Meillä kotona on puolison sairastuttua syöty ylipäätänsä arkiruokaa,helposti haarukoitavaa.Ennen olimme gourmetruuan rakastajia,paneuduimme ruuanlaittoon ja joskus herkuttelimme hyvän ruuan parissa oikeanlaisessa gastronomiaan vihkiytyneessä ravintolassa.Ikävöin niitä aikoja,ruokakeskusteluja,yhteisiä hetkiä keittiössä hellan ääressä,kauniisti katettua pöytää kynttilöineen,kolmen,neljän lajin pitkiä ruokailuaikoja.
Tämä kaikki putkahti mieleen,kun löysin kirjahyllystä Peter Maylen Bon appétit-kirjan (WSOY 2002).Mayle asuu Provencessa ja kirjoittaa kirjoja. Bon appétit vei minut taas kunnon ruuan ääreen ranskalaiseen keittiöön,missä ruuan laitto on pyhä toimitus, ruuasta puhuminen suuri nautinto ja syöminen harras rituaali.Ja Ranska on kulinaristien Mekka,ehkä juuri lähemmin sanottuna Provence.Mayle on britti,Englannissa syntynyt ja englantilaiseen ruokaan tottunut.Kaikkihan tiedämme minkälaista se on.Parhaimmillaankin.Jo nuorena miehenä hän sai tutustua ranskalaiseen keittiöön maassa käydessään ja siitä urkeni hänelle kokonainen uusi maailma.Jopa ranskanperunat olivat erilaisia ja parempia kuin tymäkät englantilaiset.Tryffelit ovat luku sinänsä.Ne villitsevät ranskalaiset siinä missä mehukkaat sammakonkoivetkin.Niille on omat yhdistykset,seurat ja veljestöt,jotka kokoontuvat nauttimaan pöydän antimista ja keskustelemaan tarjottavasta ruuasta,sen valmistustavoista,paistinpannujen materiaaleista,sillä mikä tahansa pannu ei kaikille herkuille sovi.
Minäkin olen saanut kunnian maistaa tryffeliä.Tunnustan,ettei se saanut mitenkään makunystyröitäni tai vatsaani tuntemaan mitään,josta olisi syntynyt vierustoverin kanssa henkevä keskustelu.Onneksi hän ei ollut ranskalainen.Sammakonkoipia olen syönyt purkista.Tämä tunnustettakoon,koska tuskin blogiani kukaan sammakonrakastaja ranskalainen lukee.Jotta syvä halveksunta hänen puoleltaan jää saamatta.No,eivät liioin sammakonreidet saaneet minua juhlatunnelmaan tai nautinnon huumassa raiteilta.Myönnän niiden aivan varmasti maistuvan erilaisilta suoraan paistinpannusta vienosti valkosipulille tuoksuen yrttien antaessa lisämakua.
Oikeastaan tunnen suurta haikeutta,että en enää ainakaan kovin helposti pääse ranskalaismakujen maailmaan.Helsingissä on ranskalaisvaikutteisia ravintoloita ja tv-kokit paljastavat melkein jokaisena päivänä ranskalaisen keittiön salaisuuksia,mutta tämä ei ole sama asia kuin saisi istahtaa pienen provencelaisen kyläravintolan pöytään,johon isäntäväki ylpeänä taidoistaan kantaisi herkun toisensa perään.Samalla lailla kuin Peter Maylelle.Engelsmannille,joka otti ja ihastui Provenceen ja sen ruokaan.Kirjoitti ihastuttavan kirjan,jota lukiessa tuntee maut ja tuoksut, kiireettömän ruokailun nautinnot,syömisen ilot.Nostan pastis-maljan ranskalaiselle keittiölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti