SAIRAALAKULTTUURIA

Olen sitä mieltä,että sairaalan osaston vierailuajat ovat värikkäitä aikoja. Eilen sai yksi puolison huonetoveri kaksi naista vieraakseen.Tulivat kuin pyörremyrsky huoneeseen,jossa kaikki neljä miestä nukkuivat lounaan jälkeen.Neljä miestä heräsi.Rouvat vetivät tuoleja pitkin lattiaa istuakseen,kyselivät,missä on seurusteluhuone ja huutelivat hoitajaa tuomaan lautasen,että voisivat tarjoilla potilaalle kakkua.Kun tämä käskyltä kuulostava pyyntö vihdoin hoitajien keskuudessa kuultiin,oli potilaan suu jo täynnä kakkua. "Ei hänelle saa antaa kakkua,on erikoisruokavalio,voi voi sentään,mitä nyt teitte". Rouvat ällistyivät "ei kakkua? ainahan sairaalle kakkua tuodaan." Sitten naiset ja potilas lähtivät käytävään,mies pyörätuolissa istuen.Ykskaks oli mies vieressäni heilutellen viittä tulppaania.Kysyi vaivalloisesti,kuten aina puhui,maljakkoa kukilleen.En tiennyt maljakoista mitään ja pyysin kysymään hoitajalta.Hän pani kukat omaan vesilasiinsa ja pyöräili takaisin käytävään.Miksi rouvat eivät järjestäneet kukille maljaa? Ja miksi he eivät kysyneet hoitajilta,saako potilaalle antaa ylipäätään syötävää? Käytävästä kuului aikamoinen mekastus,joka lopulta hiljeni.Olivat ilmeisesti löytäneet "seurusteluhuoneen". Kesti tovin,ennen kuin kolme miestä saivat taas unen päästä kiinni.

Siitä on jokunen aika,kun olen viimeksi hypännyt liikkuvaan ratikkaan.Joskus muinoin,kun ratikoissa oli avonainen perä,saattoi siihen hyvin hypätä ja siitä poiskin.Tämän muistin nyt eräänä päivänä hypätessäni sulavasti liikkuvan  ratikan ovesta sisälle.Kaikki alkoi näin.Ratikka oli lähdössä pysäkiltä ja minä panin juoksuksi.Ratikka kulki ja minä luovutin.Kuljettaja hiljensi kohdallani,viittoili minua mukaan.Lumikinos polviin asti jalkakäytävän ja kadun välissä,mutta kun oli mahdollisuus,niin mikä minä olin sen jättämään käyttämättä.Hyppäsin kinokseen ja vauhdilla ja onnella vaunuun,enkä edes ollut hengästynyt.Kuljettaja kääntyi kopissaan,pani etusormen ja peukalon ympyräksi ja sanoi suoritukseni olleen kympin arvoinen.Onnistumisen tunne oli suuri.Istuuduin ja kuulin käytävän toiselta puolelta vanhan tuttavani J.K:n tervehdyksen ja näin hyväksyvän hymyn hänen kasvoillaan.Vielä minussa jyllää rohkeus ja taito kuin silloin ennen.Ehkä pari kuukautta kestävä Laakson mäen ylöskipuaminen on tehnyt minulle kuntoutuksen kannalta kaikesta rasittavuudestaan ja ärräpäitten latelusta huolimatta hyvää.

Puoliso kysyi eilen,pääseekö tänään kotiin.Hyvä merkki.Vielä kolmetoista päivää sairaalassa,oli vastaukseni.Hän hymyili ja näin onnellisen pilkkeen hänen silmissään.