Puoliso pitää ja on aina pitänyt matkakirjoista ja niihin verrattavista.Nyt tilasin hänelle äänikirjana Hanna Tuurin tänä vuonna ilmestyneen "Tuulen maa".Kertoo Irlannista.Siellähän minäkin puolison kanssa aikana,joka oli kauan ennen tämän hetken pankkikriisejä ja muita kriisejä.Irlanti oli silloin leppoisa maa (on Hanna Tuurin mukaan vieläkin), muitten maitten melskeestä kaukana omissa oloissaan elävä. Samoissa Mayon maakunnan maisemissa olimme,joista Tuuri kirjassaan taitavasti tarinoi.Amman lukuhetki-blogissa kehuttiin Tuurin aikaisempia kirjoja,eikä huonoa kritiikkiä tämäkään sumujen saaresta kertova teos saanut.Aloin sitä illalla kuunnella.Muistot palautuivat mieleen.Leppeää tekstiä.Tuo kylän raitit lähelle ihmisineen ja tapahtumineen.Hanna Tuuri asuu nykyisin siellä,missä me vain kävimme.Kuukauden tosin olimme ja saimme tuta Atlantin tuulia ihollamme kuten Tuulen maan kirjoittaja tänään irlantilaisessa kotikylässään.
Eilisestä tuuraajapäivästä sen verran,että aamuaika sopii minulle paremmin.Tuntui hullulta lähteä iltapäivällä kotoa.En saanut edes aikaa kulumaan,vaan olin päästämässä tuuraajarouvaa parin tunnin kuluttua pois.Mutta kahvilla kävin.Katselin mennessä nelosen ikkunasta Senaatintorin turistijoukkoja.Tuli mieleen Venetsian Pyhän Markuksen aukio,joka on kaupungin must-paikka ja jonne kaikki pakkautuvat.
Helsinki ei ole enää entisensä.Ulkomaalaisia asumassa ja käymässä.Koko katukuva muuttunut värikkäämmäksi ja vilkkaammaksi.Kansainvälistynyt niin,että isävainaani hämmästyisi.Kun hänen elämässään tämän kaupungin ulkomaalaiset olivat Helsingin olympialaisten ajalta.Niiden päätyttyä kaikki oli kuin ennen.Tätä tuttua rauhallista Härmän elämää.Passipoliisit kaduilla,liikennettä ohjattiin risteyksien pöntöistä,kaupat suljettiin viideltä ja lapsia kasvatettiin kurissa ja nuhteessa. Kansainvälisyyttä jäi osoittamaan 1952 Suomeen rantautunut coca cola. Nykyisin saamme juoda kaikista maailmankolkista tuotuja juomia.Ruokatavarakaupoissa on 30 asteen leveyspiirin eteläiseltä puolelta tuotettua lihaa,pikkuleivät lennätetty USAsta,meillä talvella ostettavat mansikat kypsyneet Espanjan auringon alla.Näinhän se on,Eskoseni,vai mitä?
Mistä olen pahoillani,niin on se,että kansainvälistymme niin hurjaa vauhtia,että oma kulttuuri häviää.Jokunen perinnekylä jonkun maantien laidassa kertoo menneisyydestämme ja näemme perhekuvastossa haalistuneen valokuvan suvun kantamummusta mämmin teossa.Mämmin alkuperäinen nautintatarkoitus alkaa hiipua,sillä nyt Suomessa saa aasialaisvaikutteisen gourmetaterian päätteeksi mämmi-suklaamoussea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti