Tänään viimeisen kerran Kivelässä.Kiitin hoitajia hyvästä hoidosta ja tarkoitin jokaisella sanalla totta.Puoliso väsynyt.Nukkui taas koko siellä oloni ajan.En tiedä,kuuliko,kun sanoin lähtiessäni,että tapaamme huomenna sitten kotona.Viimeisen kerran odottelin bussia ja ratikoita Kivelästä Katajanokalle.Ihan hyvä näin.Aamulla tein vielä viimeiset ostokset ja nyt on pakastin ja jääkaappi piripintaan täynnä.Kukkia olohuoneeseen ja keittiöön ikäänkuin pisteeksi iin päälle.Puolison vuode odottaa puhtaan pyjaman kanssa.Minä siirtynyt omaan sänkyyni.Kaikki reilassa.Kivelän hoitajat huikkasivat perääni "jaksamista".Sitä tarvitaan.
Siitä on monta kuukautta,kun luulin,että mies ei enää kotiin tule.Niin oli vakavat sanat lääkäreillä ja muulla hoitohenkilökunnalla jo Haartmanin sairaalasta asti. Alitajuntani pani kampoihin,vaikka hyväksyinkin jollain lailla uudenlaisen elämän ilman miestä kotona.Aikaa kului.Välillä syttyi toivon kipinä,että olemme kuitenkin yhdessä.Sitten se taas hiipui.Vastustin ajatusta,ettei hän tule enää kotiin.Vastustin kovasti.Kun kunto alkoi hiljalleen kohentua ja raivonpuuskat harveta,olin varma,että kotiin hän tulee.En antanut periksi.En tiedä tulevaisuudesta mitään.Päivä kerrallaan mennään.Loputtomat keskustelut lääkärien ja hoitajien kanssa,kyyneleitä ja toivoa,epävarmuutta ja pelkoakin.Mutta hän on minun mieheni ja koti on paras paikka.Aika näyttää.Aleksis Kiven sanoin "sillä siinä on hänen elämänsä,ja siinä on hänelle sen sisältö".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti