Joitakin aikoja sitten kerroin blogissa kauhistuvani yleisessä kulkuneuvossa,jos joku antaa minulle istumapaikkansa.Kauhistuisin oman kertomani mukaan siksi,että näytän jo istumapaikan tarvitsijan ikäiseltä.No,nyt tätä on alkanut tapahtua.Enkä ymmärrä,miten olen muuttunut muutamassa viikossa sen oloiseksi,että seisominen ei enää sujuisi.Eilen palautuessani Kivelästä kotiin ensin kolmosessa nainen ja nelosessa mieshenkilö.Otin kummatkin tarjoukset vastaan,kun ei siinä voi alkaa heidän kohteliaisuudestakaan johtuvaa outoa mielipahaakaan ratkoa.Siispä hymyilin ja kiitin.Kotona katselin itseäni peilistä.En näyttänyt sen kummallisemmalta kuin aikaisemminkaan eli en pätkääkään vanhemmalta kuin esimerkiksi tammikuussa.Meikki reilassa ja maskarat ojossa.Seuraan tilannetta.
Sosiaalihoitaja tuli eilen luokseni ja pyysi lupaa saada ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon omalle sosiaalihenkilölleni kertoakseen hänelle nykytilanteestamme ja puolison intervallihoitojaksoista tulevaisuudessa.Lomaa en ole pitänyt vuosikausiin ja se tuntuu huolettavan.Omaishoitajan on pysyttävä kunnossa,terveenä ja jaksavaisena.Se hoituu oikeilla lomilla.Tämä miehen sairaalassa oleminen ei ole ollut minulle lomaa.Käyn jokaisena päivänä tervehtimässä eikä aikaa jää oikein asianmukaiseen rentoutumiseen.Intervallihoitojakson aikana en käy häntä katsomassa,en edes soita kuin ehkä yhden kerran.Se on tuntunut vähän lomalta.Olinhan kerran jopa C:n kanssa Tallinnassa asti eli poissa Helsingistä muutaman tunnin ajan 80 km päässä.Hermostutti.Mitä jos minua ykskaks tarvittaisiinkin? Väärä asenne! Tässä kohdin tulen hiukan kateelliseksi ystäväni H:n asenteelle.Hänen puolisonsa oli vuosikaudet vakavasti sairaana jalka amputoituna diabeteksen seurauksena ja monien vuorokautisten insuliinipistosten varassa.H piti kunnon lomaa hoitamisesta ja matkusti usein Thaimaahan asti miehen ollessa hoidossa sillä aikaa.Minusta ei olisi moiseen,ei kuuna kullan valkeana.Ihailin H:n asennetta silti.Nyt ystäväni on vapaa kulkemaan missä ja mihin vaan.Puolison kun vei sairaus lopulta pois tästä elämästä.
Maaliskuuta mennään.Kevät. Oulunsalolainen,nyttemmin ihan oululainen,ystäväni E kertoi Perämerenkin rannoilla jo räystäiden tippuvan.Meri yhä paksussa jäässä,eikä kotirannan joutsenista hajuakaan vielä.Ruusupensaat lumen alla,mutta aavistus keväästä ilmassa.Näin pukee tämän sanoiksi Eino Leino runossaan Kevätlaulu.
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä,pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.
Kauan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauan on kuura
peittänyt maan,
kauan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan.
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.
(Kirjasta Suomen talvi WSOY 1946,toim.Yrjö Jäntti ja Martti Haavio)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti