Sairaalatarinat kirjoitettu, jos ei jotain myöhemmin ilmene. Nyt ollaan kotona. Vointi epämääräisen heikohko, jokainen askare (pakollinen) tuntuu mahdottomalta, mutta suoriuduttava siitäkin on. Kummityttöä en voi alvariinsa vaivata. Pyörrytys vähentynyt huomattavasti ja yhä syytän sairaalassa aloitettuja uusia verenpainelääkkeitä, joiden vaikutusta ei ehditty seuraamaan. Kun ne lopultakin ankaran pahoinvointi- ja huimauskohtausten jälkeen kotona lopetin ja nyt olen pari päivää ollut ilman, on olo huomattavasti parempi.
Puoliso laitoshoidossa, kunnes saan kotiin. Oli välillä toisessakin paikassa, jossa oleminen meni päin honkia. Sama laitos, jossa joskus vuosia sitten ollut, enkä ollut silloinkaan hoitoon tyytyväinen. Eivät kuulemma nyt tämänkään hoitojakson aikana, kun soitin, osanneet ajaa puolison partaa ja se oli sitten mitä oli, kun taas kyörättiin tuttuun ja hyvään laitokseen. Soitin ja kertoivat parran olevan julmetun pitkän. Televisiossa on kuulemma ollut kammottava dokumentti suomalaisesta pitkäaikaisvanhushoidosta laitoksissa. En nähnyt ja hyvä niin, mutta kuulin.Varsinkin ne hoidettavat, joilla ei enää omaisia ole, jätetään hoidotta. Uskon tämän, sillä itsekin olen lyhytaikaisissa hoitolaitoksissa nähnyt yhtä sun toista. Mutta nyt tämä paikka, jossa puoliso on taas jonkun aikaa, on parhaimmasta päästä ja tiedän heidän selviytyvän parranajostakin mallikelpoisesti. Puolisolle ei kerrota minun kotiutuneen, sillä hän ei ymmärtäisi, miksi minä olen kotona ja hän ei. Minun leikkaukseni ja sairaalassaoloni ei ole hänelle aivan täysin selvä asia. Vielä en saa häntä alkaa hoitaa, eivätkä voimani riittäisikään. Mutta ikävä minulla on häntä. Viereinen vuode autio ja tyhjä.
Hulluahan tässä koko hommassa on ollut se, että kun viikkokaupalla diagnosoitiin vaivaani nivelrikoksi, ei se sitten se pahin vaiva ollutkaan. Nivelrikon kanssa voi olla ja elää joissakin tapauksissa, mutta lannerangan murtumien kanssa ei ja niitä minulla oli kolmin kappalein. Kahdessa on nyt metallia ja yhdessä siirrettyä luuainesta. Nivelrikkokin on, mutta -kuten sanoin- on se se pienempi paha ja sen kanssa aion toimeen tulla. Murtumat eivät ole tulleet kaatumisesta, vaan ovat rasitusvammoja. Oli pakko leikata, jos aioin vielä kävellä. Ja minähän olin tämän niin tuumannut.
Jospa tästä vääntäytyisin nyt uuden ja hienon, lainaksi saadun, rollaattorini varassa keittiöön ja laittaisin vaikka kahvin tippumaan. Onhan nyt aamu ja vissisti tämmöisen asian aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti