ONNEN MANTELI

 Voitteko kuvitella: minun riisipuurossani jouluna oli manteli! Kuinka sattuikaan? Lämmitin kaupan valmiin puuron ja panin sinne mantelin. Olin melkein yllättynyt. Toivoin jotain, kuten asiaan kuuluu ja nyt odotan, että toteutuu. Muuten joulu meni samalla tavalla kuin kahdeksan muutakin joulua tätä ennen. Varasin paksun nivaskan paperinenäliinoja ja aloin katsella vanhoja romanttisia elokuvia. Vaikka ne on nähty moneen kertaan, niin nautin jokaisesta sekunnista. Disneyn valloittavat olennot tulivat tietysti myös katsottua. Eikä Helinä-keiju ollut minusta yhtään lihonnut, vaikka oli vaikkeuksia päästä avaimenreijän kautta laatikosta ulos. Söin toki muutakin kuin riisipuuroa. Oli koko lajitelma joka joulupöytään kuuluukin. Ja pääsin säällisesti eroon niistä, että jo arkena söin aivan muuta. Pakastimessa vielä jouluisia, mutta siellähän jonkin aikaa säilyvät.

Eilen asioilla ja ihan metromatkan päässä. Kotimatkalla kävin ostamassa pari kirjaa: Jari Tervoa ja minulle tuikituntematonta Sirkka Salovaaraa. Jälkimmäinen on Italia-fani ja kirja kertoo Italiasta. 

Viimeisiä päiviä tätä vuotta viedään. HS tarinoi, miten koirat taas uuden vuoden paukkeesta hermostuvat. Niin meidänkin koirista jokikinen. Kieli roikkui suusta pitkällä, koira vapisi ja olo oli tukala. Ei auttanut lohdutukset, ei makupalat maistuneet, pelko ja ahdistus oli käsin kosketeltavaa. Jokaisen kohdalla sama. Tunnen suurta sympatiaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kaikkia koiraperheitä kohtaan.

Vaikka olin eilen myös ruokkaupassa, mitään vuoden vaihtumiseen viittaavaa en ostanut. Otan pakastimesta jotain. Muinoin oli toisin ja nyt on näin. Ja luultavasti, kuten viime vuosina muinakin, menen nukkumaan tänä vuonna ja herään ensi vuonna. Aamulla toivotan itselleni hyvää vuotta 2024 ja jos joku soittaa, toivotan hänellekin. Minkälainen siitä tulee, jää nähtäväksi.

Jos en tänne palaa enää tänä vuonna, toivotan kaikille ONNELLISTA JA OIKEIN MUKAVAA UUTTA VUOTTA.

JOULU

On hanget, korkeat nietokset,
vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
ja tuimat pohjolan tuuloset,
vaan joulu, joulu on meillä!

Me taasen laulamme riemuiten,
kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
ja surun särkevi entisen,
mi kasvoi elämän teillä!

HYVÄÄ JA ONNELLISTA JOULUA 

JOULU TUOTA PIKAA

 Jouluviikkoa mennään niin että heilahtaa. "Heilahtaa" on Tuntemattomasta sotilaasta ja siinä meni suon yli joukkoineen kapteeni Kaarna. Joulu on siis melkein hyvin lähellä. Mietin, että menisinkö tänään vielä kauppaan vai huomenna. Menen huomenna. Ja tänään teen "joulusiivouksen" eli imuroin sieltä ja täältä. Myös soitan Italiaan, miten siellä voidaan. T:llekin soitan ja joillekin muille. Joulukorttejahan en ole lähettänyt. Tekstiviesti Turkkiin ja R:lle sähköpostia. Siinähän päivä kuluukin.

Suurella touhulla asettelin jouluvalot ja nyt en viitsi niitä edes sytyttää pimeän tullen. K ihmetteli, eikö minulla ole valoissa ajastinta? No ei todellakaan. Hänellä on. Minä painelen manuaalisesti palamaan ja ehkä se juuri onkin syy laiskuuteeni. Olohuoneen pöydän pikkuinen kuusi vaatii lattialla möyrimistä ja siihen ajattelin tänään myös pientä parannusta. Muut asioituvat lievällä kulma-asennolla. Ja ovathan sitten palaessaan kaiken vaivan jälkeen niin somia katsella.

Luen yhä Leen Kuin surmaisi satakielen, enkä ole juuri alkua pitemmälle päässyt. Sitä paitsi muistan edellisestä lukukerrasta jotain. Kirjakaupassakin pitäisi käväistä huomenna. Joku pokkari tai kaksi. Onkohan Sirpa Kähköstä taskukirjana? Kun en nyt kerta kaikkiaan saa luetuksi hänen isoisänsä tarinaa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla, joka minulla on hyllyssäni.

Piti laittamani vielä härkäviikoiksi yksi keitto, mutta sen homman passaan. Muissa talouksissa häärätään lanttu- ja perunalaatikon kanssa ja minä muka tekisin soppaa. Ehei. Pakastimessa on keittoja valmiina. Ja onhan minullakin niitä laatikoita kaupan keittiöstä. Kyllä niillä kelpaa, kun samalla katselee tv;stä Samu Sirkkaa ja kuinka Pluto kaataa Mikki Hiiren joulukuusen oravajahdissa.

Näissä merkeissä tänään. Hyvää jouluviikkoa!

JO MELKEIN OVELLA

 Lähestyy, lähestyy. Keittelin härkäviikoiksi laksaa eli aasialaista kanakeittoa ja panin pakastimeen. On sitten mistä ottaa. Niin, siis joulu lähestyy. Enää yhdeksän päivää joulupäivään. Luciakin jo oli ja meni. Eräs ystäväni ihmetteli, miksi minua ei kiinnosta Lucia-neito. No ei niin, että menisin paikalle. Sitä paitsi ei tämä kysyjäkään mennyt. Onhan Lucian vietto kynttiläkruunuineen ja kulkueineen ihan mukava juttu näin pimeänä vuodenaikana. On luciapulliakin, lussekatter. Itse alkuperäinen neito koki marttyyrikuoleman joskus 300-luvulla ja hänestä tehtiin pyhimys. 

Lunta, lunta ja taas lunta. Aikamoiset kasat . Alkaa näyttää hiukan kuten lapsuuteni aikoina, jolloin oli aina tavattoman paljon lunta talvisin. Eikä sitä heti viety poiskaan ja kun vietiin, oli se miehillä lapiohommaa. Kipattiin kuorma-auton lavalle. Käppäilin tänään kuitenkin kauppaan ja ostin stollenin. Vuosiin sitä ei ole tapahtunutkaan. Teki mieli ja sitten muistin Horstinkin. Tuli ikävä. Hänen kuolemastaan on jo 20 vuotta. Nyt kieltäydyn miettimästä, mitä jos...

Luen taas kerran Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Kirjasta puhuttiin aikanaan ja se kuului ehdottomasti kategoriaan MUST. Ja tästä lipsahti mieleeni viimeisin Kielikello, jossa jälleen pohditaan  englannin kielen soluttautumista suomen kieleen. Keskustelua käytiin jo 1950-luvulla ja se jatkuu. Olen täälläkin maininnut, etten enää hypi seinille,vaikka joutuisin kielikylpyyn kaupoissa. Se nyt vain on maailman meno sellaista, että englantia sekoitetaan surutta suomen kielisiin lauseisiin. Nuoret puhuvat eräiden ystävieni mielestä sellaista siansaksaa, että siitä ei enää ota susikaan selvää. Ehkä joskus, kun tulen kummittelemaan, ei muuta kuulekaan kuin englantia. Ihon värikin suomalaisilla kummallisesti tummunut. Karjalanpiirakoista ja mämmistä on vain heikko muisto.

Nyt menen tiputtelemaan pienen kupposen suklaan  makuista espressoa ja syön markkinoilta ostamani sydämen muotoisen piparin. Tätä tehdessäni pohdin, mitä varten itärajalla Suomeen tulevilla turvapaikanhakijoilla on polkupyörät?

VALMISTA

 Joulu on laitettu. Tarkoittaa kaikkien joulutavaroiden olemista esillä ja paikoillaan aivan keittiön pöydän poppanaa myöten. Olen kiipeillyt, kumarrellut, kurkottanut ja ollut maaten lattialla tekemässä sitä sun tätä.Saatuani kaiken valmiiksi, sytytin palamaan ja siinä oli todellakin minun kotini joulu. No, olin minä ajatellut, etten vaivaudu, mutta jäihän tuo vain nopeasti ohimeneväksi ajatukseksi.

H tekstiviestitti Turkinmaalta, että talvi sinnekin tullut, mutta ankaran vesisateen ja julmetun ukonilman muodossa. Suomi-tyttö ei ollut elämässään eikä kuuna kullan valkeana ikinä kokenut moista salamointia ja jyrinää.  Vettä tuli kuin aisaa. Ikkunasta oli katsellut ja hiukan pelännyt Luontoäidin mellastamista.  Onhan aina komeaa näytelmää!

Jaahas, tämän viikon torstaina pannaan jälleen kerran kansalaisten elämä hankalaksi lakon vuoksi. Ei kuulemma pelaa yleiset kulkuneuvot ja tiedossa muutakin harmia. No, onhan omat autot. Ei kaikilla kuitenkaan. Kimppakyyti? Apostolin kyyti? Jäädään kotiin? Minua nyt ei tämä työtaistelu kosketa, kun kaikki on muutenkin kävelymatkan päässä, mutta ne muut ihmiset...  Eikö ikinä voida sopia asioita sivistyneiden ihmisten tapaan???

Päivätolkulla olen aikonut viedä roskat. Tänään? Huomenna kauppareissun yhteydessä? Miten sekin homma joskus mättää? Hyvä puoli asiassa on se, että ei roskapusseja voi ikuisesti kotonakaan pitää. Helpompaa tämä täällä on kuitenkin kuin mökillä aikoinaan. Kaikkea ei voinut takassa polttaa, piti pakata autoon ja viedä 10 km:n päähän kaupan roskikseen. Meillä oli sopimus. Oli meillä tietysti komposti, mutta se vain tiettyjä jätteitä varten. Niin, että tämä kompuroiminen tämän talon roskikseen on totisesti helpompaa. Marinat pois.

Kyllä on niin harmaata ja vilposen näköistä ulkona. Lumessa pihalla näkyy sekä ihmisen että jänisten jälkiä. Enkä jälkimmäisiä sekoita mitenkään koirien jälkiin. Mitä varten muuten pitää mennä tarpomaan umpihankeen? Tekisivät edes enkelin kuvia. Taloyhtiössä on uusi huoltofirma ja niin on siististi lanattu ettei kahden edellisen huoltofirman aikana kertaakaan. Ainakin näin aluksi, toivottavasti huolellisuus on kokoaikaista.

Tässä tämänpäiväinen höpötys. Ottakaa tai jättäkää. 

TANSSIT TANSSITTU

 No niin, nyt on tanssit linnassa tanssittu, puvut arvosteltu ja vieraat ravittu. Katselin tiiviisti koko spektaakkelin aina Kämpin jatkotunnelmiin asti. Eihän tässä maassa muita tuon luokan juhlia ole kuin itsenäisyyspäivän gaala presidentin linnassa. Jotkut puvut ihastuttivat, mutta yksikään ei ainakaan minua vihastuttanut. Pieni kulmakarvojen kohotus saattoi joidenkin kohdalla tapahtua. Miehet osasivat varoa daamien laahuksia, eikä kamera ainakaan tallentanut kenenkään kompuroimista slöijän päällä. Yksi laahus oli ylitse muiden ja se oli todella pitkä. Aivan varmasti se kerättiin pienempään kokoon tungoksessa. Näyttävä oli kättelyjonossa. Minä riisuin arkimekkoni ja panin yöpaidan päälle ja menin nukkumaan katsomatta aivan loppuun asti Kämpin jatkoja. Luin hetken Giovanni Guareschin  Isä Camillo vauhdissa (WSOY 1969).

Löysin hyllystäni Isä Camillon ja tietysti olen joskus sen lukenut aikaisemminkin. Elokuviakin tuli nähdyksi, joissa papin roolissa loistava näyttelijä Fernandel. Kirjan kirjoittaja  Giovanni Guareschi panee Isä Camillon juttelemaan tuttavallisesti Jeesuksen kanssa ja paljon asiaa papilla onkin. Eikä Jeesus ole vastaamatta. Isä Camillolla on napit joskus vahvasti vastakkain vasemmistolaisuuteen kuuluvan kommunistijohtaja Pepponen kanssa. Jeesus yrittää hyssytellä Isä Camillon kiivautta, joka saattaa yltyä jopa potkuun Pepponen takalistoon.

Tänään pitelen lauhtunutta pakkassäätä kotona, mutta huomenna aikomuksena lähteä jouluruokaostoksille. Pakastimessa on taas tilaa. Cittariin asti käppäilen ja katselen samalla, onko ostoskeskuksessa edistytty suuren remontin kanssa, joka lupailee jopa kauppahallin avautumista ensi vuoden puolella. Sitten ei tarvitse ajella Hakaniemeen asti. Vanhaan kauppahalliin Kauppatorin kupeessa en edes mieli. Sen luonne muuttunut, pääpaino kaikessa muussa kuin ruokakojuissa, kuten vielä minun lapsuudessani oli. Äidin kanssa  kävin usein ja siihen matkaan ympättiin myös Unioninkadun The English Tearoomissa käynti.

Nyt hörppään aamukahvini loppuun ja menen suihkuun. Sitten kiipeän tikkaille ja otan yläkaapista jouluun kuuluvat tarvikkeet ikkunavaloja myöten.

TERVEISIÄ TUOMAAN MARKKINOILTA

Olen jossakin jollekin tai joillekin puhunut puppua. Etten muka ole lukenut Sirpa Kähköstä. Se on totta, mutta hyllyssäni on yksi lukematon Kähkönen Vihan ja rakkauden liekit (2010). Kuuluu niiden seitsemän Otavasta saadun kirjan joukkoon, josta osa vieläkin lukematta. Tämä kirja takakannen mukaan kertoo  kommunismin traagisista kohtaloista Suomessa. Ehkä on hyvä lukea tätäkin lajia ja kuuluuhan maamme historiaan. Niin että rohkeasti avasin Sirpa Kähkösen punakantisen kirjan, joka edelleen takakannen mukaan tekee selkoa Sirpa Kähkösen  isoisän pakkotyölaitoksen vuosista Tammisaaressa. Toivon kirjassa olevan enemmän siitä rakkaudesta, jota kirjan nimessäkin luvataan. Saas nähdä. Toivon myös, ettei kommunismikohdat ole kauhean synkkää luettavaa 1930-luvulta. Ja että ihmisiä mainitussa pakkotyölaitoksessa ei kohdeltu epäinhimillisesti. Minä olen kasvanut porvariskodissa, josta kommunismi oli kaukana jonkunlaisena mörkönä. Sittemmin 1991 Neuvostoliitto hajosi ja sen myötä kommunismi. 

Kävin Tuomaan markkinoilla. Tori oli aivan ok, mutta piparkakkuja ja kakkuja oli niukasti. Oli karkkeja, joulukoristeita, hunajaa, kalapurkkeja, pipoa ja villavanttua. Petyin. Ostin pipareita ja hedelmäkakun, mutta ajoin metron jälkeen ratikalla! Sillä samalla nelosella, joka vei ja toi kotiin asuessani Skattalla. Oli vähän haikea olo istuessani nyt muutaman pysäkin välin, huokasin ihan. Kotimatkankin aloitin taas nelosella Stockan pysäkille ja menin Stockan Nespressoon. Tämän jälkeen käppäilin metroon ja S-marketin kautta kotiin. Tein varaslähdön jouluun ja ostin lanttulaatikkoa. Ihan vaan Saarioisen ja mitenkään tuunaamatta. Se oli lounaani kera uuden Beaujolaisin. Piti korkata vasta huomenna, mutta otin lasillisen etukäteen.

Kaksi  herraihmistä huomioi läsnäoloni kaupungin hulinassa ja aloitti keskustelun. Hississä ensin ja sitten metrossa. Hissimies menee jouluksi veljensä luo Kemiin ja metrokaveri tahtoi tietää, mitä varten naiset rakastavat ostamista ja toivotti hyvää joulua Herttoniemen aseman pysäkillä.

Nyt menen panemaan ojennukseen eli järjestykseen Espressosta ostamani kahvikapselit ja tiputtelen itselleni kupposellisen. Jos ei huomenna tavata, niin HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.

 

KOLME VIIKKOA JOULUUN

 Vihdoinkin sain partsin jonkunlaiseen talvikuntoon. Viimeinenkin kesäkukka pois ja kaksi kynttilälyhtyä tilalle. Olin muutenkin koko eilisen päivän niin ahkera että ällistyin itsekin. Kiipeilin ja kumarruin, annoin pölyille huutia. Ovikranssin valinnassa meni tovi ja sitten panin suurimman ja komeimman. Pröystäilyä, sanoisin. Illalla oli eri hyvä olla ja saatoin olla itsestäni hiukan ylpeäkin. Ainakin tyytyväinen.

Ensi viikolla aikeena lähteä Tuomaan markkinoille. Piparkakkuja. Täällä päin vielä Cittariin. Tavanomaiset joululaatikot, jotka pakastan että säilyvät H-hetkeen. Niitä en edes tuunaa. Kelpuutan sellaisenaan. Ennen muinoin tuli tehtyä yhtä sun toista, makkaroista lähtien. Joulu oli täydellinen. Pöytä notkui ja sen antimet maistuivat. Puoliso paistoi kinkun ja joskus vielä lisäksi kalkkunan. Meillä oli tapana kutsua vanhempieni lisäksi muutamia ihmisiä, yleensä heidän ystäviään, jotka olivat menettäneet puolisonsa, etteivät olisi yksin juuri jouluna. Niitä jouluja kaipaan ja nyt olen itse yksin. No, sujunut jo kahdeksan joulua ja niin tämäkin.

Jos tv näyttää Frank Capran ohjaaman elokuvan It´s wonderful life (1946), niin ehkä katselen sen jälleen kerran. George Bailey tapaa hiukan murheellisissa merkeissä toisen luokan enkelin Clarencen, jonka tehtävänä on pelastaa George hankalasta tilanteesta ja sillä lailla ansaita itselleen siivet. No, tiedätte juonen ja meistä melkein jokainen sen ainakin kerran nähnyt. Sen kanssa on kuin Tuntemattoman sotilaan (1955) itsenäisyyspäivänä. Se Edvin Laineen ohjaama. Aina se tulee.

Vielä ei ainakaan hurjaa pakkasta. Ihan kelvollista talvi-ilmaa. Taloyhtiö vaihtoi huoltofirmaa ja jälki on jo parempaa kuin edellisellä huollolla. Silloin lipsuttiin yhdestä sun toisesta asiasta, eikä aina muistettu poistaa lumia pihalta kävelykuntoon. Enää ei tarvitse roikkua ikkunassa ennen ulos menoa nähdäkseen, ulottuuko kinokset nivusiin asti. Voi luottaa hyvään työhön ja lähteä. On se kumma, miten asioita hoidetaan eri lailla. Työn jälki ei enää nykyisin ole niin tärkeää kuin joskus ennen. Työtä ei kunnioiteta, arvosteta. Vaikka hutiloidaan, palkka juoksee. Muinoin talot rakennettiin niin, että kestävät satojakin vuosia. Nyt jo pian valmistumisen jälkeen alkaa olla korjattavaa, jos ei ihan koko rakennuksen purkamista. Mistä johtuu? Taitamattomuutta, osaamattomuutta, piittaamattomuutta?

AIRA SIUNATTIIN

 Aira Samulin on siunattu haudan lepoon. Katselin netistä Ilta-Sanomien välittämää tunnelmaa Vanhankirkon pihalta ennen siunaustilaisuutta. Ilta-Sanomat oli haastattelemassa ja jotkut vieraat eivät pitäneet tästä. Sanoivat menevänsä suoraan kirkkoon. No, toimittaja teki työtään, mutta oliko tarpeellista haastatella hautajaisvieraita? Onneksi kamera ei päässyt sisälle kirkkoon. Aira Samulin kannettiin arkussa autoon, joka lähti hiljalleen kohti Hietaniemeä. Auton lippu oli puolitangossa, mutta yksikään mieshenkilö ei paljastanut kadulla päätään auton ajaessa ohi ainakaan paikoissa, joita kamera näytti. Ennen tehtiin niin.

On joulukuu ja alan katsella, minkä kranssin ripustan oveen. Muita koristeita en vielä ota esille. Partsilta nappasin surullisen näköisiksi muuttuneet kesäkukat ja vein roskiksen biojätteisiin. Pakkasta. Tuli vähän vilu. HS kertoo, että eteläiseenkin Suomeen voi tulla -30 astetta. Sitä sanoisin jo kunnon pakkaseksi. Saisi olla tulematta, jos minulta kysytään.

Ensi viikolla tanssitaan, vaikka TTK loppuikin. Nyt mennään juhlavimmissa puitteissa ihan linnassa asti. Kutsuttuja on 1700 ja nämä pippalot ovat viimeiset nykyisen presidenttiparin järjestämänä. Uusi isäntäväki ensi vuonna. Istun 6.12. tiiviisti sohvan nurkassa katselemassa juhlaväkeä. Stamppaako joku jonkun slöijän päällä? 

Finlandia-palkinto on kirjallisuudessa jaettu kolmessa kategoriassa. Kaunokirjojen palkinnon sai Sirpa Kähkönen. On häpeäkseni kerrottava, etten ole yhtäkään Kähköstä ikinä lukenut. Enkä aio nyt fiinisti ja kyldyyrin nälkäisenä rientää ostamaan tätä palkinnon saanuttakaan, mutta jonkun Kähkösen ostan. Kyllä edes yksi on luettava. Olisiko joku pokkarina? Valinnan varaa hänen kirjoissaan on. On tuottelias kirjailija. Ollut aiemminkin ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Nyt tärppäsi. Onneksi olkoon.

Kähkösen kirjan hankintaan asti luen Otavasta saamaani kirjaa Pirjo Hounin ja Maria Romantschukin Ei, rouva presidentti. Ollut hyllyssäni lukemattomana siitä asti, kun Otavan toimitusjohtajan sihteeri toi minulle seitsemän Otavan kirjaa kiitokseksi pienestä lahjoituksestani. Otin yhteyden suoraan toimitusjohtajaan sähköpostilla ja hän vastasi heti olevansa kiinnostunut. Lahjoitus oli Otavan antama ikivanha osakekirja kustannusyhtiön alkuajoilta. Isäni oli sen kehystyttänyt  ja se oli hyvin säilynyt lasin alla. Minusta se kuului antaa takaisin antajalle. Komeat allekirjoitukset yhtiön perustajilta.

LUNTA TULVILLAAN...

 Nyt näyttää mittari pakkasta. Mutta onhan tässä totuttu kovempiinkiin. Kun olin vielä pikkuinen tyttö, talvet olivat aina pakkasella ja se kuului asiaan. Ei siitä vinguttu. Luntakin kertyi korkeiksi kinoksiksi torttuvallien reunoille. No, en minä niitä talvia kaipaa.

Olin asioilla, vaikka nenä tuli punaiseksi. Olin myös kirjakaupassa: ensi vuoden kalenteri ja Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M.J. Rosen kirja Perjantai-illan klubi. Takakannen mukaan kertoo Hilma af Klintista (1862-1944), joka oli ruotsalainen taiteilija. Ollan taas osin "minun" vuosisadallani 1800-luvulla.

Menin minä metroajelullekin ja pankkiin. Täältä kun vietiin se viimeinenkin pankki, jota käytän. Pitää olla aina jonkun verran käteistä, enkä vielä ole opetellut pankkikorttia ja ottoautomaattia käyttämään. Sitä paitsi on ihan mukavaa lähteä ihmisten ilmoille välillä. Eikä lumi ollut haitaksi kävellessä. Hyppelin korkeimpien vallien yli. Auraaminen kun ei aina ole jalankulkijan kantilta katsottuna tehty helpoksi. No, ei tämä ensimmäinen talvi minulle ole. Aina siitä on selvitty. 

Pankissa nenän väri tasaantui, vaikka en pitkään joutunut odottamaankaan. Moni muukin oli äkännyt hoitaa asiansa ennen kuun vaihdetta, jolloin ihmisiä on jonoiksi asti. Kävin kotimatkalla kaupassa ja ostin mangoja ja sitruunoita.

Keskustelu kirjailija Mazzarellan kanssa päättyi, kun luin kirjan loppuun. Hyllyssä ei ollut sille enää tilaa. Tungin toisten päälle. Sama tapahtuu aikanaan Perjantai-illan klubin kanssa.

Aikoinaan olin suuresti huvittunut nähtyäni ensimmäisen kerran Helsingin puistossa yhden hengen penkkejä. Tosin minusta niitä ei voisi edes kutsua penkeiksi, koska penkki on aina useampaa istujaa varten. Puistotuolit? Joka tapauksessa minua hymyilytti tämä suomalaisen intohimo saada oma tila, eikä muita liian liki. Joku muukin on ollut huvittunut ja levitellyt maailmalle kuvia "puistotuoleista" kera tiedon meidän oman reviirimme koskemattomuudesta. Ymmärrän erittäin hyvin ulkomaalaisten hämmästyneet ilmeet sekä hymyn. Itse olen aina iloinen, jos joku istahtaa viereeni vaikka Espan puistossa, jossa ei näitä yhdenistuttavia ole. Toisinaan sukeutuu jopa mukava keskustelu joko miehen tai naisen kanssa.

LUMIMYRÄKKÄKÖ?

 Luvattiin lumimyräkkää. Ei tämä, jota nyt juuri ulkona tapahtuu, ole mitään myräkkää. Lunta satelee erikokoisin hiutalein hiljakseen vailla minkäänlaista myräkkää. Ehkä myöhemmin saamme nähdä luontoäidin mahtavan näytöksen.

Olen aina pitänyt tenniksestä, vaikka itse en ole pelannut. Nyt menossa Espanjan Malagassa Davis-cup ja kuinka ollakaan eilen: Suomi nelinpelissä välieriin. Lyötiin Kanada. Herrat Harri Heliövaara ja jo samana päivänä pelannut kaksinpelin Otto Virtanen panivat voitokkaasti kampoihin maailmanmestari Kanadaa vastaan. Vastustajan puolella pelin jälkeen alkoi sadella syitä, miksi peli meni päin männikköä. Ja ne syyt eivät olleet kovin urheilijamaisia. Suomalaiset yksinkertaisesti pelasivat paremmin, niin se meni. Perjantaina välierä joko Australiaa tai Tshekkiä vastaan.

Parvekkeella ovat vielä kesäkukat. Olisi korkea aika ottaa pois, ennen kuin jäätyvät purkkeihinsa ja sitten pitää sulatella. En ole vain tullut ottaneeksi. Josko tänään? Eilen menin kauppaan ja tein virhehankinnan. Keksilajitelman. Syödä nakersin tennisottelun aikana, joka heti kostautui painossani runsaan kilon verran. Äkkiä se tulee, mutta hitaasti menee. Ei kuin niskasta kiinni ja tahdonvoimaa!

Seurustelen yhä kirjailijoiden kanssa. Se onkin hauskempaa kuin kertoa lukevansa. Menossa edelleen Merete Mazzarella, joka puolestaan seurustelee milloin Bo Carpelanin, Henry Millerin, Albert Camusin ynnä muiden kanssa. Myös naiskirjailijoiden kuten esimerkiksi Märta Tikkanen ja Ulla-Lena Lundberg. Ja minä nautin seurustelusta Mazzarellan kanssa.

Ei vieläkään myräkkää. Hiutaleita leijailee taivaalta ja pihalla paljasta maata näkyvissä. Ei mikään kelkkailma. Tein eräänä päivänä ensimmäisen kerran broilerin jauhelihasta ruokaa ja tuli broileripyöryköitä. Maistoin ja kelpuutin. Tänään niitä lounaaksi. Suurin osa lautasesta on kuitenkin salaatin peitossa. Rakastan kasviksia. Muutama pallukka vielä keitettyä kukkakaalia lisukkeeksi. Ei mitään keksejä tänään, jälkiruoaksi kupponen espressoa. Buen apetito! kuten Malagassa toivotetaan Davis-cupin ruokatauoilla.

LUKEMISESTA

 Kannattaa kumartua useammin kirjahyllyn alimman hyllyn kohdalle ja tutkia, mitä kirjoja siellä on. Minä kumarruin eräänä päivänä ja otin  Merete  Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin. Teos kertoo lukemisen taidosta. Ilmestynyt 1999 ja suomennettu samana vuonna. Tanskalainen piirtäjä Nikoline Werdelin on sitä mieltä, että lukeminen on seurustelua ja kun seurustelee jonkun kanssa, tässä tapauksessa kirjailijan, ei todellakaan olla yksin. Minä aloin seurustella Merete Mazzarellan kanssa.

Hajamielisistä professoreista on kautta aikain ollut vitsejä. Kirjassa niitä on kaksi, joista toisen kerron tässä ja nyt. Professori istuu kirjoituspöydän ääressä huoneessaan ja ovi on kiinni. Ovea raotetaan varovasti ja hänen pieni poikansa kurkistaa sisälle. Pojan vieressä on vielä pienempi leikkitoveri. Professori vilkaisee poikia ja kysyy sitten vaimoltaan, joka on keittiössä: "Sofie, oletko saanut toisenkin pojan?"

Ehkä tämä ei naurata enää 2000-luvulla. Ehkä ei edes hymyilytä. Mutta minua miellyttää se, että Mazzarella kertoi sen minulle.Ehkä ei Mazzarellaa voi kutsua kuitenkaan ystäväkseni, vaikka seurustelemmekin. Luinhan minä aikoinaan Danten Jumalaisen näytelmän, mutta Dante ei siitä huolimatta kuulu ystäväpiiriini. Eihän se toki hullumpaakaan olisi. Dantea lukiessani koin Jumalaisen näytelmän kaikkine säkeineen osittain varsin uuvuttavaksi. Olin iloinen lukiessani Mazzarellan kirjasta, kun Marcel Proust on sanonut, että "lukiessamme koemme ystävyyden puhtaimmillaan, emmekä esiinny kirjaystävällemme vilpillisen rakastettavasti."  Lukija saa olla oma itsensä ja vaikka ikävystyä lukiessaan. Ei tarvitse olla tekokorea ja saa jättää lukemisen kesken ja vaikka olla palaamatta siihen kirjaan ikinä. Minä panin Danten pitkäksikin ajaksi pois ja olin epävarma, palaanko siihen. Palasin. Monet kirjat ovat minulta jääneet kesken, eikä niiden kirjoittajat seurustelustamme huolimatta, ole loukkaantuneet. Olen vain ollut rehellinen.

Jatkan Mazzarellan kirjan lukemista, mutta nyt alan valmistautua uuteen viikkoon. Ohut lumikerros peittää pihanurmet ja itärajalla on edelleen varsinainen hurlumhei rajan ylityspaikkojen ollessa kiinni tai aika-ajoin auki. Paperittomat  turvapaikan hakijat ovat pulassa. Heitä on Venäjän kautta tulleita monista maista. Heitä kutsuu Suomen eldorado.

MARRASKUUN SITÄ, TÄTÄ JA TUOTAKIN

Hain Beaujolais-viinit, ostin molemmat. Olin ainoa asiakas, että mitään jonoa ei ollut tämän vuoden viinitapahtuman tiimoilla. Sitten menin Cittariin ja minulla oli oikein ostoslista, josta luin, ettei tule muuta. Tuli. Purettuani kotona kassit soitin M:lle, jonka kanssa en ole moneen vuoteen puhunut tai edes kuullut hänestä mitään. M:n puoliso kuollut. Otin osaa suruun. Päätimme tavata joskus tammikuussa. Soitin myös H:lle ja päätimme tavata maaliskuussa, kun hän on kotiutunut Turkista. Tämän jälkeen en soittanut kenellekään. Eikä kukaan soittanut minulle. Lämmitin lounaan ja söin. En avannut punaviinipulloa. Join vettä, jossa oli reilusti sitruunasta puristettua mehua. Tiputtelin viimeksi espresson pieneen kuppiin ja olin tyytyväinen päivääni.

Illalla olin edelleen tyytyväinen ja rupesin lukemaan Christien kirjaa. Nyt siinä on jo tapahtunut murha ja herra Poirot rupesi sitä ratkomaan ja olen varma, että pian tietää, kuka ketkale tämän ruman tempun teki. En katso lopusta. Joskus olen katsonut ja se vie maun loppulukemisesta. Tämän myönnän.

Luin sähköpostit ja parvekefirman kirjeen, jossa ehdotettiin sälekaihtimia partsille. Panin kirjeen paperinkeräykseen samalla kun vein roskat. Ennenmuinoin kaikki kipattiin yhteen ja samaan. Nyt on sen kymmenen nyssykkää, jotka pannaan niille tarkoitettuihin jäteastioihin. Kahvikapselit menevät metallijätteisiin ja ne kilisevät hauskasti, kun tyhjentää pussin. Pussia ei sinne saa panna. Seinällä lukee, että valvontakamera seuraa puuhiani. En uskonut. Hymyilin kuitenkin oletettuun kameran silmään.

Itärajan turvapaikan hakijoita aletaan syynätä paremmin eli pannaan vähän sieltä ja täältä rajoja kiinni. Venäjän kautta kun on pyrkijöitä, eikä meidän kapasiteettimme kestä niin suuria joukkoja, joita pelätään tänne tulevan. Venäjällä ei tykätty toimenpiteestämme. Tämä kaikki puolin ja toisin alkoi Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tästä taas ei tykätty muualla maailmassa. On muutakin. USAssa alkavat presidentin vaalit ja kukas muu kuin Donald Trump yrittää taas puikkoihin. Hän on hiukan nuorempi kuin istuva presidentti, joka niin ikään on tyrkyllä. Minä suren enemmän, että pölyttäjät ovat katoamassa. Jos näin huonosti todellakin käy, pannaan ihmiset pumpulitukon kanssa pölyttämishommiin. Mikäs siinä on kukkakedoilla käyskennellä. On huonompiakin duunipaikkoja. On minulla muutakin surtavaa, mutta niistä joskus toisen kerran. Eivätkä ne edes ketään kiinnosta.

EI PRINSSIÄ

 Olimme TTK-ohjelman myötä Disneyn maailmassa. Yksi pari pantiin pois ja ensi viikolla ollaankin sitten edetty jo semifinaaliin asti. Minä elin niin saduissa mukana, että suutelin varmuuden vuoksi ja loppumattoman toivon vallassa puista sammakon  näköistä nitomakonettani. Ei tapahtunut mitään. Ehkä pitää olla elävä sammakko. Mutta mistä niitä tähän saa, kun ollaan kaupungin kerrostalossa ja ainoat sisälle pääsevät ovat yleensä banaanikärpäsiä, vaikka minulla ei banaaneja olisikaan. Joskus avonaisesta ikkunasta saattaa pöllähtää kärpänen ja silloin alkaa jahti. Tosin hyttynen on vieläkin epämiellyttävämpi vieras. Se ei edes nuku yöllä, vaan seuraa ihon tuoksua ihmisellä ja inisee veren himoisena korvan juuressa iskeäkseen kärsänsä herkkään ihooni. Onneksi niitä on harvemmin täällä, mutta ikäviä kokemuksia on mökkiajoista. Sammakon näköinen nitomakone ei siis muuttunut prinssiksi, vaan on yhä ja edelleen pelkästään nitomista varten kirjoituspöydällä.

Äitini teki makaronilaatikkoa. Se oli sitä vanhan ajan, jossa ei ollut jauhelihaa. Etsin netistä ohjeita ja aion laittaa sitä. Pitää ostaa makaroneja. Mitkään nuudelit eivät kelpaa. Kaapissa olisi riisinuudeleita. Kauppaan aion ehkä vasta torstaina, jolloin on  uuden Beaujolaisin päivä. Taas on pasteerailtava siihen kauempana olevaan K-kauppaan Cittariin. Alko on sen vieressä. Lähempänä oleva Alko lopetettiin kuten pankkikin. Tulevaisuuden kuva täällä päin on vaate- ja ravintolapainotteinen. Onhan täällä kuplateehuonekin. Kun olin ensimaistelemassa, otin hedelmäisen. Teeni valmistaja oli mies Koreasta ja esitteli auliisti tuotteitaan ja lopuksi neuvoi, miten saa pillin helpoimmin pahvimukin kannen läpi. Seurasi vierestä temppua suorittaessani ja olimme molemmat ylpeitä onnistumisestani. Kyllä me eurooppalaisetkin osaamme.

Luin Helsingin Sanomista hämmästyksekseni, että maapallon sisällä on vieras esine eli sinne joskus hamassa kaiken alussa on syöksähtänyt toinen planeetta törmättyään Maahan. Tälle 2900 km:n syvyydessä sisällämme olevalle ei-niin-pienelle-palaselle annettiin nimi Theia. Samassa rysäyksessä syntyi meidän Kuumme. Josta nykyisin voidaan todistettavasti kertoa, ettei se olekaan juustosta. Jules Verne aikoinaan oli tästä samaa mieltä. Sittemmin eli 1960-luvulla meni muutama maapallon mieskin asian toteamaan ja niin oli ihmiskunta saanut uutta tietoa avaruuden ihmeistä.

HITUNEN TURKKIA

 Täällä taas. Huomenta. Martti Ahtisaaren juhlavat hautajaiset vietetty, arvovieraat katsastettu, harras tilaisuus ohi. Hyvää matkaa presidentille, sanon minäkin.

Show must go on ja tänään tanssitaan. Kuka lähetetään kotiin, näemme illalla. Tuskin maltan odottaa. Lotossa minulla tavanomaiset kaksi oikein. Mikä siinäkin on niin vaikeaa? Asun siis edelleen täällä periferiassa ja yhä suunnitelmissa mennä Ateneumiin. Uusi ja eho Alanya Market sentään nähty ja hyväksi havaittu. Ostin ja paistoin keittobanaaneja. Tulihan koettua. Koko päivä menisi tässä 2000 neliön kaupassa, jos mielii kaikkeen tutustua. Tutustuin vain pieneen osaan. Menen uudestaan, mutta keittobanaaneja en enää osta. Toisesta laiton chipsejä ja niitä illan mittaan narskuttelin. Turkkilaiset ovat matoja tekemään marmeladikarkkeja ja ne olivat todella hyviä. Koska olin reilusti avajaisruljanssin jälkeen, oli hyvää tilaa siellä pasteerailla. Sitruunamarmeladi yllätti. Purkissa oli kokonaisia sitruunan kuoria. Tätä kauppaa lähemmäksi Turkkia en pääsekään. No, Kyproksessa olen ollut.

Luen vanhaa Christien kirjaa mitä huvimajassa oikein tapahtui. Vielä ei ketään murhattu, mutta rouva Olivierin kutsumana Hercule Poirot on odottavalla kannalla. Taatusti joku tapetaan. Leffan olen nähnyt ja autuaasti unohtanut, onnekseni, kuka on tappaja. Kafkan ja Hemingwayn kirjat vieläkin kesken. Pitäisi poiketa kirjakauppaan. Haluan jonkun pokkarin lisäksi ensi vuoden kalenterin, koska luultavasti tulen sitä tarvitsemaan.

Ensi viikolla luvattu talvisempaa säätä. Ei ehkä enää tarvitse pohtia ulos mennessä: nilkkurit vai saappaat? Pieni lumikerros ei olisi pahitteeksi. Kahlauskorkeuteen kiitos ei. H:n olen ajatellut kutsua kahville ennen kuin hän katoaa moneksi kuukaudeksi muille maille lämpöön ja aurinkoon. Eikä se ole Espanja. Minäkin katoaisin, jos olisi mahdollista. Olisihan se poikaa! Ajattelisin vain ähäkuttia Suomen ystäville, jotka joutuvat nostamaan kaulusta pystympään ja panemaan villaa ylle. Mutta kun ei, niin ei. Näillä eväillä täällä ja ihan tyytyväisenä.

Hyvää isänpäivää kaikille isille. Liput salkoon.

MARRASKUUN TORSTAIN BEAUJOLAIS

 Lipitän tässä samalla tätä naputellessani aamukahviani. Olo on ihan mukava ja maailma ulkona vielä pimeä. Ei pihaustakaan kuulu mistään.

Käppäilin eräänä päivänä  siihen parempaan ruokakauppaan. Ostin viipurinrinkelin ja panin palasina pakastimeen. Ostin muutakin, mutta mitäpä sitä tässä luettelemaan. Käytin toisen kerran elämässäni plussakorttia ja osasin taas. Jos kauppa olisi lähempänä, kävisin useammin. Ehkä hyvä näin. Ei tule heräteostoksia tehdyksi. Miten sitten käy, kun uusi ja hieno Alanya Market avataan täällä kotinurkillani? Ainakin ostan keittobanaaneja, joita en ole edes maistanut koskaan. Katsoin jo ohjeita, miten valmistetaan. Kaktusviikunat ovat tuttuja. Mikä ihana makumaailma minulle avautuukaan uuden myymälän myötä! Minua ei pitäisi päästää sinne.

Marraskuu on pimeä kuukausi, mutta kivaakin tapahtuu. Torstaina 16.11. tulee myyntiin Beaujolais Nouveau- punaviini,  se tuore vastikään kerätyistä rypäleistä. Olen joka vuosi ostanut, vaikka mikään harras viininjuoja en olekaan. Joskus lasillinen Proseccoa tai jos tilanne vaatii, niin samppanjaa. Tämä koko maailmanlaajuinen tapahtuma uuden Beaujolaisin kohdalla on niin hupaisa, että menin heti leikkkiin mukaan. Viini tulee kaikkialle samaan aikaan ja varsinaiset alan tuntijat jonottavat jokavuotista uutuutta. Jotain leikkimieltä vakavanakin aikana.

Omar Khaijamin sanoin: 

"Siit´ asti kuin on taivaall` ollut Venus- tähti, kuu
parast` on viini, mit` on nähty, mit` on saanut suu.
Ain` ihmettelen kauppiaita viinin, sillä sijaan kas
sen, mitä myyvät he, mik` oivempaa on ostaa muu!"

KAKTUSVIIKUNA HURMASI

 Ostin kaktusviikunoita ja katsoin netistä, miten niiden kanssa toimitaan. Tärkeintä on se, ettei saa minimaalisen pieniä piikkejä ihoonsa hedelmän kuoresta. Varustauduin haarukalla ja lusikalla halkaistuani  ensin kaktusviikunan. Sitten kourin lusikalla mehukkaan sisuksen pidellessäni haarukalla lujasti kiinni puolikkaista kuoren puolella. En saanut piikkejä, mutta sain mahdottoman hyvää hedelmälihaa. Ahmin sitä ja panin salaattinkin joukkoon. Ostan lisää kaktusviikunoita.

Olivatkohan ne, joita puoliso poimi Espanjassa, näitä samoja hedelmiä? Hän sai piikkejä sormiinsa ja vietti yhden illan nyppimällä niitä pois ja vannomalla, ettei enää ikinä kerää kaktusviikunoita puskista.

R:ltä tuli sähköpostia kiitosten kera. Kiitokset koskivat lähettämääni kirjoitusta, jonka olin tulostanut. Muut kuulumiset luin ja R:lle kuuluu pelkkää hyvää. Hyvä niin. Kaikille ei kuulu.

Huomenna aion kauppaan ja siihen kaukana olevaan. Kauppa on luultavasti ainoa, josta näillä kulmilla saa kunnon pullasudin. En sutia käytä pulliin, mutta on siveltävää muutenkin. Ja kun kerran vaivaudun itäisen Helsingin parhaaseen ruokaliikkeeseen, niin ostan toki muutakin. Herkullisiin pizzapaloihin en sorru. Saatan sortua viipurinrinkeliin.

Mietinnässä on ollut lohikeiton teko. Lohi on jo pakastimessa ja se pitäisi saada kohtapuoliin jalostetumpaan muotoon. Keittoa en laitakaan, laitan lohilaatikon. Osan syön ja osan taas pakastan. Kiitos, kun pakastin on keksitty. Muistan kun meille tuli ensimmäinen. Oli aivan kotipakastamien alkuaikoja. Se oli arkkumallinen ja sen mukana tuli konsulentti ohjeineen ja neuvoineen. Onneksi ruonlaittajana en ollut noviisi, mutta pakastamisessa olin. Ei ollut niin, että sinne vain paiskataan tuote. Piti tietää ensin kaikenlaista, miten kauan kutakin tuotetta voi pakastimessa pitää. Vuosien kuluttua huomasin minulla olevan jo uudemmassa pakastimessani yhdeksän vuotta vanhaa persiljaa. Maistui ihan hyvältä. Nykyisin olen konkari pakastamispuuhissa ja loppujen lopuksi pakastaa voi kaikenlaista saunavihdoista alkaen. Eikä uuden vehkeen mukana tule enää konsulenttiakaan..

RAKAS VIHOLLISENI MYSKIKURPITSA

 Lopultakin sain vietyä pussillisen paristoja niiden keräyslootaan. Sitten ostin erilaisia kurpitsoita ja itävaltalaista sinihomejuustoa. Tuli koriin muutakin. Olin Lidlissä, jossa harvoin käyn. Usein on ollut, etten ole saanut tarvitsemaani. Mutta nyt oli päinvastoin, kun sain myskikurpitsankin. Postilaatikkoon työnsin R:lle tulostamani jutun, jonka arvelen häntä kiinnostavan. Viileää oli dallata, eikä sortseja enää näkynyt. Koivut keltaisia lehtiä täynnä, niin että vuodenaika on taas todellakin vaihtunut.

Erosin Kaupunginmuseon Ystävistä. En ole osallistunut tapahtumiin, turha maksaa jäsenmaksua. Helsinki-Seurasta erosin jo aikaisemmin. Slangiin kuulun ja kuulun vastakin. Myös Suomi-Amerikka-yhdistykseen, jonne äitini minut maksoi ainaisjäseneksi joskus kauan, kauan sitten, kuulun myös. Jäsenlehdestä on mukavaa lukea Amerikan kuulumisia. Siitä lehdestä nuorena tyttönä sainkin kimmokkeen alkaa unelmoida Route 66 ajamisesta. Melkein 4000 kilsaa, josta tiestä osa nyttemmin kadonnut. No, unelmaksishan tuokin jäi. Seuraava elämä alkaa olla tupaten täynnä tekemistä.

Sitruunakana onnistui suorastaan ylpeyden aiheen verran. Pakastin osan ja loput lähipäivinä lounaaksi. Eilen sain syötävää kutsuttuna kyläilypaikassa, jossa kutvahti mukavasti muutama tunti. Keskustelussa käytiin läpi niin maailman politiikkaa kuin muotia ja kunnallista sairaanhoitoa. Olin kotona hyvissä ajoin katsomaan Elämäni biisiä. Onneksi rinnakkain ei ollut mitään hyvää elokuvaa.

Tänään vuorossa myskikurpitsakeiton laittoa. Myskikurpitsa on kova kuin halko ja sen halkaisemiseen tarvitsen tuhdin kiinalaisen veitseni, joka on kuin ilman vartta oleva kirves. Kuoriminenkin on hankalaa. Saanen kuitenkin kaiken säällisesti valmiiksi ennen kuin tähdet tanssivat tv-ruudussa.

Illalla siirtelin kellojen viisareita, vaikka olisi pitänyt kolmen aikaan aamulla se tehdä. Keittiön kello valmisteltava normaaliaikaan tikapuitten nenässä.  Siirsin sen homman täksi päiväksi. Olen ehdottomasti sen kannalla, että olisi luovuttava tällaisesta iänikuisesta viisareitten veivaamisesta. Puhutaaan kellojen siirtelystä. Minä en siirrä niitä mihinkään.

PILALLE MENIVÄT

 Pipariksi menivät, mutta eivät suinkaan kanelikakkuseni kirjaimellisesti. Pipariksihan niillä olikin tarkoitus. Soitin ja kysyin, jos passaa siirtää vierailuni lauantaihin ja ilman kakkusia? Passasihan se. Vien sen, jonka alunalkaen aioinkin ja ostan mukaan kukkia. Niillä pärjään.

Yksityislääkärini lähti eläkkeelle, mutta en suinkaan ole tuuliajoilla. Pääsin kunnalliseen hoitoon jo viime vuonna ja sitten sain omalääkärinkin. Hienoa, vai mitä? Nyt lappaan verikokeissa ja kaikki suurin piirtein ok. Tammikuussa jälleen käyn antamassa pari putkellista verta. En tykkää. Siitä jää aina mahtava musta jälki, vaikka kuinka painan hoitajan pyynnön mukaan etusormella.

Luen edelleen kirjaa Rooman teistä ja ihmisistä, jotka niitä käyttivät. Rooman imperiumi levittäytyi laajalle Euroopan ulkopuolellekin ollen sen aikainen mahtivaltio, jota moni diktaattori varmaan vieläkin kadehtii. Pidin koulussa jo historiasta, eikä se johtunut yksinomaan opettajasta, joka oli tumma ja komea mies. Kaikki tytöt olivat häneen ihastuneita. Minun kummisetäni oli myös historianopettaja aikoinaan. Eikä hänenkään ulkomuodossa ollut moittimisen sijaa. Kumpikaan maikoista ei ehtinyt lukea Ari Saastamoisen kirjaa, joka ilmestyi 2017. Herrat olivat jo kuolleet.

Ruokaresepteissä pyydetään joskus hankkimaan ruukussa timjamia. Minulle tuo yrtti on vaikea hallittava. Kummallista kyllä se on rohkeuden ja urhoollisuuden yrttti, syntynyt Troijan Helenan kyynelistä. Aikoinaan Neitsyt Maria levähti timjamivuoteella. Sen mukaan timjami on melkein pyhä. Moni asia on ollut esimerkkinä luostareiden puutarhoissa. Niinpä timjamiakin viljeltiin munkkien ja nunnien yrttitarhoissa 1500-luvulla. Jos joku nyt sairastuu flunssaan, niin timjami auttaa yskään ja vilustumisoireisiin siinä olevan  Thymol-nimisen aineen ansiosta. Muinoin Ateenan lähellä Thymetos-vuoren rinteet olivat täynnä timjamia kuhisten mehiläisiä. Se hunaja oli tietenkin maailman parasta hunajaa. Ja vielä: timjami kylpyvedessä on suorastaan nautinto. Sen tiesivät myös jo muinaiset roomalaisetkin. Syy, miksi minulla on nyt timjamia kotona, on se, että tarvitsen sitä sitruunaiseen kanapataani, jonka aion tänään itselleni lounaaksi laittaa. Eihän se luultavasti maistuisi miltään ilman timjamia.

Ai niin, nuo timjamiasiat sain tietää Raisa Vuohelaisen toimittamasta kirjasta Eurooppalaisessa keittiössä, WSOY 1994.

TÄNÄÄN LEIVOTAAN

 Nyt ohjelmistossa meksikolaisten kanelikakkusten teko. Sitten niiden kanssa ystävän luo murukahville. Myskikurpitsaa en lähikaupasta onnistunut saamaan. On lähdettävä vähän pitemmälle ruokakauppaan, jossa takuulla niitä on.  Aion tehdä keittoa. Pakastimessa on taas tilaa.

Oli holotna, kun olin ulkona. Ihan metrolla ajelin ja näin ohimennen pikaratikka 15 eli tämän Raide-Jokerin. Niin oli ylväs kulkupeli ja pehmeästi lähti pysäkiltä. Mutta HS:n mukaan kaarteissa metelöi, johon aletaan heti puuttua rasvaamalla kiskoja. Kun kerran on kerrottu, että meno on hiljaista, on sen oltava hiljaista. Jos ei, heti ollaan valittamassa.

Aira Samulin on poissa. Yllätyksenä tieto tuli Suomen kansalle. Ei ollut enää Aira-rouva sunnuntain Tanssii tähtien kanssa-kilpailun kutsuvieraskatsomossa. Oli sairaalassa ja jätti tämän elämän maanantaiaamuna 23.10.2023. Me suremme optimistisen ilopillerin poismenoa.

Elämä jatkuu kaikista murheista huolimatta. Neljäs marraskuuta lauantaina avautuu kotikonnuillani uusi ruokakauppa ja sinne aion kipinkapin. Eikä suinkaan mikään aivan suomalaisittain tavallinen kauppa, vaan etninen Lähi-idän liike, jossa meille eriuskoisillekin myydään halal-lihaa. Aion tutustua perinpohjin Alanya Marketiin. Olen käynyt ostoksilla näissä kaupoissa ja aina ollut yhtä ihastunut. Aikoinaan ei Suomessa ollut ensimmäistäkään, mutta Tukholmassa oli ja sinne menin. Nykyisin ei enää tarvitse hakea yhtikäs mitään läntisestä naapuristamme, paitsi kulttuuria näytelmien ja näyttelyiden merkeissä.

Tästä kutvahtikin mieleeni, että matkustaminen ei suinkaan ole mikään uusi juttu. Ari Saastamoinen kirjassaan Tuhat tietä Roomaan kertoo, kuinka innokkaita matkaajia vanhat roomalaiset ovat olleet paljon ennen ajanlaskumme alkua. Jos Roomaan vei tuhat tietä, niin sieltä poiskin vei teitä. Kunnossa ei ollut hurraamista. Matkaa tehtiin hevosilla ja etupäässä jalan. Via Appia yhdisti Rooman Capuaan vuonna 312 ennen ajanlaskumme alkua. Tiet lisääntyivät pikavauhtia, tehtiin kauppamatkoja  kuin myös turistit matkustivat ihan huvinpäin. Maailma alkoi tuntua pieneltä ja saavutettavalta.

Nyt suihkuun ja sitten kanelikakkusten tekoon. Hyvää huomenta.

KURPITSA-AIKAAN

 Kun nyt on kerran kurpitsa-aika ja halloween-aika, niin laitoinpa minäkin kurpitsaa. Tosin en lyhdyksi, vaan uuniin. Ostin hokkaidokurpitsan. Olisivat ruokaani syöneet makoisiin suihinsa niin aaveet kuin mustat kissatkin. Minäpä söin itse kaiken. 

E soitti. Oli ollut tyttärensä kanssa Hailuodossa. Myrsky oli noussut jo heti lauttaan päästyä, mutta urhoollisesti rouvat ajoivat siikamarkkinoille ja ostivat lohta. On vuosia, kun minä olen viimeksi Hailuodossa ollut. Puuhaavat sinne siltaa. Iso osa hailutotolaisia vastustaa henkeen ja vereen asti siltahanketta. Tulee saari levottomaksi. Mutta joka päivä mantereella työssä kävijät saavat helpotusta työmatkoihinsa. Kaikessa on hyvää, jos pahaakin.

Italiaan pitäisi kirje saada aikaan. Semmoinen vanhanaikainen postissa etanavauhdilla kulkeva. Olen tullut laiskaksi, osin saamattomaksikin. Ei ole muita enää, joille oikean preivin kirjoittaa. On sähköpostia ja tekstiviestiä ja puhelimellakin joku soittaa. Puhelinluetteloita ja puhelinkoppeja ei enää ole. Jokainen kantaa puhelimen mukanaan ja sillä voi tehdä kaikenlaista muutakin. Edesmennyt isäni hämmästelisi mitä kaikkea uutta nykyajassa on. Jokaisessa ajassa on. Ei siitä niin pitkä aika ole, kun ihminen opetteli käyttämään lentokonetta ja katseltiin eläviä kuvia suuren ällistyksen  vallassa. Jules Verne kävi Kuussa ennen muita. Sitten sinne mentiin oikeastikin. Nyt suunnitellaan matkaamista kaukaismpiin kohteisiin ja kuka tietää... No, en minä, eikä minun aikanani.

Olen maininnut lukevani Hemingwayta. Ja totta tuo onkin. Tuli mieleen, että hänen aikanaan ei sen enempää pohdittu härkätaisteluiden oikeudellisuutta kuin  sukupuolineutraalisen kielen koukeroita. Nyt pohditaan molempia. Torakkahan on se eläin, joka kuulemma selviytyy helposti ydinsodasta, joten se on varsin varteenotettava olento. Sen kohdalla Espanjassa mietitään, onko torakalla enemmän naisellisia kuin miehisiä piirteitä, koska torakka-sanalla on espanjan kielessä feminiininen artikkeli. Siinähän miettivät. Luin nämä tärkeät tiedot Kielikellosta. Suomen kielessä ei varsinaisia artikkeleita ole, mutta sijamuotoja sen sijaan neljätoista. Muistattehan: inessiivi ja allatiivi jne? Ne, jotka aiheuttivat aikoinaan montakin kompastuskiveä silloiselle koulutyttöminälleni ja opettajalleni harmaita hiuksia.

TAKAISIN RUODUSSA

 Hämmästyittekö? Kyllä se olen minä ja aikamoisen pitkän tauon jälkeen. Elämä kuljetti niin, että blogin pitäminen lopahti, mutta nyt olen taas ainakin väliaikaisesti ruodussa. Mitään tämän kummempia selityksiä en aio syyksi vaiteliaisuudestani kertoa. Hienoa jälleen tavata ja kiitos teille, jotka jaksoitte ystävällisesti ihmetellä poissa olemistani.

Viimeksi odottelin joulua täällä ja pian on tänäkin vuonna sen aika. Talvea pukkaa, pakkanen kolkuttelee ovella ja pikkukengät vaihtuneet tukevimpiin jalkineisiin. Ei silti, kotinurkilla eräs herraihminen ei anna periksi, vaan pasteerailee kesäiseen tapaan sortseissa. Tulee taatusti vilu.

Missään en ole matkustellut paitsi harrastanut aktiivista nojatuolimatkailua sekä näköradion ruudun että kirjojen välityksellä. Kielikurssit jätin myös, vaikka selailinkin mahdollisuuksia. Päätin pitää kielitaitoa yllä lukemalla englannin kielistä kirjallisuutta ja käynhän joskus kielikylvyssä Nespressossa. On muuten muuttanut Keskuskadulta Stockmannin tiloihin. Jos/kun Stockmannista tulee Lindex, revin minä pelihousuni, enkä anna ikinä anteeksi.Isoäitini, joka kävi jo ensimmäisellä Stockmannilla, tulee pöllyttelemään jäännöksiään Hietaniemen sukuhaudassa, jos tämä katastrofi toteutuu.

Miettinyt olen sitä, että onko ryppyvoiteissa perää. Vanha runoilijaystäväni vannoi jo ammoin Q10:n nimeen. Runoilulla ei ollut mitään sen kanssa tekemistä, mutta runoilijassa asui myös kaunis nainen. Silloin en tietystikään uskonut ryppyvoiteen ihmetekoihin, enkä muuten usko nytkään, vaikka ostin Q10-purkin. Tulokset? Hmmm, ei muutoksia, jos ei ryppyjäkään. Luen joka aamu purkin kyljestä "anti-wrinkle" ja olen uskovinani. Eräs toinen ystäväni, joka ei edes lue runoja, sanoo apteekin perusvoiteen ajavan saman asian. Olen siinäkin asiassa uskovinani.

Kerroin lukevani kirjoja. Ostan tilan puutteen takia pokkareita ja Tuomas Kyrö on päässyt pokkareihin. Luen Kyrön Mielensäpahoittajia ja tulen hyvälle tuulelle. Klassikkoja kaivan omasta hyllystäni silloin kun haluan kunnolla sivistyä. Tuppaa joskus unohtumaan. Sivistyminen.Nyt on menossa Hemingwayn tarinointia kuolemasta iltapäivällä. Ajankohta monelle härälle Espanjassa totinen paikka, vaikka joskus Kohtalo kääntääkin sen toisin päin, että matadorilla tutisee muletakin kädessä härän ollessa vahvempi osapuoli taistelussa. Hemingwayn aikaan härkätaistelut elivät kulta-aikaansa. Nykyisin monissa osissa Espanjaa ne ovat kiellettyjä. Ja se jos mikä on hyvä asia.

Tämä tällä kerralla oli tässä. Palaan asiaan. Tuntuu nimittäin vallan kivalta.