin palattuamme asetumme taas simpukkaamme? Vai kuljeskelemmeko juroina ja luotaan työntävinä oman maamme rajojen ulkopuolellakin? Ehkä nuoremmat jo ovat omaksuneet tervehtimisen ja small talkin taidon. Ja onhan se hiukan luonteestakin kiinni ja siitä, miten paljon on maailmaa kiertänyt, tarkastellut ihmisiä muissa maissa, nähnyt elämää. Että emme kuole, vaikka panisimmekin hiukan kevyemmän vaihteen päälle, avaisimme suumme ja katselisimme ihmisiä silmiin. Näissä kun ei ole taka-ajatuksia, vaan yleismaailmallista hyvää ja kohteliasta käyttäytymistä. Oppisinko minäkin?
Olemmehan jo edistyneet tervehtimisessä, esim. kaupan kassat tervehtivät melkein poikkeuksesta aina. Muillakin palvelualoilla tervehditään enemmän kuin ennen. Vai johtuuko se siitä , että olen vanhempi nykyään? Ystäväni 40v nainen, joka työssään pukeutuu asiallisesti jakkupukuun yms,saa erinomaista palvelua, mutta verkkareissa ja hupparissa palvelusta ei ole puhettakaan.
VastaaPoistaSari. Palvelualat ovatkin erikseen. Oma lehmä ojassa. Jos ei olla kohteliaita, ei ole asiakkaita. Antti Halosen ja minun kirjoitukset viittasivatkin meihin tavallisiin kaduntallaajiin, joilla olisi vielä pitkästi oppimista.
VastaaPoistaEn oikein usko tuohon asun mahtiin. Mutta siihen kyllä, miten tämä huppari-verkkari-asuinen itse käyttäytyy. Mutta sen olen kuullut, että pitkiä ihmisiä kohdellaan paremmin! En usko siihenkään. Mukavaa kesän jatkoa.